Murheilulehti

”Moi, olen Tomppa, Urheilulehden viikoittainen lukija”.

Avausrivin lause perustuu suoraan tositapahtumiin AUL-ryhmän (Anonyymit Urheilulehden Lukijat) viikoittaisesta kokouksesta. Olen myöntänyt itselleni olevani addikti. Rakastan vihata torstaisin ilmestyvää Urheilulehteä; suomalaisen urheilujournalismin ”keltaiseen lehdistöön” kuuluvaa julkaisua, jonka ainoana tarkoituksena on ilmeisesti olla kaikkea yleisesti vallitsevaa konsensusta vastaan.

Lehden sisältö on viikosta toiseen sama; päätoimittaja kirjoittaa imelää rakkautta tihkuvan jutun Arsenalista tai jostain sen pelaajasta, joku toinen seikkaperäisen kuvauksen pesäpallon itä-länsi-ottelusta tai jostain muusta yhtä tyhjänpäiväisestä lähihistoriallisesta instituutiosta ja kolmas syväluotaavan artikkelin salibandyliigan kärkikolmikosta, mäkihypystä, raveista tai tenniksestä. Erkki Alaja kirjoittaa kehäteiden ulkopuolisten ihmisten kiusaksi, viikset paukkuen Stadin slangilla jutun jostain urheilua sivuavasta aiheesta. Pari toimittajaa haukkuu Suomen jalkapallomaajoukkueen ja tekee ”syvähaastattelun” jostain jalkapalloilijasta, jonka katsoo olevan ”Suomen seuraava supertähti”, yleensä sukunimeltään joko Eremenko tai Hetemaj. On muuten ihmeellistä mitä vanhan jutun copypasteamisella, kuvan vaihtamisella ja Microsoft Wordin synonyymiluettelolla saa aikaan. Viimeaikoina pelaaja on saattanut myös olla Teemu Pukki tai Lauri Dalla Valle. Kirsikkana kakun päällä, Urheilulehdellä on tallissaan Suomen hulluin jääkiekkotoimittaja, josta oikein kukaan ei tiedä onko kaveri tosissaan vai ovatko miehen jutut vain yhtä, jo monta vuotta kestänyttä, pitkittynyttä vitsiä. Henkilökohtaisesti epäilen P. Sihvosen olevan kaikkien aikojen paras teekkaripila.

Yhtä kaikki, lehti sinällään on aina yhtä raflaava, meneehän julkaisun slogankin jotenkin ”jo yli 100 vuotta rohkeasti eri mieltä” tai jotain sinnepäin. Viimeaikoina olen kuitenkin pitkästä aikaa taas kyllästynyt lehden huumoriarvoon ja alkanut oikeasti menettää hermoni siihen ainaiseen perusnegatiivisuuteen; Urheilulehden itsetunto on alhaalla kuin Titanicin köli; pohjamudissa. Aina on kaikki huonosti, eikä meistä suomalaisista ikinä ole mihinkään. Ennen kaikki oli niin paljon paremmin, eikä meillä ole edes Arsenalia. Voi kyynel.

Ymmärrän kyllä että tarkoitus on olla kriittinen, mutta rajansa kaikella; helpointa journalismia on vallitsevien rakenteiden täydellinen haukkuminen ja äärimmäisen abstraktien kehitysehdotusten puolivillainen heittäminen jutun loppuun. Esimerkkinä tästä toimii mm. käynnissä olevien MM-karsintojen loistavan Saksa-tasapelin jälkeinen Suomen peliesityksen täydellinen lyttääminen ja jatkomahdollisuuksien hautaaminen. Helppohan on ennustaa ”karsintakatastrofia” kun ikinä ei olla vielä arvokisoihin päästy. Tämän mahtavan ”ennustuksen ja seikkaperäisen asiantuntija-analyysin” toteutuminen on siis melko paljon todennäköisempää kuin se, että Suomi näistä MM-karsinnoista kisoihin tiensä selvittäisi. Mielenkiintoista olisi ollut kuulla miten, muuten kuin tuurilla, Suomi voisi kisoihin selviytyä.

Aivan uusimmassa numerossa jalkapalloaiheinen juttu käsittelee maajoukkuetta Litmasen jälkeen; ”Illuusio Suomen maajoukkueen tasosta karisee Litmasen poistuessa pelistä”. Välitön reaktio otsikon aiheeseen on syvä haukotus. Täysin puhkikuluneessa aiheessa on toki totuuden siemen; Litmanen on jo 37-vuotias ja toistakymmentä vuotta kantanut maajoukkuetta harteillaan, mutta eikö UL:ssä nyt tosiaankaan mitään muuta keksitä. Samasta asiastahan on kirjoitettu jo kymmenen vuoden ajan ja kaikkien vähänkin futista sivuavien medioiden toimesta. On totta, että Kuningas on hyökkäyssuuntaan Suomen kaikkien aikojen paras pelaaja, mutta eikö todellakaan mitään muut sanottavaa ole? Missä on se ”rohkeasti eri mieltä” oleva Urheilulehti? Jutun lopuksi toki annetaan abstrakti kehitysehdotus; ”Suomen tie on tästä eteenpäin pelikirjan tie” (Sihvonen näemmä ainakin konsultoi myös futisjuttuja) ja ”tulevaisuuden maajoukkuepelaajan prototyyppi on Roman Eremenko, jonka neroutta suomalaiset eivät surullisessa Venäjä-pelissä ymmärtäneet”. Kuinka yllättävää, eiväthän suomalaiset mitään ymmärrä; Arsenalkin on englantilainen. Karu totuus on kuitenkin, että Romalle sattui useita karkeita harhasyöttöjä ko. pelissä, eikä hän yksinkertaisesti pelannut tasollaan. Olisi voitu Urheilulehdessäkin pitää tosiasiat tosiasioina ja myöntää asiantila, mutta UL:n oraakkelit kun ovat kerran jotain päättäneet, siitä väitteestä ei luovuta; kun Suomen ainoa toivo on Roman Eremenko, niin asiahan sitten myös on niin, eikä mitään muttia. Enkä minä tietysti edes väitä vastaan; Roma on mielestäni erinomainen jalkapalloilija, mutta Venäjää vastaan kaveri oli aivan yössä. Ja voisihan toki joku futisjuttu (joka ei kerro Arsenalista) myös joskus olla positiivisessa mielessä kirjoitettu; ihan vain kokeeksi. Tietääkseni suomalaisia futaajiakin on vaikka kuinka monta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on muuten ko. jutun loppuosassa oleva erillinen Mika Nurmelan lyhyt haastattelu, jossa vanha maajoukkueratsu kertoo Suomella olevan ”tarpeeksi taitoa ja pallovarmuutta pallon hallitsemiseen”. Noniin! Siinä on kerrankin vähän asennetta; ”Suomella ON tarpeeksi taitoa pallon hallitsemiseen”!

Miksi Mika Nurmela ei kirjoita Urheilulehteen? Olisi joku juttu kerrankin sloganin mukaisesti ”rohkeasti eri mieltä”.

Cup-junalla Katkarapupöytään

Viikko takaperin; lauantaina 1. päivä marraskuuta pelattiin ”suomalaisen jalkapallokauden huipennus”, Suomen Cupin finaali, Finnair Stadiumilla. Vasta jatkoajalla ratkaisunsa saaneessa, äärimmäisen jännittävässä pelissä olivat vastakkain pääkaupunkiseudun viholliset HJK ja Honka. Kaiken järjen mukaan katsomoiden olisi pitänyt pullistella täysinä; Klubi oli jäänyt katkeralla tavalla neljänneksi sarjassa ja Honka yhtälailla karvaasti toiseksi. Molemmilla oli siis loistava mahdollisuus voittaa vielä tällä kaudella jotain. Kuitenkin, Klubin 2-1 voittoon päättynyttä ottelua oli kuulaana loppusyksyn lauantaipäivänä katsomassa Palloliiton ilmoituksen mukaan ainoastaan 1500 silmäparia. Luultavasti katsojia oli kuitenkin hieman enemmän, pääsiväthän opiskelijat, eläkeläiset ja muut alennusryhmät ilmaiseksi stadionille, mutta kuitenkin korkeintaan 2000. Se on hävettävän vähän. Piste. Klubin katsojakeskiarvo kaudella oli 4500 ja nyt oli kyseessä sentään finaali. Missä siis vika?

Tästä on puhuttu aikaisemminkin; Palloliiton kalkkeutuneet toimintatavat eivät anna Suomen Cupin kaltaisille hienoille ja perinteikkäille tapahtumille edes minkäänlaista mahdollisuutta kasvattaa tunnettuuttaan. Lyön vetoa ettei kukaan ole edes harkinnut, voisiko finaalin pelata esimerkiksi johonkin muuhun aikaan, kuin alkutalven arktisessa ilmastossa, saati sitten, voisiko vaikka tapahtuman markkinointia tehostaa jollain tavalla. Niin päin helvettiä kuin Veikkausliigan markkinoinnissa vuosittain mennäänkin, vaikuttaa puuhastelu businessnerojen kokoukselta verrattuna Palloliiton järjestämään Suomen Cupiin. ” Ei näitä ole ennenkään mainostettu”, ”tällä on niin pitkät perinteet ettei tästä tarvitse tiedottaa” ja ”ei Englannissakaan tarvitse” tuntuvat olevan markkinoinnilliset perusteesit, joita Suomen Cupiin sovelletaan. Uskallan väittää, ettei perustuulipukujanari, esimerkiksi Finskin viereiseltä Urheilukadulta, edes tiennyt, että stadionilla pelattiin vielä Veikkausliigan viimeisen kierroksen jälkeen jonkinlainen merkityksellinen futisottelu. Saati sitten, että kyseessä oli finaalitason matsi, jossa oli jaossa paikkoja Euroopan kentille ensi kaudeksi. Media oli laajalti ja näkyvästi paketoinut futiskauden kausianalyyseissään liigan viimeisen kierroksen jälkeen, eivätkä Palloliiton fossiilit olleet tehneet ensimmäistäkään markkinoinnillista elettä viestiäkseen, ettei kausi vielä ole ohi. Itsekin media-alalla työskentelevänä sain oikein hakemalla hakea oikeiksi olettamistani kohderyhmämedioista Suomen Cupiin liittyvää mainontaa. Löytyihän sitä kuitenkin lopulta; 1/3 sivun mainos IS-Veikkaajan syövereissä ja tuulenraiskaama juliste Finnair Stadiumin eteläportissa. Mahtavaa panostusta. Kertakaikkiaan.

Seistessäni jäähileinen kolmostuoppi kädessäni Finskin kaljakatsomossa ja kuunnellessani molempien joukkueiden fanien kiistämättä hienoa laulukilpailua, satuin vilkaisemaan ylöspäin aitioihin ja mitä näinkään siellä; Palloliiton hyväveli-kerho, puheenjohtaja Pekka Hämäläisen johdolla taputtelemassa toisiaan selkään ja nauttimassa katkarapuvoileipiä ja kahvia niin maireat virneet kasvoillaan, että olisi voinut luulla thaimaalaisen ladyboy-prostituoidun olleen hommissa pöydän alla. Mitä helvettiä!? Näiden kavereiden olisi pitänyt olla nöyrinä ja maansa myyneinä surkean yleisömäärän edessä ja miettiä kenen sukukalleudet kuohitaan puutarhasaksilla markkinoinnillisen epäonnistumisen takia. Ei. Jumalauta, hikinaamaiset äijät kilistelivät konjakkilaseja ja taputtelivat toisiaan selkään, kuin suurenkin uroteon tehneinä. Varmaan meni kavereilla pöytävaraukset Rivolissa uusiksi kun matsi menikin jatkoajalle.

Toki Suomen Cupin finaali on vain pieni pisara suuressa meressä, mutta mielestäni ko. tapahtuman käsittämätön yleisömäärä kuvastaa valtavan hyvin Palloliiton munattomuutta organisaationa. Ja tätä hommaa on jatkunut jo aivan liian kauan; Hämäläinenkin on ollut virassaan jo vuodesta 1997 asti. Palloliiton suojatyöpaikoilla istuvat vuodesta toiseen samat iloluontoiset puuhastelijat, 70-vuotiaan puheenjohtajan johdolla, eikä minkäänlaisia tulosvastuita tunneta. Mistä tahansa normaalista työpaikasta mainitunlaisella tuloksella olisi saanut kenkää nopeammin kuin TPS:n valmentajan paikalta. Ja syystäkin. Pääsyytetystä, Pekka Hämäläisestä, pysähtyneisyydenajan keisarista, jopa julkaistiin pari viikkoa sitten jonkinlaisen oikean taiteilijan tekemä muotokuva, kunnianosoituksena pitkästä palveluksesta, vaikka suurin osa futisväestä olisi mieluummin nähnyt kaverin jalkapuussa, kirkonmäellä ruoskittavana. Ilmeisesti kaikista Palloliiton puheenjohtajista julkaistaan moinen taidepläjäys, mutta mielestäni pelkkä ajatus itsessään tuntuu väkisinkin äärimmäisen kornilta.

Vanhan urheilutotuuden mukaan ”voittavaa joukkuetta ei vaihdeta” ja Palloliittohan ei ole voittanut enää vuosiin yhtään mitään. Olisikohan aika vähitellen vaihtaa vaikka hieman tuoreempia näkökulmia omaavia kavereita kentälle?

Kulttuurivaihtoa Itänaapurissa / Osa 4: Ja Kotiinpäin...

Bussien oli kai tarkoitus kurvata takaisin Punaisen Torin kieppeille, mutta meitä ei nähtävästi haluttu/uskallettu päästää enää perusrybyjen sekaan hulinoimaan. Torin sijasta puskimme jonkin näköalapaikan kautta laitakaupungin supermarketin pihaan. No, siinähän ei ollut mitään vikaa; ei muuta kuin eväskoreja täydentämään. Käyntimme jälkeen leipähylly näytti samalta kuin kivijalan kulma-Siwassa sunnuntaisin ja oluthylly siltä kuin Korson Alepassa Ankkarokin aikaan. Tyhjää täynnä, kuin vasemman pakin pää. Matkalla asemalle alkoikin jo laulu vaimeasti raikua vanhaan malliin, kun katkerat futismatkaajat hukuttivat murheitaan kaupan antimiin.

Tuttu ja turvallinen idän pikajuna nytkähti 18 tunnin kotimatkalle hieman puoli kahden jälkeen yöllä. Junassa analysoitiin peliä kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta kanteilta pitkälle seuraavaan aamupäivään asti. Jonkinlaiseksi yön soundtrackiksi muodostui kansanedustaja Alatalon riipaisevan omakohtainen futismatkakuvaus ”Ihmisen Ikävä Toisen Luo”. En edelleenkään kykene käsittämään, miten rajamuodollisuudet saatiin hoidettua kun puolet matkustajista oli tajuttomana ja toinen puoli eri tavalla tajuttomana hoilaamassa: ”on silti hyvä ettet näe minua nyt”…

Saapuminen tappio niskassa sateen piiskaamaan Helsinkiin torstai-iltana oli koruton. Ei tullut valloitusmatkaa, ei.

Walesiin lähdetään silti.

Kulttuurivaihtoa Itänaapurissa / Osa 3: Stadionille

Matkalla kerrattiin varmasti tuhansia kertoja sitä, miten tiukat turvatoimet olisivat ja kuinka varpaillaan mellakkamiliisit olivat. Ei mitään pelleilyä stadikalla jos ei halunnut viettää iltaa bussisaattuettamme seuranneessa varsin vittumaisen näköisessä häkkivaunussa.

Bussit ajoivat suoraan stadionin porteille ja sisään siirtyminen tapahtui nopeasti ja tehokkaasti miliisien tiukassa valvonnassa. Metallinpaljastimet eivät onneksi turhia paljon piipanneet ja meidät ohjattiin tiukan asiantuntevasti vieraskannattajille varattuun sektioon. Katsomonosassamme oli hämmästyttävän paljon miliisejä joille esimerkiksi suomenlippujen virittäminen katsomoon oli selkeä punainen vaate. Onnettomat yrityksemme siniristien esille levittämiseksi kohtasivat tuttua ”njetnjet” vasta-argumentointia. ”East Midlands Massive”-lipun saimme kuitenkin jostain kumman syystä pikaisesti viritettyä katsomomme sisään, penkkien päälle. Jälkeenpäin saimme kuulla, että suomifanit oli sensuroitu TV-lähetyksestäkin lähes kokonaan. No, tuhatkunta meitä kuulemma paikalla, Lokomotivin stadionilla, oli ja toinen mokoma miliisejä vahtimassa haukankatseellaan vieraskatsomon toimintaa.

Ryssiä olikin sitten hieman enemmän. Vain kuusi vuotta vanha, hieno Lokomotiv-stadion täyttyi ääriään myöten puna-sini-valkoisiin pukeutuneesta veli venäläisestä ja 27 000 sloboa pitikin korviahuumaavaa meteliä ottelun alusta loppuun. Vielä joukkueiden alkuverryttelyjen aikaan meille annettiin mahdollisuus laulaa laulujamme suhteellisen rauhassa, mutta matsin aikana sai kyllä toden teolla etsiä niitä aukkoja jolloin oli mitään mahdollisuutta saada sinivalkoista ääntä kentälle asti kuulumaan. Venäläisten vierasviha oli käsinkosketeltavaa ja meitä kohti lentäneen syljen määrä mitattavissa litroissa. Mielessäni ajattelin, että ensi kesäkuussa nähdään uudestaan ja katsotaan kuka sylkee kenen päälle.

Ensimmäinen vartti meni vielä hyvin, mutta sen jälkeen Suomen joukkue oli kentällä aivan yhtä vastaantulija kuin me katsomossa. Ensin kreikkalainen avustava missasi silmiemme alla pari selvää kulmapotkun paikkaa Suomelle ja hetkeä myöhemmin Pasanen huitaisi viidestä metristä pallon omiin venäläisen fanikatsomon edessä. Pommit ja savut paukkuivat ympäri stadionia kun ryssät juhlivat ensimmäistä maaliaan. Toivottavasti edes se sankari, joka ampui hätäraketin stadikan kattorakenteisiin, kärsi saadessaan pommin takaisin niskaansa. ”ROS-SI-JA ROS-SI-JA”-huudot vyöryivät järjettömällä äänenpainolla paikallisten ”tuulareiden” ja katkarapukatsomon jenginkin lähtiessä kannustukseen mukaan. Muina aikoina n. 5000-päinen fanikatsomo, neljän capon ja neljän rumpusektion voimalla piti kyllä huolta illan viihdemusiikista.

Puoliaikatulos oli siis yhden maalin kotijohto. Tauon aikana saimme jaloitella miliisien valvonnassa stadionin karulla käytävällä, betonikaton alla. No, olihan meillä sentään jonkinlainen myyntipöytä viihdykkeenämme. Sen antimet tosin olivat tasan venäläinen tee ja venäläinen kahvi. Piste. Miliisimuurin toisella puolella slobot joivat olutta tölkeistä ja söivät jos jonkinlaista leivonnaista. Kusipäät vielä tulivat miliisien selän taakse eväitään esittelemään. Ryssäviha kasvoi kasvamistaan.

Tauolta ei kuitenkaan tullut takaisin kentälle niin aktiivinen Suomi kuin pieni, mutta sinnikäs katsomomme olisi toivonut ja venäläinen palloshow jatkui vahvana. Jakson puolivälissä Lampi sohaisi pallon omiin ja peli alkoi olla selvä. Ryssäviha meinasi kuohua yli viereisen katsomon slobojen näyttäessä omalla vammaisella pantomiimillaan ”kahta ja nollaa”. Sinnepäin ei kuitenkaan ollut mitään asiaa rynniä opettamaan venakoille tapoja; välissä seisoivat miliisit äärimmäisen vihaisen näköisinä valmiina vetämään teleskooppipamput esiin silmänräpäyksessä, jos tarvetta ilmenisi. Viimeisenä tehokeinona aloimme heilutella passejamme ja rahatukkoja ilmassa ja huudella ”Eurooppa”. Hieman alatyylistä kyllä, mutta siinä tunnekuohussa ei paljon asiaa ehtinyt miettiä.

Kotijoukkueen todellinen sankari, Arshavin, lisäsi vielä yhden maalin sarakkeeseen ja peli loppui onnettomien tähtien alla. Saimme toki aplodit Suomen joukkueelta ja joku pelaajista taisi mainita haastattelussa matsin jälkeen kuulleensa kentälle pariin otteeseen pätkän ”sinistä ja valkoista”. Sitä voi jo pitää vallinneissa olosuhteissa melkoisena saavutuksena. Myös viereisten katsomojen ryssät antoivat rehellisen tunnustuksen yrityksestä, mutta eivätpä nämä seikat paljoa lohduttaneet tappion masentamia matkaajia.

Odottelimme puolisen tuntia tyhjenevällä peliareenalla ja pääsimme parinsadan metrin pituista miliiseistä koottua ihmisputkea pitkin busseihimme. Nämä kaverit eivät kyllä ottaneet mitään riskejä.

Kulttuurivaihtoa Itänaapurissa / Osa 2: Moskovan Meininkiä

Leningradin juna-asemalla Moskovassa paistoi aurinko ja kahdeksan bussia lähti miliisisaattueessa kohti Punaista Toria. Jokaisessa bussissa oli järjestystä valvomassa Omonin, miliisin erikoisjoukkojen tylynnäköinen, aseistettu univormumies, sekä matkaopas. Meidän tapauksessamme jälkimmäinen oli n. 70-vuotias, entinen Suomi-Neuvostoliitto-seuran aktiivi, joka puhui suomea käsittämättömän hienolla rybyaksentilla: ”Stämä Moshkhovan khaupunkhi on mjinun mjieleshthä tjodella hjieno khaupunkhi”. Loistavaa!

Aamuoluita bussissa nauttiessamme naureskelimme oppaan hyväntahtoisille kertomuksille Moskovasta ja ihmettelimme kaupungin käsittämätöntä kokoa; juna-asemalta poliisisaattueessa Punaiselle Torille matkaa oli varmaan pari tuntia. Voi vain kuvitella kuinka tehokasta matkanteko olisi ollut, jos olisimme odotelleet liikennevaloissa. Matkalla maisemat vaihtelivat äärilaidasta toiseen; vastaan tuli alueita, jotka näyttivät aivan Stadin Senaatintorin arvokkaalta ympäristöltä. Välillä taas näimme kunnon neuvostokolhooseja joiden betonielementtien luotaantyöntävä rumuus oli jotain, mihin vain kunnon epäonnistunut kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän kokeilu pystyy.

Dösät jäivät parinsadan metrin päähän Punaisesta Torista ja meidät, pahaa-aavistamattomat vodkaturistit, päästettiin muutamaksi tunniksi vapaalle jalalle. Tori oli paikan legendaarisuuteen verrattuna hämmentävän pieni, toki valtavan iso verrattuna minkä tahansa normaalin kaupungin mihin tahansa normaaliin toriin, mutta tässähän oltiinkin kommunistisen uhon alkulähteillä. Pettymykseksemme Lenin oli kiinni ja kostoksi joimme Kossua.

Päätimme lähteä Kremliin moikkaamaan Putinia. Pienehkön nousuhumalaisen haahuilun jälkeen löysimmekin lipputiskin ja avuliaiden turistien avustuksella myös sisäänpääsyportin. Siitä ongelmat sitten alkoivatkin; portilla partioineet miliisit osasivat tasan tarkkaan sanoa ”njet” ja osoitella ilmeettöminä asioita ja esineitä. Ymmärrän kyllä hyvin, että muutamia täysinäisiä Koff-tölkkejämme tai kosamiitiinjämää ei voinut viedä muurien sisälle, mutta että homma jäisi kiinni mukanamme olleista suomenlipuista! Ryssät eivät siis sulattaneet sitä, että meillä, täysiin fanitamineisiin pukeutuneilla futismatkaajilla, oli laukuissamme sisällä suomenliput. Sinne menivät lipuista maksetut muutamat kymmenet eurot sen siliän tien ja pääsyliput luovutettiin suuttuneina joillekin tuntemattomille vastaantulijoille. Arvokas opetus oli tosin saatu; tässä sivistymättömässä valtiossa mikä tahansa asia oli milloin tahansa kenen tahansa univormupukuisen täydellisen mielivallan alaisena. Tarvitsee vain sanoa ”njet”, eikä mitään rationaalisia vastaväitteitä ole olemassa.

Emme päässeet puusta pitkään pikaisesti kyhätyssä suunnitelmassamme räjäyttää Kreml ja tästä kaikesta ryssävihasta selviydyttyämme, oli korkea aika tasoittaa veren sokeri- ja alkoholipitoisuuksia jonkinlaisella ruuankuvausmassalla. Eli ei muuta kuin syömään. Suuntasimme uhmaamaan paikallista bakteerikantaa Mäkkärin viereiseen pizza- pastaruokalaan. Ei siis kovin eksoottista, mutta viimeinen asia mitä unohtumattomaan futisiltaan olisi kaivattu oli pahalaatuisia vatsanpuruja. Ja tarjoiltiinhan mestassa kuitenkin venäläistä olutta. Toki varautuneina turisteina joimme Heinekenia ja Solia.

Ruokailun jälkeen siirryimme etsimään mitä tahansa kauppaa, josta voisimme ostaa loppupäiväksi eväitä. Tehtävä ei ollutkaan niin helppo kuin uskoimme ja päädyimme pyörimään eksyneinä Kremlin viereisen ostoskeskuksen ympärillä ja uhmaamaan varmaa kuolemaa ylittäessämme puolirampoina kuusikaistaista autotietä. Päivä oli kaunis ja jano kova, eikä olutta ollut näköpiirissä. Oli siis pakko uskaltautua kysymään paikallisilta alkuasukkailta.

Torin laidalla hengailivat Alek ja nimetön kaverinsa, Toinen Ryssä. Kyseiset slobot olivat yllättävänkin iloisia mennessämme selvittämään heille, että nyt olisi olutta saatava ja mahdollisimman paljon. Toverit eivät tietenkään puhuneet mitään sivistyneitä kieliä, mutta kyllähän janoinen aina keinot keksii ja hyvinkin nopeasti Alek hävisi paikalta jonnekin. Toivoimme, että hakemaan olutta.

Odotellessamme kävimme äärettömän yksipuolisen keskustelun jalkapalloilevan maailman tilasta Toisen Ryssän kanssa. Onneksi Alek, se edes hieman englanninkielentaitoinen slobo, palasi nopeasti mukanaan säkillinen jo edellisenä iltana hyväksi havaittua Baltikaa. Paikalle valui myös muutamia muita suomifaneja ja iloksemme heillä oli tiedossa jonkinlainen alkoholiliike lähitienoilla. Aikaa dösän lähtöön oli enää puolisen tuntia, joten päätimme hajottaa porukan ja lähteä Nizon kanssa eväidenhakuretkelle. Johnny jäi viihdyttämään sloboja pantomiimiteatterillaan ja nauttimaan Alekin oluiden mukana tuomaa kuivattua kalaa, joka maistui aivan, hmmm, kuivatulta kalalta.

Bissekauppa löytyi nopeasti ostoskeskuksesta ja palasimme torin laidalle hakemaan Johnnya slobojen kynsistä. ”Kynsistä” siksi, että noin minuutin kuluttua siitä, kun olimme palanneet paikalle, iskivät Venäjän suurimmat turistirosvot, miliisit, iloisen joukkiomme kimppuun kuin korppikotkat haaskalle. Slobokyttiä oli viisi ja kundit patsastelivat paikalle nahkatakeissaan tupakkaa poltellen, rasvaisissa hiuksissaan ja rumissa ryssänaamoissaan aivan kuin sodanjälkeisen valvontakomission jäsenet Hotelli Tornin baariin. Halvan feikkiparfyymin ja tupakansavun, siis perus rybytuoksut, saattoi aistia vastatuuleen useiden metrien päähän. ”Perkele, oishan noi ryssät pitänyt edes haistaa ja tajuta lähteä pois”. Tässä sitä kuitenkin oltiin slobojen piirittämänä keskellä vilkkainta turisti-Moskovaa. Miliisit eivät sanoneet mitään muuta kuin ”mani”, jonka Alek iloisena poikana käänsi meille. Fyrkkaahan hepuille oli siis annettava, mitä enemmän, sitä varmemmin pääsisimme takaisin omiemme joukkoon. Kaljan juomisesta tai jostain muusta yhtä naurettavasta syystä meitä oltiin laittamassa varmasti kodikkaaseen moskovalaiseen putkaan iltaa viettämään. Porukkamme moottoriturpa, Johnny, otti roolin puhemiehenä ja me yritimme Nizon kanssa pysytellä taka-alalla ja olemaan ärsyttämättä ryssiä. Aina jos joku miliisikoira osoitti meihin päin sanoen ”mani” tai ”moor” pyörittelimme päätämme ymmärtämättöminä ja osoittelimme Johnnya. ”He’s our money-man. He has all the money”. Naurahdin itsekseni hieman ymmärtäessäni tilanteen absurdiuden; tässä tilanteessa ei paljon voinut huudella ympärillä oleville, että kutsukaa poliisit. Meitähän ryöstivät juurikin kyseiset poliisit. Siinä sitä seliteltiin noin vartin verran ja esiteltiin itsepintaisesti Johnnyn toiseen takataskuun tungettua nippua rypistyneitä kymmenen ruplan seteleitä. Totta kai meillä rikkaan lännen lapsilla ja pahaisilla vodkaturisteilla oli ruplia niin että ranteet paukkuivat, mutta sloboille niitä ei suostuttu antamaan. Loppujen lopuksi parinkymmenen minuutin väittelyn jälkeen ryssät päättivät meidän olevan niin köyhiä, ettei meitä kannattanut edes ryöstää. Sankarit heittivät venäjäksi jotain käsittämätöntä tiuskien setelimme maahan ja palasivat tarkkailemaan seuraavia helppoja uhreja.

Seuraava etappi oli selvä; Torin poikki suorinta tietä ja kotoisen, pullantuoksuisen ja ennen kaikkea tutun Omonin yrmynaaman suojelukseen. Sille kaverille ja ilkeän näköiselle konepistoolille tuskin uskaltaisivat minkäänlaiset peruskytät avautua. Suurin osa porukasta olikin jo dösien ympärillä vertailemassa Moskovan tuliaisiksi ostettuja karvahattuja ja vodkapulloja. Meitä ei yllättänyt se asia, että hyvin suuri osa porukasta oli joutunut pulaan miliisien kanssa. Osa oli joutunut luovuttamaan jopa lounassetelinsä päästäkseen jatkamaan matkaa.

Busseihin siirryttäessä kävi ilmi, etteivät oppaamme halunneet meidän tuovan alkoholia busseihin. ”Njet, tjeidjän pjitää ljopethaa juominen hjeti”. Vähän vaikeahan sitä oli tässä vaiheessa päivää enää estää ja niinpä matkaan kohti stadionia lähdettiin Baltika-tölkkien iloisen sihahtelun säestämänä.

Kulttuurivaihtoa Itänaapurissa / Osa 1: Moskovaa Valtaamaan!

Lauantaina Azerbaidzan-voitto ja Pohjoispäädyn futiskiimaa parhaimmillaan.

Sunnuntaina intensiivisten jälkipelien aiheuttama käsittämättömän kova krapula.

Maanantaina täydet kahdeksan tuntia epätoivoista työnteon simulointia toimistolla.

Tiistaina aamupäivän verran vieläkin huonommin naamioitua nettisurffailua toimistolla ja lounaan jälkeen kotia kohti. Reppu selkään, ruokakauppaan, Alkoon, Mäkkäriin ja Rautatieasemalle, jossa sadat itsemme kaltaiset iloiset idänmatkaajat jo antoivatkin kiinnostuneille tiedotusvälineille haastatteluja, vertailivat eväitään, polttelivat tupakkaa, nauttivat virvokkeita ja tapasivat Pohjoiskaarteesta tuttuja naamoja. Sää oli aivan kauhea, mutta meitä se ei haitannut; tässä oltiin menossa valloitusretkelle itään, tarkoituksena käydä ryöstämässä täydet kolme pistettä kotiin tuomisiksi. Meitähän ei tänään pidättelisi mikään, ei edes venäläinen tullimies, vaikka se prospekti meitä 80-luvun liennyttyneessä Suomessa kasvaneita hieman salaa pelottikin.

SMJK:n tilausjuna oli kuin suoraan neuvostoliittolaisesta mykkäelokuvasta; ulkoasu oli äärettömän karu, ruosteinen, eikä ruosteettomien kohtien tummanvihreä myrkkyväri tehnyt junasta yhtään houkuttelevamman näköistä menopeliä. Sisätilat oli taas suunniteltu siperialaisille, 40-kiloisiksi nälkiintyneille rangaistusvangeille tai kääpiöille; yöllä kylkeä kääntäessä tulisi varmasti mustelmia. Itse pysyin hädin tuskin istuallani penkillä, saati sitten nukkuessa tajuttomuuden sekaista unta aamuyöstä. Itse asiassa onneksemme koitui lopulta yhden idänmatkaajamme yllättävä peruminen viimeisellä hetkellä ennen matkaan lähtöä. Kaverille taisi iskeä ryssävihan sijasta ryssäpelko. Meitähän asia ei haitannut, yksi tyhjä sänky tavaroille ei todellakaan ollut pahitteeksi. Kolme heppua neljän hengen hytissä siis.

Eväät olivat pitkälti nestemäiset; pari koria Koffin kapakkatunnelmaa, muutama litra matalahiilihappoista, sammakon makuista kivennäisvettä, jonkin verran ameriikan maitoa ja koko komeus toki asiaankuuluvalla tavalla parin Yhden Tähden Jallupullon onnellisen tähden alla. Ruokapuolelta kaukopartiomatkalle oli kelpuutettu nachoja ja salsaa, Kotasavun kestomakkaraa ja karjalanpiirakoita ja Saarioisen kumisia lihapullia. Eiköhän näillä seteillä yksi kulttuurireissu selvittäisi, matkanjärjestäjän taholta kun oli varoiteltu, että borsch-keittoa ei ihan jokaiselle olisi ravintolavaunussa tarjolla.

Juna nytkähti liikkeelle ja matka kohti villiä itää alkoi. Oluita korkkailtiin ja tunnelmaa haettiin ensin suomalaiskansalliseen tyyliin omien joukossa, eikä käytävillä hirveän montaa iloista matkaajaa näkynyt. Kouvolan pysähdyksen jälkeen eri puolilla junaa alkoi muodostua rätinäradioiden ympärille porukoita seuraamaan Pikkuhuuhkajien ratkaisevaa EM-karsintaottelua Itävaltaa vastaan. Vielä kun sähköt olisivat vähän väliä katkeilleet ja taustalla kuulunut summittaisen tykkitulen ryminä, olisi sodanaikainen tunnelma ollut täydellinen. Omassa hytissämme seuranta perustui pelkästään junan käytävältä kuultuihin tilanneraportteihin ja muutamien ystävällisten kotona päivystävien tekstiviestipalveluihin. Menoa se ei haitannut; matsissa elettiin täysillä mukana ja hyvin nopeasti olivat unohtuneet vielä Kouvolan kohdalla hyvin eläväisenä itäneet suunnitelmat itäjunasta hyppäämisestä ja turvallisessa sivistysvaltiossa pysymisestä.

Rajalle saavuttaessa Pikkuhuuhkajat olivat taistelleet itsensä tappiotilanteesta jatkoajalle ja sitä kautta rankkareihin. Yrmyt tullimiehet tarkastivat passeja ja koko juna eli mukana rankkariskabassa. Psyko Maanojan ratkaisevan torjunnan jälkeen meteli oli valtaisa ja koko illan viritellyt ”oi Suomi on”:it ja muut laulut saivat ensimmäistä kertaa tuulta purjeisiinsa ihan tosissaan. Loistava voitto nosti selvästi fanijunan tunnelmaa, eivätkä edes ne pelätyt venäläiset tullimiehet onnistuneet sotakoirineen pelottamaan meitä urheita matkaajia.

Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana venäläinen tehokkuus alkoi tosin hieman epäilyttää kun passit, tai ”paistit”, kuten vaunumme venäläinen huoltoemo niitä kutsui, kerättiin Alepan muovipussiin, sen enempiä merkintöjä tekemättä. Se siitä virallisuudesta; tässä sitä oltiin, matkalla Vainikkalasta Pietariin ilman paisteja. Promillet tietysti alkoivat olla sen verran korkealla, että humalainen huolettomuus oli jo ottanut vallan oikeastaan kaikista matkaajista, eikä mikään voinut pilata fiilistä. Ja saatiinhan paistitkin takaisin, ensin toki asiaankuuluvasti joidenkin ihan muiden heppujen, mutta kuka näitä laskee.

Ravintolavaunu oli aivan tukossa jonkinlaista anarkistista bingoa pelanneista ihmisistä, Baltikaa tarjoiltiin tutuille ja tuntemattomille, lauluja viriteltiin ja lähes joka hytissä tuntui olevan joku jolle oli jotain äärettömän tärkeää asiaa huomisesta pelistä. Tätä matsiahan ei vaan yksinkertaisesti voitaisi hävitä.

Illalla silmiin särähti erityisesti venäläisen junahenkilökunnan avoin dokaaminen; baarimikkona toiminut kaveri ainakin nautti yhden junanvaunullisen faneja edestä olutta ja vodkaa. Mehän emme halunneet toki jäädä itänaapureille toiseksi ja loppuillan muistikuvat ja Suomen peliä syväluotaavat analyysit ovatkin jääneet hieman hämäriksi. Seuraava selkeä muistikuva onkin se, kun junaemäntämme aamulla ryntää hyttiin laittamaan sadistisesti valot päälle huutaen samalla ”thee”, ”koffi” ja ”sata rubla”. Brutaali valo oli halkaista kalloni, mutta kuten vanha totuus sanoo; niin pahaa tilannetta ei olekaan, että sitä ei pari tuhtia jallubatteryä korjaisi. Kanaemon cowboykahvit vielä huiviin, eikä parin tunnin mittaiseksi jäänyt yöuni olisi vähempää voinut haitata.

Kaleerin Kannella

Siirtoikkunan umpeutuminen elokuun lopussa, juuri ennen kuin kaikki suuret eurooppalaiset futissarjat pääsevät toden teolla käyntiin, on meille faneille jännittävää aikaa. Lähes jokaisella kaudella aivan ikkunan sulkeutumiseen asti on mahdollista, että jopa todella isot kalat uivat ulos kotikaislikoistaan kilpailevien seurojen verkkoihin. Varsinkin, kun näinä päivinä kaikenlainen seurauskollisuus vaikuttaa olevan harvinaisempaa kuin Rovaniemen Palloseuran valkoihoiset pelaajat ja sekalainen joukko mitä erilaisimman taustan omaavia oligarkkeja kantaa käsittämättömiä määriä öljydollareita uusille leikkikentilleen.

Viime vuosina futismaailma on saanut nauttia myös hieman erilaisesta jännityksestä siirtoikkunoiden aikana; jalkapalloilevaan maailman vaivalla vuosien saatossa luodut säännöt pelaajien pelioikeuden omistamiselle, pelaajien myymiselle ja pelaaja-agenttien toiminnalle ovat lentäneet vauhdilla roskakoriin, kun ihmiset aivan lajin huippupäättäjiä myöden ovat raiskanneet rakenteita oikein huolella. Siinähän nyt ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, että suoraan peruskoulun penkiltä reväistyt, satumaisen rikkaat pelaajat kiukuttelevat umpikierojen agenttiensa tuella itselleen yhä käsittämättömämpiä summia rahaa, mutta että ns. suuret päättäjät, siis ne jotka ovat koko sääntöjärjestelmän luoneet, ovat aloittaneet systeemin alasrepimisen, on jotain täysin selittämätöntä.

Tänä vuonna sopimusoikeudet ja –oikeudettomuudet ovat olleet pinnalla lähinnä portugalilaisen heittäytymisekspertin, Cristiano Ronaldon naurettavissa pyrkimyksissä siirtyä maailman toiseksi rikkaimmasta seurasta, Manchester Unitedista, siihen ainoaan, joka voisi tarjota itkupillille vielä järjettömämmän summan rahaa, eli Real Madridiin. Suurimman kohun koko farssissa on kuitenkin aiheuttanut FIFA:n puheenjohtaja ja siten maailman korkea-arvoisin futisviskaali, Sepp Blatter, joka laajalti lainatussa lausunnossaan kutsui pelaajien pitkiä sopimuksia ”nykyaikaiseksi orjakaupaksi”. Ottaen huomioon, että neiti Ronaldo ansaitsee joidenkin raporttien mukaan jopa 200 000 euroa viikossa, herra Blatterin vertaus siihen yhteiskuntajärjestelmään, jossa erirotuiset tai muuten vain ”alempiarvoiset” ihmiset saattoivat olla toisten ihmisten omaisuutta, aivan kuin nyt esimerkiksi keskikokoinen tiskirätti, on mielestäni vähintäänkin melko ajattelematon. Eikös Blatterin nimenomaan pitäisi jyristä sen puolesta, että pelaajan, seuraan allekirjoittamallaan työsopimuksella sitoutuneen työntekijän, olisi luonnollisesti kunnioitettava tekemäänsä sopimusta? Tuskinpa kukaan esimerkiksi aseella uhaten pakotti herra Cristiinaa allekirjoittamaan, pelaajalle itselleen niin epäreilun huonoilla ehdoilla varustetun sopimuksen kuin kaverilla tällä hetkellä on.

Manchester United ja sen fanit ovat tätäkin kouluttamatonta kakaraa jo vuosia rakastaneet ja tarjonneet kaverille melko paljon jotain sellaista, mitä joku tavallinen Portugalin periferian puuvillapelloilta (pun intended) kotoisin oleva poika ei voisi ikinä saavuttaa. Noh, myönnettävä on, että on kyseisellä hepulla toki muitakin erikoislaatuisia lahjoja, kuin käsittämättömän suuri aataminomena ja huono iho, mutta varmaankin tajuatte perimmäisen ajatukseni. Edes uskomaton lahjakkuus ei saisi nostaa ketään järjestelmän yläpuolelle.

Eikä tämä Portugalin ihme nyt ainoa kusipää ole, joka jaksaa itkeä satumaisen hyvää tuuriaan elämässä. Viime vuonna Afonso Alves lakkoili Heerenveenissä, eikä kukaan tiennyt kuka omisti Carlos Tevezin ja Javier Mascheranon pelaajaoikeudet vaikka velikullat muutamissa seuroissa pelasivatkin. Pari vuotta sitten Louis Saha väitti kirkkain silmin, että pelasi tahallaan huonosti, koska halusi päästä siirtymään isompaan seuraan. Dimitar Berbatov ei suostunut pelaamaan Tottenhamissa, eikä Zlatan Ibrahimovich Ajaxissa, koska halusivat siirtyä muualle. Nicolas Anelka ja vaikkapa nyt Mido ovat myös olleet aivan omilla säännöillään liikkeellä päättäessään kulloinkin tulevista työnantajistaan.

Lista tietysti jatkuisi vaikka maailman ääriin, jos sitä vain haluaisi jatkaa, mutta suuressa kuvassa on tärkeää ymmärtää, että ei tämä viimeaikoina erittäin näkyvästi käsitelty tapaus nyt mitenkään ainutlaatuinen ole, aina asioita ei vain uutisoida näin laajasti. Huomattavaa on, että kaikki nämä pelaajat olivat itse, korkeimman omakätisesti, omilla pikku kätösillään raapustaneet nimensä kulloiseenkin työsopimukseensa, jota vastaan he sitten katsoivat oikeutuksekseen kapinoida.

Toivon sormet kyynärpäitä myöten ristissä, että tällä kertaa asiat saisivat edes jotenkin oikeutetun päätöksen. Toivottavasti Manchester Unitedin kannattajat, jotka ovat kuitenkin tällekin itkupillilleen antaneet vuosien saatossa melko paljon anteeksi, eivät enää tätä katsoisi läpi sormien, vaan buuaisivat ”orjan” vihdoinkin ulos joukkueestaan ja vaikkapa juurikin sinne ”rakastamaansa” valkopaitaiseen seuraan sivistyneen Euroopan ääriosiin. Samalla Seniili-Seppo voisi vihdoinkin luopua yksinvallastaan ja tunnustaa, ettei enää ymmärrä nykyaikaisesta jalkapallosta juurikaan mitään. Eiköhän FIFA:n puheenjohtajankin pallille löytyisi joku, joka ei sentään ole menettänyt aivan kaikkea suhteellisuudentajuaan. Koski se sitten orjuutta tai jalkapalloa.

Otteluraportti 6.8. - Ruiskulle kirvelevä tasapeli Myllypurossa

Keskiviikkona 6.8. pelattiin Myllypuron myrkkylähiön samettisella hiekkakentällä kutosdivarin neloslohkon kahdeksannen kierroksen ottelu Ruisku/Clericalin ja Ylis-78:n välillä. Ottelu sai äärettömän kunniakkaan alun kun ennen kyseistä matsia, pelattiin samalla kentällä ikämiesten, eli niin sanotun ”väsyneiden sarjan” ottelu, jossa Puotinharjun Valtin ikämiesten joukkueessa keskikentän tahtipuikkoa heilutti epäluonnollisen ruskettuneissa käsivarsissaan, ei enempää eikä vähempää, kuin HJK:n päävalmentaja; legendaarinen Antti ”Mursu” Muurinen. Sekä Ruiskun, että Yliksen joukkueiden pelaajat katselivat lämmitellessään äimistyneinä suomalaisen keskikesän viileässä räntäsateessa villeinä ja vapaina hulmuavia viiksiä ja sitä rautaista otetta jolla Mursu joukkueensa peliä rytmitti. Erityisesti Ruiskun puolustuksen johtohahmo, Jeppe, tuntui saavansa viiksi-idolinsa näkemisestä täysin uutta lentoa askeliinsa.

Ilmeisesti Mursun aukottomasta työskentelystä ja valtavasta syöttöprosentista inspiroituneena Ruisku aloitti oman ottelunsa vahvasti; jo parin minuutin kohdalla saatiin aikaan ensimmäiset kulmapotkut, joissa kuitenkin kotijoukkueen topparina pelannut keskenkasvuinen korkeushyppääjä osoittautui aikuisen ihmisen kokoisia, mutta gravitaation lait huomioon ottavalla pompputekniikalla varustettuja Ruiskun hyökkääjiä vahvemmaksi.

Hyväkuntoisella hiekkakentällä peli pyöri käsittämättömästi enimmäkseen keskikentällä ja pallo pomppi holtittomana molempien joukkueiden topparien välillä. Kotijoukkue oli nimittäin jostain syystä valinnut pelipalloksi jonkinlaisen kumipallon tai ainakin pallon liikeradat tuntuivat noudattelevan kaikkia kaaosteorian sääntöjä. Kyseinen lentopallo saattoi välillä liitää tuulessa kuin vapaaksi päästetty arabialainen metsästyshaukka ja toisinaan jymähtää parin metrin lennon jälkeen kenttään kuin ylensyönyt pulu Kauppatorilla. Pallon erikoisesta olemuksesta saatiinkin vahva osoitus n. kymmenen minuutin pelin jälkeen, kun jopa vierasjoukkueen hidas ja kankea keskushyökkääjä sai kuudentoista rajalta pallon ilmassa maalille asti. Jollain ihmeen keinolla kotijoukkueen maalivahti kuitenkin venyi laukauksen eteen ja tilanne pysyi tasaisena.

Vähitellen peli siirtyi yhä enemmän ja enemmän Ruiskun hallintaan; keskikentällä varsinkin Nisse piti vahvasti palloa ja kotijoukkueen tytöt alkoivat selvästi turhautua omaan tekemiseensä. Ilman äänenmurroksen tuomaa senioriteettia äänessä huudetut ”vitut” ja ”hitsin ääliöt” sinkoilivat edestakaisin ja ylittivät monin paikoin korville terveellisen äänenkorkeuden, kun kotijoukkueen pelurit kannustivat miehekkäästi toisiaan yhä huonompiin suorituksiin. Jonkinlainen kliimaksi koettiinkin parinkymmenen minuutin pelin jälkeen, kun vieraiden hyökkäysvaunu; junanlailla puolustuslinjasta maalille edennyt Saku junttasi pallon lähes 35:stä metristä ohi hölmistyneen kotijoukkueen maalivahdin. Ja vain pari minuuttia myöhemmin pienikokoiset kotijoukkueen topparit yrittivät ilman tulosta kaataa Ruiskun keskushyökkääjänä totutusti pelanneen Tompan, kun tämä sijoitti varmasti vasemmalla kärkkärillä pallon alakulmaan.

Ennen puoliaikaa koettiin vielä pelin ikävin tapahtuma, kun Ruiskun huipputaitava ihmelapsi, Capu telottiin siihen malliin hyökkäysalueen kulmassa, että kaverilla pyörivät silmät päässä jopa hieman tavallista enemmän. Vahvasti eiliseltä kulttuurivaihdolta tuoksunut venäläiserotuomari ei tilanteessa tosin rikettä nähnyt. Joidenkin mielestä Lasolin juominen ei vaurioita näkökykyä millään tavalla.

Tapahtuman jälkeen peli hyytyi suureksi osaksi molempien joukkueiden osalta ja maalitilit eivät puolin tai toisin enää karttuneet. Vierasjoukkueen maalille ensimmäiseksi puoliajaksi arvottu ja urakastaan loistavasti tasan nollalla torjunnalla suoriutunut Micke selvisi siis takaiskuitta.

Toiselle puoliajalle tultaessa Yliksen tytöt olivat ilmeisesti imeneet korvalappustereoista kuunnellusta Spice Girlsista hieman ”girl poweria” ja pelin painopiste alkoi välillä pyöriä myös Ruiskun maalilla. Maalille vaihdettu Nurtsi väisteli laukauksia minkä kerkesi, mutta pallon ollessa edelleen sama Tom Hanksin autiolla saarella raiskaama Wilson, ei lisämaaleja nähty. Myös vierasjoukkue sai luotua muutaman maukkaan maalintekopaikan, mutta viimeistelyn ollessa totutun epävarmaa, varjeltui Yliksen maali lisätakaiskuilta.

Kun toista puoliaikaa oli tahkottu vartin verran alkoivat Yliksen esipuberteetin kourissa kärsineiden rääpäleiden hallitsemattomat raivonpuuskat todenteolla iskeä leimaansa kotijoukkueen pelaamiseen. Hormonaalisten heittelyiden ja kasvupyrähdysten kipeyttämien nivelten rasittamat nuoret mielet järkkyivät kun pelistä ei vain yksinkertaisesti meinannut tulla mitään. Keskikentällä numerolla 16 pelanneen amisviiksisen rääpäleen kattila kiehui lopullisesti yli ja kaveri potkaisi kuolemaa uhaten Rugby-Sakua tilanteen jälkeen jaloille. Tuomari ehti pelastamaan pojan varmalta kuolemalta ja ajoi hepun suoralla punaisella koirapuiston puolelle harjoittelemaan tupakanpolttoa.

Tietämättään vanha venäläinen alkoholisti ratkaisi tällä hyvinkin oikeutetulla tuomiolla pelin; toveri ei nimittäin varmaankaan tiennyt Ruiskun perinteisesti jähmettyvän ylivoimalla täysin. Aivan kuin syyskauden ensimmäisessäkin pelissä, myös tässä toisessa ylivoima koitui vierasjoukkueen kohtaloksi; Ylis pelasi ottelun lopun vajaalla, kuin hurmiossa ja Ruiskun pelaajat katselivat voimattomina kun varmalta vaikuttanut johtoasema valui hiekkaan ja peli päättyi karvaaseen tasapeliin. Vierasjoukkueen voimattomuutta kuvasi hyvin se tosiseikka, että edes Janek ei uhannut vetää ketään turpaan.

Peli päättyi siis tasan, 2-2 ja teki D-lohkon syyskaudesta entistä kiharaisemman. Huipputasaisessa neloslohkossa Ruisku on jäänyt kärjessä porskuttavasta KuRa:sta tässä vaiheessa neljä pistettä ja tarvitsee kipeästi voittoja seuraavista otteluistaan.

Otteluraportti 2.6. - Ruisku/Clericalin ketsuppipullo vihdoin auki

Maanantaina 2. päivä kesäkuuta pelattiin 6-divarin 4-lohkon 4. kierroksen ottelu Ruisku/Clericalin ja Dynamo/3:n välillä. Eeppisen ottelun kunnianarvoisana näyttämönä oli jumalanhylkäämä Ala-Malmin urheilupuisto Koillis-Helsingissä. Paikka, jossa täysin peilityynelläkin säällä tuulee noin neljäsataa metriä sekunnissa ja pienikokoisemmat pelaajat joutuvat käyttämään erikoisvalmisteisia, lyijystä valmistettuja nappulakenkiä pysyäkseen maassa kiinni. Perimätiedon mukaan eräs kutosdivarin ottelu jouduttiin kerran takavuosina keskeyttämään tuulen puhallettua kaikki pelaajat Pukinmäen Essolle asti.

Molemmat joukkueet halusivat luonnollisesti aloittaa vahvasti, joten kolikonheitolla ennen ottelua oli kerrankin merkitystä; kotijoukkue voitti ja vieraat joutuivat hyökkäämään ensimmäisen puoliajan tuulta vasten. Kuin kohtaloa uhmatakseen vierasjoukkue päätti vielä arpoa maaliaan vartioimaan joukkueensa pienikokoisimmat pelaajat; Makken ensimmäiselle ja Jensin toiselle puoliajalle. Katastrofin ainekset olivat siis ilmassa.

Molemmat joukkueet olivat saaneet jalkeille hyvän kokoisen joukkueen ja pelin tempo pysyikin alusta asti korkeana. Ala-Malmilla tämä tarkoittaa siis sitä, että kaikki pelaajat jaksoivat juosten hakea pallon viereisistä metsistä tuulen puhaltaessa pelivälineen pois kentältä.

Ruisku puski alusta asti itsepintaisesti vasten tuulta ja jo noin kymmenen minuutin yrittämisen jälkeen vieraat saivatkin pallon liikkumaan kotijoukkueen maalia kohti kulmapotkun arvoisesti. Dynamon puolustus pelasi tilanteen lepsusti ja niinpä Ruiskun erikoistilanteiden erikoismies, Nurtsi, sai kulmasta pallon noin kahden metrin päähän maalista, eikä hyvästä yrityksestään huolimatta tällä kertaa saanut palloa yli tai ohi maalista. Tuloksena siis yläriman kautta syntynyt miehen kauden avausmaali ja vierasjoukkueen vakuuttava 1-0 johto.

Kotijoukkue ei kuitenkaan kauaa epätoivon alhossa vaeltanut; vain pari minuuttia johtomaalin jälkeen Dynamo sai kulmapotkun, jonka joku tusinahyökkääjä laittoi pelivälineen rankan tuulenpuuskan avustamana suoraan kulmapotkusta takanurkkaan. Ruiskun puolustus oli tilanteessa täysin säiden armoilla ja siten voimaton.

Dynamo sai tasoitusmaalistaan selkeästi uutta virtaa ja vieraiden keskuspuolustuksessa Jeppe ja Janek saivatkin luutia tosissaan palloa pois rangaistualueen tuntumasta. Maalissa Makke hoiteli kaiken toppareiden ohi tulleen ja välillä ankaran paineen alla ollut Ruiskun maali varjeltui lisätakaiskuilta.

Jakson loppupuolella peliä käytiin pääosin keskialueella ja enimmäkseen ilman palloa. Kotijoukkue tiesi olevansa pakotettu hyökkäämään mahdollisimman tiukasti niin kauan kuin tuuliolosuhteet olivat vielä heidän puolellaan ja vierasjoukkue tiesi urakan helpottuvan toisella jaksolla, jos vain ottelu pysyisi tasaisena puoliaikaan asti.

Aivan jakson lopussa Ruiskun lihava keskushyökkäjä lönkötteli vihdoin vaihtoon ja välittömästi syntyi vaarallinen tilanne Dynamon maalille. Juonikas ja kankea laitapelaaja, JiiTee sijoitti hallitsemattomien harhautusten ja kompurointien päätteeksi varmasti pallon kymmenestä metristä ulkosyrjällä ohi Dynamon hyvin pelanneen maalivahdin. Lähes samantien johtomaalin syntymisen jälkeen tuomari puhalsi pilliinsä puoliajan merkiksi.

Kaikki kolme katsojaa, pusikkoon sammunutta denaa myöten, tiesivät kotijoukkueen olevan lähes lyöty; vastatuuleen tasoituksen hakeminen vaikutti jotenkin ylitsepääsemättömältä tehtävältä Dynamon rajallisilla taidoilla varustetuille pelaajille. Hetken myötätuuleen totuttelemisen jälkeen vierasjoukkue pääsikin sinuiksi tuuliolosuhteiden kanssa ja kotimaalilla alkoi tapahtua; Tomppa ei tuttuun tyyliinsä viitsinyt ensimmäisestä avopaikasta laukoa ollenkaan ja seuraavasta tilanteestaan sama kaveri päättikin turvautua parhaaseen aseeseensa; kärkkäriin, joka toki livahti parisenkymmentä metriä ohi maalin.

Onneksi Ruiskulla oli myös hieman osaavampia pelaajia kentällä; Wile epäonnistui vielä ensimmäisestä paikastaan, mutta toisella yrittämällä keskikentän linnunluinen korttikuningas laittoi pallon varmasti alanurkkaan.

Lyöty kotijoukkue keskittyi pelin loppuajan keskinäiseen nahisteluun ja vieraat iskivät vielä kerran; Stefun kauden avausmaalilla syntyivät loppulukemat 4-1 ja joukkue saattoi lähteä tyytyväisenä vaeltamaan Ala-Malmilta kohti sivistyneitä kaupunginosia.

Ottelu osoitti loistavalla tavalla Ruiskun taktisen kypsyyden; myös vaikeissa sääolosuhteissa se onnistui pitämään kenttäryhmityksensä hyvin kasassa ja lyömään isokokoisen ja ruman vastustajansa. Maalissa Makke ja Jens onnistuivat erinomaisesti ja puolustuslinja onnistui kauttaaltaan hyvin; huippusuorituksina Janekin ja Jepen viimehetken pelastukset ensimmäisellä puoliajalla. Ketsuppipullon auettua neljän maalin arvoisesti on Ruiskun hyvä lähteä seuraavaan otteluunsa perunapeltomaiselle Väiskin kentälle torstaina 12. päivä.

Otteluraportti 21.5. - Ruisku/Clericalille avaustappio

Keskiviikkona 21. päivä pelattiin Herttoniemen legendaarisessa hornankattilassa kutosdivarin D-lohkon toisen kierroksen ottelu Ruisku/Clericalin ja kotijoukkue KuRan:n välillä. Runsaslukuiselle yleisölle; kesätreenejä vetäville kiekkojunnuille, iltakävelyllä olleille vanhuksille ja puskista ryömineille rantojen miehille tarjottiin laadukasta jalkapalloviihdettä koko pääsymaksun edestä.

Peli alkoi molempien joukkueiden pelatessa tarkkaa puolustuspeliä. Pallonhallinta oli hienokseltaa kotijoukkueella, eikä vieraidenkaan pelaamisessa valittamista; vaaralliset tilanteet olivat kortilla molemmissa päissä. Taistelua käytiin pitkälti keskikentällä, jossa KuRan brittivahvistus ja Ruiskun kolmikko, Tervo-Toivakainen-Rintala ottivat miehekkäästi mittaa toisistaan. Ensimmäisen ottelunsa tällä kaudella pelanneet Nisse ja Heikki pääsivät alun kankeuden jälkeen hyvin rytmiin kiinni ja tällä kertaa tuomarikaan ei turhaan korttejaan heilutellut, eli tuloksena oli vauhdikasta jalkapalloilua perheen pienimmillekin.

Avausjakson paras paikka siunaantui Ruiskun tuulennopealle laitahyökkääjälle; Turuselle, jonka jalat kuitenkin pettivät juuri ratkaisevalla hetkellä ja mies onnistui laittamaan JiiTeen keskityksestä n. metrin päästä tyhjästä maalista ohi.

Toiselle puoliajalle vierasjoukkue vaihtoi taktiikkaansa 433:sta 442:een. Tämä osoittautui karmaiseaksi virheeksi, koska ensimmäisen puoliajan organisoitunut ja varsinkin puolustussuuntaan varma kenttäpeli hajosi välittömästi atomeiksi ja KuRa sai pelin hallintaansa. Pelin ainoa maali tulikin sitten toisen puoliajan keskivaiheilla, kun joku kotijoukkueen huomaamaton vääntäjä sai aikaiseksi elämänsä laukauksen ja veti n. 25 metristä yläriman kautta todellisen highlight-reel maalin. Maalista ei todellakaan voi syyttää Ruiskun puolustusta tai ansiokkaasti maalissa esiintynyttä lainapelaaja Kuosaa; noin mieletön tuuri käy vain kerran vuodessa. Todennäköisesti maali jäi hepun uran viimeiseksi.

Alkoi vierasjoukkueen armoton takaa-ajo, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta; paikkoja saatiin kyllä luotua, mutta viimeistelyn huolimattomuudesta johtuen maaleja ei kuitenkaan saatu aikaiseksi ja pisteet jäivät kotijoukkueelle. Maali oli itseasiassa lopussa ehkä lähempänä vieraspäätyyn; kotijoukkueen lädivahvistus puski kulmapotkun jälkitilanteessa ylärimaan ja toinen hyökkäjä oli puolittain läpi. Toki Ruiskullakin oli mahdollisuutensa, viimeisenä toiseksi viimeisellä minuutilla Nissen esityöstä Innborr pääsi tälläämään n. viidestä metristä aivan vapaasti, mutta laukauksen jälkeen palloa saatiin hakea kaukaa Lumimaasta asti. Ruisku joutui siis poistumaan muinaiselta kotikentältään tappion karvasta kalkkia niellen.

Erona ensimmäiseen peliin sanottakoon, että tällä kertaa vastustaja oli ehkä hivenen kokeneempi (lue: lihavampi); ei ollut samanlaista mahdollisuutta jyrätä pelaajien yli kuin edellisellä viikolla. Peli oli hyvin hallussa ja organisoitua, mutta paikoista on laitettava pallo maaliin. Hertsigan kuuluisa blyysi oli muisto vain, eikä Ruisku/Clericalin tavaramerkiksi muodostunutta taidokasta lyhytsyöttöpeliä juurikaan nähty. Silloin kun nähtiin, peli oli kieltämättä hyvin hallussa.

Ei yksi tappio maata kaada, torstaina on ohjelmassa kotiottelu molemmat pelinsä tähän mennessä voittanutta Cosmos AP:ta vastaan.

Liverpool - Blackburn / osa 3

Löysimme paikkamme Main Standin yläriveillä helposti. Jumalauta, täällä ollaan! Ja tuossa ihan vieressä on Kop! Olin aivan tolaltani. Hieman rauhoituttuani ensimmäinen havainto oli järkyttävän pieni jalkatila; nämä penkit oli todellakin rakennettu keinotekoisesti seisomakatsomoihin, tuntui kuin olisin yrittänyt istua syöttötuolissa. Tai sitten katsomot on vain yksinkertaisesti tehty hevos-jockeyden kokostandardien mukaan. Ei mikään ihme ettei jengi halua istua katsomoissa. Toisaalta, aivan sama; olimme Anfieldillä.

Meteli yltyi kun joukkueet saapuivat lämmittelemään kentälle. Poolista viimeisenä, lähes kymmenen minuuttia muiden jälkeen tunnelista ulos asteli Hyypiä, saaden vastaansa valtavan huutomyrskyn. Lämmittelyssä oli hauska huomata kaikkien vetävän omalla tyylillään; Steven Gerrard verenmaku suussa, Big Sammy Hyppia jaksoi pelata ehkä noin minuutin verran höynää muiden vaihtomiesten kanssa kunnes vetäytyi venyttelemään kentän reunalle. Pepe Reina taas lämmitteli lähinnä kakkosveskaria, sankari itse ei paljon jaksanut juoksuaskelia ottaa.

Joukkueet painuivat takaisin pukukoppeihinsa ja fanikatsomot alkoivat ottaa toisistaan mittaa. Kop tietysti lauloi Blackburnin katsomon suohon, vieraiden kovasta yrityksestä huolimatta. Jännitys tiivistyi tiivistymistään ja kun joukkueet astelivat kentälle saavutettiin todellinen kliimaksi; korviahuumaava ”You’ll Never Walk Alone”-yhteislaulu kuului varmasti Liverpoolin keskustaan asti. Stadionin rakenteet tuntuivat natisevan liitoksistaan äänenpaineen alla. Uskon, että sellaista ihmistä ei ole olemassakaan joka ei olisi paikalla ollessaan ollut äärettömän vaikuttunut hurmoksellisesta ilmapiiristä. Vaikka vihaisi sydämensä pohjasta jalkapalloa ja kaikkea muuta urheilua, ei voi olla tuntematta kylmiä väreitä selässään; ”…walk on, walk on, with hope in your heart and you’ll never walk alone…” Mahtavaa! Fantastista!

Ennen ottelun alkua vietettiin vielä koskettava hiljainen hetki vuonna 1989 Hillsboroughin onnettomuudessa kuolleen 96:n liverpoolfanin muistolle. Kaikkialle katsomoihin nousi lakanoita joissa luki: ”96 brothers” tai ”justice for the 96”. Tunnelma oli käsinkosketeltavan hieno.

Ehkä koskettavat alkuseremoniat kummittelivat pelaajien pääkopassa vielä ottelun alettuakin, sen verran sekavaa oli jalkapalloilu Liverpoolin sunnuntaisessa keskipäivässä koko ensimmäisen puoliajan. Poolin topparipari Carrager-Skrtel oli tiukkana. Samoin toisessa päässä pelanneet Samba-Nielsen. Molempien joukkueiden hyökkääjät vaeltelivat suurimman osan puoliaikaa täysin varjojen mailla. Katsomoissakaan meno ei uskomattomiin sfääreihin yltynyt; paikalliset olivat sitä mieltä, että tänään ei juhlita koska on Hillsboroughin vuosipäivä ja siten sopimatonta olla äärettömän innoissaan futiksesta. Hetkellisesti tunnelma nousi Blackburnin Friedelin kaadettua kotifanien todellisen sankarin, Steven Gerrardin rangaistualueella aivan silmiemme alla. Oikeastaan kaikkien muiden mielestä tilanne oli selvä rankkarin paikka, paitsi erotuomarin. Toinen tunnelman nostattaja oli se hetki kun Sami Hyypiä nousi vaihtopenkiltä lämmittelemään. Koko stadion yltyi valtaviin suosionosoituksiin ja tuntui siltä, että Sami itsekin oli hieman hämillään saamastaan huomiosta; ”oh Sammy, Sammy, Sammy, Sammy, Sammy Hyypia”. Puoliajalle mentiin kuitenkin 0-0 tilanteessa.

Hauskana havaintona ympäristöstämme huomasimme, että kaikkialla ympärillämme oli espanjalaisia. Spanskeja oli paikalla varmasti useita satoja, ellei sitten tuhansia. Luonnollisesti aurinkorannikon pojilla ja tytöillä oli päällään espanjalaisten suosikkipelaajiensa espanjalaisten kotiseurojen fanipaitoja; Real Sociedatin paitoja Xabi Alonson nimellä, Real Madridin ja Deportivon paitoja Alvaro Arbeloan nimellä ja tietysti kotikannattajien uuden kulttisankarin, Fernando Torresin nimellä varustettuja Atletico Madridin paitoja.

Espanjalaisten paljoudelle naureskellessamme, äärettömän yllättävä sattuma oli se, että suoraan vieressämme istui kolme suomalaista heppua. Tarkemman selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kaverit olivat tulleet Kuopiosta matsia katsomaan. Kuulemma rakkaudesta Liverpooliin. Kuitenkin kaikesta siitä savolaisen kierosta Liverpool-rakkauden tunnustamisesta jotenkin paistoi läpi ääretön tekopyhyys ja kupletin juoni kävikin selväksi viimeistään toisen puoliajan alussa kun heput ”joutuivat lähtemään, koska heidän lentonsa oli lähtemässä”. Koko ajatus oli täysin paradoksaalinen; kaverit väittivät toistuvasti todella suureen ääneen rakastavansa Liverpoolia ja tulleensa Englantiin ainoastaan joukkueen takia, mutta kuitenkaan he eivät olleet onnistuneet järjestämään lentojaan niin, että olisivat esimerkiksi nähneet ottelun maalit. Kummallista, mutta mistä noista kalakukoista tietää.

Niin, ne maalit. Niitähän alkoi sataa saman tien kun puoliaika saatiin kunnolla käyntiin; vartin välein Gerrard, Torres ja vaihdosta kentälle tullut Voronin iskivät. Ja alkoivathan katsomotkin vähitellen herätä; El Ninolle maali oli kauden 30. eikä ”Torres’ Armbandsongista” meinannut tulla loppua millään: ”his armband proved he was a red, Torres, Torres, you’ll never walk alone it said Torres, Torres!” . Myös Gerrard sai osansa laulannasta, eikä Blackburnista juuri ollut vastukseksi; ei kentällä eikä katsomossa. Roversin paras pelaaja, Roque Santa Cruz tosin sai pallon yliajalla Reinan taakse, mutta Anfieldin tunnelmaa yksi takaisku ei masentanut; varma kotivoitto oli tosiasia.

Kuin pisteeksi i:n päälle myös sade oli loppunut iltapäivän kuluessa.

Valuimme iloisen massan mukana ulos stadionilta ja hyvin nopeasti tuli selväksi, että ainakaan fanituotekauppaan ei olisi mitään asiaa. Sen edessä oli valehtelematta tuhansia ihmisiä valmiina tuhlaamaan muurarin- ja lasinleikkaajanpalkkansa mihin tahansa esineeseen johon vain oli LFC:n logo painettu. Koska olimme tulleet paikalle taksilla, emme todellakaan tienneet mihin päin olisimme lähteneet kävelemään. Päätimme siis toimia juuri sillä väärällä tavalla ja seurata vain lammasmaisesti suurinta ihmismassaa pois stadionin välittömästä läheisyydestä. Ja niinhän siinä sitten kävi, kuten aina kun vain aivottomana massoja seuraa; noin puolen tunnin kävelyn jälkeen ympärillämme vellova valtava ihmismassa oli kutistunut tasan meidän porukaksemme ja joidenkin muiden eksyneiden turistien ryhmäksi. Koska olimme kuitenkin ajaneet taksilla ihan kotoa asti paikan päälle, emme viitsineet tuhlata rahaa uuteen mittarimatkaan. Emme kyllä olisi varmaan mistään taksia siihen hätään saaneetkaan. Päätimme toimia kuten ei ikinä pitäisi toimia ja ottaa kaaosteorian käyttöön; matka vei siis lähimmälle bussipysäkille, jolla hyppäsimme ensimmäiseen bussiin.

Kuin ihmeen kaupalla dösä vei meidät luotisuoraan Lime Streetin asemalle, josta otimme ensimmäisen junan kohti koti-Lincolnia. Kotoisten Peterboroughn ydinreaktoreiden ohi raidebussilla körötellessämme ei voinut kuin hymyillä pitkälle, mutta palkitsevalle päivälle.

Liverpool - Blackburn / osa 2

Nukahdin siinä kahdeksan aikoihin ja heräsin heti perään kolmen tunnin ja 144 punnan jälkeen lähestyessämme Anfieldiä. Yllätyksenä ei tullut se, että Liverpool näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin kaupungit Englannissa; puoliränsistyneitä punatiilisiä rivitaloja silmänkantamattomiin. Olisimme aivan hyvin voineet olla edelleen kotona Lincolnissa piskuisen Sincil Bankin stadionin vieressä kuin Liverpoolissa yhden maailman kuuluisimmista stadioneista. Olon teki kotoisaksi tuttu ja turvallinen sade. Ei muuta kuin lippuja metsästämään.

Lippujen hakeminen osoittautuikin sitten odotettua vaikeammaksi tehtäväksi. Mitenkäs selität elämäänsä tylsistyneelle, katkeroituneelle ja hieman krapulaiselle englantilaisen lippukojun tädille, että lippumme on hommannut Hollannissa pelaavan suomalaisen jalkapalloilijan agentti? Ja, että liput on jätetty nimellä jota rouva lippukojuntädin ei kannattaisi edes yrittää alkaa tavaamaan. Luonnollisestikin olimme pulassa. Täti kojussa käytti kyllä paikalliseen tapaan paljon ”love” ja ”darling” sanoja, mutta sellaisilla äänenpainoilla jotka tuntuivat sisältävän samalla sanat ”idiot” ja ”I’m not giving you tossers any tickets, innit?”. Paikalle kutsuttiin jopa järjestyksenvalvoja, joka yritti tiedustella meiltä olivatko lippumme jonkin LFC:n pelaajan, valmennushenkilön tai muun seuran työntekijän hommaamat. No, eivät olleet, joten viimeisenä valttikorttina kaveri päätti olla ystävällinen ja kysyä kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä: ”are they away-fan tickets”. Setä tuntui pelkäävän vastaustamme ruton lailla, olihan paikallisia faneja kaikkialla ympärillämme ja vaikutti jopa osin huojentuneelta kun suureen ääneen vakuutimme, ettemme ole Blackburnia tulleet kannattamaan. Meidät ohjattiin pääsisäänkäynnin viereiseen kojuun, jossa kuulemma tiedettäisiin asiat paremmin. Selvä.

Kiertäessämme Anfieldiä kieltämättä karussa Liverpoolilaisessa naapurustossa mieleeni välähti, että tälläkin tiilitalojen reunustamalla kadulla on joskus ennen otettu tosissaan miehestä mittaa. Kaduthan ovat ikään kuin putkia joista ei pääse kokonaan ulos kuin päädyistä. Naapurusto on varmasti, esimerkiksi 80-luvulla, ollut pelipäivien ympärillä melko rauhaton. Ei ihme, että kaikki Anfieldin ympärillä sijaitsevat talot on nyt asumattomina laudattu umpeen. Toki todennäköisempi syy sulkemiselle ovat tietysti englantilaistyyppiset rakennusstandardit. Luultavasti eräänä aamuna kun asukkaat ovat heränneet, ovat ihmisen kokoiset homesienet tervehtineet heitä iloisesti teekupin äärestä. Eihän siinä sitten mikään muu ole auttanut kuin muuttaa jollekin uudemmalle sieniviljelmälle asumaan.

Onnemme kääntyi pääsisäänkäynnillä, kun ymmärtäväiset järjestyksenvalvojat vakuuttivat meidän olevan oikeassa paikassa; viereisessä kopissa olisivat kaikki noudettavat liput. Tosin, koppi aukeaisi vasta tunnin-parin päästä, joten hienoinen epävarmuus keskuudessamme jatkui. Koko homma oli tähän asti ollut sen verran säätämistä, että en todellakaan uskonut pääseväni stadionille sisään ennen kuin lippu olisi turvallisesti taskussani.

Aikaa tappaaksemme päätimme suunnata syömään läheiseen Red Griller-nimiseen kahvioon, josta kantautuikin kutsuva pekoninrasvantuoksu. Paikka osoittautuikin varsinaiseksi rekkamiesravintolaksi; tunsin verisuonieni tukkeutuvan suolan ja rasvan määrästä pelkästään katsomalla ravintolan antimia. Totta kai tilasimme suurimmat mahdolliset annokset. Paikka oli vuorattu lattiasta kattoon entisten ja nykyisten Liverpoolin pelaajien kuvilla, nimikirjoituksilla, paidoilla ja muulla asiaankuuluvalla rekvisiitalla. Ian Rushin viikset olivat edelleen mahtavat.

Aterioituamme lähdimme vyörymään kohti stadionin kyljessä kutsuvana möllöttävää fanituotekauppaa. Valtava ”superstore” tarjosi kaikkea tarpeellista ja hyvin paljon tarpeetontakin tavaraa, joita yhdistävänä tekijänä oli punainen tai valkoinen väri ja LFC:n logo. Oma osastonsa oli retrotavaroille, vauvojen vaatteille, champions league-tavaralle ja ylipäänsä kaikille kategorioille mitä kekseliäs markkinamies nyt vain on sattunut tulemaan ajatelleeksi. Todellinen fanin paratiisi siis; permission to go crazy. Ongelmana valtavalle kulutusjuhlalle keskuudessamme oli se, että samanlaisia ajatuksia oli ilmennyt huomattavan monella muullakin. Kauppaan sisään päästäksemme jouduimme jonottamaan ja sisällä toiminta oli monin paikoin kuin Stockmannin Hulluilla Päivillä; ihmiset repivät kulutushysterian kourissa tavaraa hyllyistä alas. Niinpä päätinkin poistaa ainoastaan ne tarpeellisimmat; huivin ja pelipaidan, johon toki painatin numeron yhdeksän ja nimen Fowler, suuren idolini Robbie ”The God” Fowlerin kunniaksi. ”When the ball hits the net its’s fairly safe bet that it’s Fowler…”

Olimme loistavalla tuulella ja sadekin alkoi pikkuhiljaa lakata. Ottelua edeltävä jännitys oli käsinkosketeltavaa kaikkialla stadionin ympäristössä. Mahtava meininki.

Astelimme rinta rottingilla kohti lippujen noutopistettä, mutta kauhuksemme lippupisteen täti ei oikein vieläkään ollut vakuuttunut tarinoistamme. Viimeisellä epätoivon hetkellä mamma kuitenkin ehdotti kysyvästi, että olisiko nyt mitenkään mahdollista että joku suomalainen futaaja, esimerkiksi Sammy Hyppia, olisi jättänyt liput meille. Ainoaan oljenkorteemme tarttuen nyökyttelimme fanaattisesti ja yhtäkkiä tädin ilme kirkastui; no kyllähän Hyppia on tänne lippuja jättänyt ja vielä tuolla samalla käsittämättömällä suomalaisella sukunimellä, etunimi vai olisi eri. Onnistuessamme arvaamaan ensimmäisellä oikein, täti ojensi iloisena kirjekuoren meille. Riemulla ei ollut rajoja.

Stadion oli samanlainen kuin nyt vanhan ja ison futisstadionin pitääkin olla; puoliränsistynyt ja kasattu samalla hyväksi havaitulla punatiilien ja betonielementtien pyhällä harmonialla, josta kaikki muutkin suuret englantilaiset arkkitehdin painajaiset on koottu. Ahtailla, oluen tahrimilla betonikäytävillä kummitteli koettujen valtavien ilojen ja järkyttävien surujen henki; jotenkin sen vain krapulaisempikin kulkija aistii; niillä käytävillä on koettu paljon todellisia tunteiden vuoristoratoja.

Liverpool - Blackburn / osa 1

Äärettömän pitkä matkaraporttini matkasta Liverpoolin ja Blackburnin väliseen Valioliigaotteluun ilmestyy muutamassa osassa, koska muuten sitä ei jaksaisi kukaan lukea... ei kyllä varmaan nytkään...

Aamu oli kaunis. Ei tosin niin kaunis kuin edellisenä päivänä oli ollut, mutta sitähän me emme tienneet, olimmehan olleet muutaman aamun hyvinkin tukevassa humalansekaisessa koomatilassa ja näin ollen kykenemättömiä arvioimaan aamujen kauneutta. Yhtä kaikki, tämä kyseinen aamu oli kaunis.

Kävelimme alas Lincolnin tuttua High Streetia rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa. Maassa mätänevistä erilaisista kebabeista, ranskalaisannoksista, lasinsiruista ja oksennuslammikoista saattoi hyvinkin päätellä, että edellinen ilta oli ollut nyt uinuvassa opiskelijakaupungissa rankan ryyppäämisen, haureuden ja yleisen kaaoksen täyteinen, kuten nyt lukukauden aikana jokainen ilta yleisesti ottaen oli. Nyt hiljaisuus oli käsikosketeltava. Myös meidän keskuudessamme; kuljimme kuin mykät miimikot hautajaissaattueessa. Tämä tosin saattoi johtua siitä, että käsillä ollutta vuorokaudenaikaa kutsutaan, aikavyöhykkeestä riippumatta, ainoastaan yleisnimikkeellä ”liian aikaisin” ja ajan käsite, siten kuin me sen sivistyneissä länsimaissa tunnemme, on kokonaan kadonnut. Kyllä, arvasitte oikein, kello oli kuusi, eikä puhetta tai muita kommunikaation muotoja ollut vielä keksitty. Kolme aikaisempaa, tehokkaasti tietoisuudesta juotua iltaa eivät nekään auttaneet vireystilaamme.

Lobotominen kulkueemme saavutti tuttuakin tutumman rautatieaseman varmoin askelin. Tästä paikasta oli lähdetty kymmeniä kertoja aikaisemmin täällä asuessamme ja tällä kertaa lähtemiselle oli vielä erityinen tarkoitus; matka Liverpooliin, katsomaan Liverpool FC:n ottelua Blackburn Roversia vastaan legendaarisella Anfield Roadin stadionilla. Tarkoitus ei siis olisi voinut olla parempi; kyseessä oli pyhiinvaellus. Sanan korkeimmassa merkityksessä.

Hyräilin mielessäni hiljaa ”Steve Gerrard Gerrard, can blast it from 40 yards…”-laulua kun yllättäen havaitsin rautatieaseman ovessa olla möllöttävän, sheffieldiläisen jykevän riippulukon. Koko asema näytti muutenkin lännenelokuvan aavekaupungin hylätyltä saluunalta. Puutui vain surullisena tuulessa poukkoileva risupallo ja ohitse nilkuttava yksinäinen kulkukoira. Näytti siltä kuin täältä ei olisi lähtenyt junia vuosisatoihin, saati sitten seuraavan vartin sisään.

Pienimuotoinen paniikki iski seurueeseemme; pääsisimmekö tältä jumalanhylkäämältä asemalta ylipäänsäkään kohti Liverpoolia ja vielä tarkemmin, pääsisimmekö kohti Liverpoolia seuraavan tunnin sisällä? Matsi nimittäin alkaisi jo puoli kahdelta, eikä englantilaisilla raidebusseilla liikkuminen todellakaan ole se kaikkein varmin ja nopein tapa päästä paikasta A paikkaan B. Lippujen hommaamiseksi oli käytetty kaikki mahdolliset kikat, eikä mahdollisuutta päästä paikan päälle Anfieldille katsomaan Poolin matsia ihan heti järjestyisi uudelleen.

Aseman ulkoseinään kiinnitetty aikataulu varmisti pelkomme todeksi; täältä ei lähtisi junia yhtään mihinkään ennen iltapäivää.

Kuin pisteeksi i:n päälle, alkoi sataa, mutta niinhän aina Englannissa.

Pikainen soitto matkailualan ammattilaiselle, joka oli juna-aikataulun meille tarkistanut ei ainakaan tehnyt oloamme yhtään luottavaisemmaksi: ”eihän täältä mitään junia lähde. Jätkä on jurrissa kattonu aikataulut väärin”. Vastaus oli lyhyen ytimekäs: ”joo, eihän sieltä mitään junia lähde”. Kiitti vaan.

Alkoi paniikinomainen vaihtoehtoisen reitin etsiminen; ”mites vaikka Sheffieldin kautta? Tai Nottinghamin? Onhan tässä pakko olla joku keino jolla Liverpooliin pääsee kun aikaakin matsin alkuun on vielä melkein kuutisen tuntia”. Matkailualan ammattilainen löysi keinon: ”hei, Sheffieldistä lähtee puolen tunnin päästä stoge suoraan Pooliin”. Johon vastauksemme oli: ”niin, mutta mitenkäs ajattelit teleportata meidät puolessa tunnissa Sheffieldiin”. Ja vastaus tähän: ”niin, ette te kyllä mitenkään kerkee”. Kiitti vaan. Taas.

Vielä ammattilaisen pussista löytyi yksi vaihtoehto: ”hei, puol 12 Sheffieldistä. Siihen te kerkeette”. Johon me: ”niin, mut sillä me ei keretä matsiin”. Johon matkanjohtajamme lakonisesti: ”niin, sillä te ette kyllä kerkee matsiin”. Kiitti letuista. Puhelin seinään.

Mitähän helvettiä noissa matkailualan kouluissa opetetaan? Ei ainakaan mitään millä on mitään tekemistä matkailun kanssa, arvaisin minä. Tai voihan olla niin, että ammattilainen ei ollut aivan kaikkein vireimmillään tähän aikaan vuorokaudesta. Meitä tämän asian pohtiminen ei kuitenkaan helpottanut yhtään.

Kävi ilmi, että ainoa keino hypoteettisen autovarkauden lisäksi oli taksi. Siis taksi. Komeasti vaan pojat, mittarilla muutaman sata kilometriä suoraan stadionin eteen. Koko homma tuntui melkomoiselta liioittelulta, mutta kriisitilanteessa on toimittava tilanteen edellyttämällä tavalla, eikä tärkeämpää tarkoitusta voinut olla. Niinpä askeleemme suuntasivat kohti sattumalta lähellä ollutta Discount Cab-toimistoa, joka kuin ihmeen kaupalla oli viikonloppuisin vuorokauden ympäri auki.

Nopeiden reittiselostusten jälkeen pihaan kaartoikin jo taksi jonka kuski ei olisi voinut uneliaana sunnuntaiaamuna olla iloisempi siitä, että pääsi ajamaan toiselle puolelle maata. Kaveri suorastaan hehkui dollarinkuvat silmissä tyytyväisyyttään ja kuunteli puolivillaisen ymmärtäväisesti surullista tarinaamme juoduista päivistä ja aikataulun lukemiseen liittyvistä ongelmista. Hepulla oli selvästi ollut pitkä ja yksinäinen yö, sen verran paljon tuntui juttua riittävän. Saimme muun muassa kuulla hänen olevan kotoisin Afganistanista ja sen, että hän ei tiennyt mitään jalkapallosta. Jälkimmäinen tosin selvisi jo siinä vaiheessa kun kaveri tiedusteli sitä, mihin osoitteeseen olimme Liverpoolissa menossa jalkapalloa katsomaan: ”what is name of road you go”? Johon toki vastasimme yksissä tuumin: ”Anfield Road”. Tähän kuski totesi: ”what number”? Muutenkin kaveri alkoi vaikuttaa hieman erikoiselta viimeistään siinä vaiheessa kun Lincolnista ulos ajaessamme näimme n. 500 metrin päässä edessä poliisin tiesulun. Jonkinlaisen puhallutuspaikan tai jotain muuta sellaista. Kuskimme nimittäin riuhtaisi salamaa nopeamman U-käännöksen siltä seisomalta kun ensimmäinen poliisiauto tuli näkyviin, ainoana selityksenään paniikinomaiselle toiminnalleen: ”the road is closed”. Selvä se.

Afganistanin oma poika väänsi östurk-poppia autoradiosta kovemmalle ja matka alkoi. Muutamien minuuttien kuluessa vierestäni takapenkillä alkoi kuulua tutun kuuloinen espanjansuomalainen ja etupenkiltä supisuomalainen kuorsaus. Eikä siinä itsenikään paljon tehnyt mieli maisemia katsella. Eivät ne Midlandsien moottoriteiden penkereet niin mielenkiintoisia ole. Näillä leveysasteilla eivät lampaatkaan kutsu toisiaan ”human shaggereiksi”, ei muuta kuin silmät kiinni ja valot pois.

Otteluraportti 15.5. - "Ruisku/Clerical avausvoittoon kypsällä pelillä

Päätin nyt pitkästä aikaa julkaista jotain tekstinpätkää täällä bloginkin puolella. Kysymyksessä siis viime viikkoinen kutosdivarin kauden avausmatsimme otteluraportti. Tehkää hyvin...

Torstaina 15.5. avattiin Väiskin hornankattilassa kutosen sarjakausi, kun Ruisku/Clerical iski yhteen paikallisvastusjansa, FFR/Väiskin kanssa. Fanaattisen kotiyleisönsä edessä pelannut Ruisku oli ottelun alussa nuoruuden innolla hyökänneen FFR:n kanssa hieman hätää kärsimässä ja hyökkäyspäään pelaajat saivatkin ensimmäiset kosketuksensa palloon vasta n. kymmenen minuutin pelin jälkeen. Koko joukkueen hyvin organisoitunut puolustus kuitenki kesti hyvin vieraiden alkurynnistyksen, eikä takaiskuja nähty. Ruiskun puolustuksen johtohahmo Janek Malmberg kommentoi pelin alun vaikeita hetkiä seuraavasti: "v*ttu kato jos tänne joku yrittää tulla ni mä vedän sitä turpaan"!

Ottelu tasoittui nopeasti alun jälkeen ja myös kotijoukkue sai organisoitua peliään; keskikentän kolmikko Tervo-Inborr-Jokinen sai pelattua palloa kontrolloiduilla roiskaisuilla kärkeä kohti ja n. vartin kohdalla nähtiinkin jo ensimmäiset hyvät tilanteet vierasjoukkueen maalilla. Laukauksiin asti ei tosin päästy, mutta eiväthän Ruiskun hyökkääjät mitään erikoisia laukojia olekaan.

N. 25 minuutin kohdalla nähtiin sitten kauden avausmaali kun puolustuksesta tullut pitkä pallo tavoitti kärjessä väsyneen oloisena löntystelleen keskushyökkääjä Tuomas Tarvajärven, joka spurttasi karkuun puolustukselta ketterästi kuin mummo lumihangessa. Tarkkaakin tarkempi sijoitus upposi tolpan kautta ohi FFR:n veskarin. Puolustuslinjasta kontrolloidun epäkontrolloitua hyökkäystä seurannut Janek Malmberg kommentoi asiaa sanoen: "v*ttu jos ei Tomppa ois tehny maalia ni oisin vetäny sitä turpaan"!

Avausmaalin jälkeen hienoinen hyvänolontunne taisi yllättää kotijoukkueen; tuomari vihelsi muutaman täysin käsittämättömän vapaapotkun ja nosti pari keltaista korttia hyvin taistelleelle keskikentälle ja hyvin nopeasti vieraat ottivatkin pelin hallintaansa. Pian FFR:n hyökkääjä, numerolla yhdeksän pelannut "Herra Ysi" vetikin jo pallon koko riisitautisen jalkansa voimalla ohi Ruiskun maalissa pelanneen norjalaisvahvistuksen; Anton Danielsenin. Lähes 35 kiloisen sankarin riemulla ei ollut rajoja ja poika juhlikin maaliaan villisti vieraskannattajien edessä kohottaen luisevat käsivartensa kohti kirkasta Väiskin iltataivasta. Epäselväksi jäi oliko ylitsevuotavaisen riemun syynä pojan avausmaali miesten sarjoissa vai se, että hän sai rangaistualueen ulkopuolelta pallon ilmassa maaliin asti. Aitiopaikalta takaiskumaalia seurannut Janek Malmberg kommentoi tilannetta seuraavasti: "v*ttu ku en ehtiny vetää sitä turpaan"!

Jakson lopun paras paikka osui kotijoukkueen espanjalaisvahvistukselle Christopher "Andalusian Koira" Fernandezille, joka kuitenkin puolittaisesta läpiajosta laukoi kuudentoista rajalta pallon sivurajasta yli. Kotijoukkueen puolustuspäästä kuultiin tilanteen jälkeen tukahtuneen raivokas "v*ttu Toffe mä vedän sua turpaan"-huuto. Ensimmäisen puoliajan loppuosa nyhjättiin keskialueella molempien tyytyessä taukotulokseen 1-1.

Tauon jälkeen peli aaltoili yleisöepäystävällisesti päästä päähän, kummankaan saamatta erityisesti peliä hallintaansa. Kontrolloitu syöttöpeli onkin jo vuosia ollut Väiskin pellolla täysin mahdotonta kauden ensimmäisellä puolikkaalla. Vasta perunoiden noston jälkeen loppukesästä palloa on pystynyt pelaamaan maassa, kunhan vain muistaa syöttää sarkojen suuntaisesti.

Kun toista puoliaikaa oli pelattu 15 minuuttia kaatui kotijoukkueen keskushyökkääjä väsymyksestä puolikuolleena vieraiden rangaistualueella ja esipuberteettisen mielenhäiriön kourissa tuominnut erotuomari osoitti kohti rangaistuspilkkua. Rankkaria asettui laukomaan kotijoukkueen kapteeni, Viljami Tervo, joka ei fanejaan pettänyt ja sijoitti pallon varmasti päin vieraiden veskaria. Kyseessä oli miehen kolmas epäonnistunut rangaistuslaukaus putkeen. Paluupallon Tervo kuitenkin sohaisi tuurilla verkon perukoille. Janek Malmberg kommetoi maalia seuraavasti: "v*ttu pitäis vetää tota Vileä turpaan"!

Ottelun loppuosan vieraat sitten vyöryttivätkin näyttävästi hyökkäyksiä kohti Ruiskun maalia. Kotijoukkueen puolustus tyytyi katkomaan peliä ja roiskimaan palloa kohti kärjessä sydänkohtausta vastaan taistelleita hyökkääjiä. Kärkikolmikko Talpila-Tarvajärvi-Turunen ei tälläkään kertaa pettänyt joukkuetovereidensa luottamusta ja kompuroi hyökkäyspäässä tajunnan rajamailla, luopuen koko ajan aktiivisesti pallosta.

Kotijoukkueen puolustuslinja kesti ottelun lopun ilman sen kummempia vaaratilanteita ja tuomarin puhaltaessa ottelun päättyneeksi riemulla ei ollut rajoja; 2-1 voitto kauden ekassa matsissa ei ole joukkueen historian tuntien ihan sitä yleisintä herkkua. Malmbergin kommentti asiaan oli lyhyen ytimekäs: "v*ttu nyt on niin hyvä fiilis et vedän teitä kaikkia turpaan"!

Ruisku/Clericalin kausi alkoi siis paremmin kuin miesmuistiin. Ottelussa onnistujina voitaisiin mainita oikeastaan koko kotijoukkue; sen verran hienosti joukkue taisteli voiton eteen. Loppujen lopuksi vieraiden taitavat kukkakepit hävisivät erityisesti fyysisyydessä kotijoukkueen kokeneille läskeille.

Kautta ennen suurella kohulla ja valtavilla siirtosummilla joukkueeseen liittyneet Peltonen, Jokinen ja Inborr täyttivät myös paikkansa loistavasti ja tuntuvat sopeutuneen joukkueen pelisysteemiin erinomaisesti. Debyyttiottelunsa miesten sarjoissa pelannut, suoraan Ruisku/Clericalin akatemiasta edustusjoukkueen avauskokoonpanoon nostettu nuorempi Tervo pelasi myös miehekkäästi ja on selkeä vahvistus joukkueen alakertaan. Maalissa Danielsen oli loistava ja onkin lähes sääli, että ensi viikolla Janek Malmberg pelaa maalissa.

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa ensi keskiviikkona joukkueen henkisessä kodissa, Herttoniemen Urtzin blyysillä, pelattavaan vierasotteluun

Journalistiikan helmiä

Kaikki minut tuntevat henkilöt tietävät mielipiteeni suomalaisesta jalkapallojournalismista; sutta ja sekundaa. Jalkapallokulttuurin ollessa vasta kehittymässä lasten kengistä kohti esipuberteettia, on toimittajille jo liian monta vuotta riittänyt ylimalkainen Valioliigan ja Mestarien Liigan tulosten kertaaminen. Suomalaisista pelaajista on lähinnä riittänyt se, että kerrotaan että Kuningas Litmanen ei taaskaan pelannut jonkun loukkaantumisen takia ja Hyypiä pelasi täydet minuutit Poolin takalinjoilla. Ja siinäpä se.

Nykyään ko. epäuutisointi ei enää vain yksinkertaisesti riitä; suomalaisia pelaajia alkaa olla ympäri Eurooppaa, eritasoisissa sarjoissa sen verran, että pitää tietää jotain jalkapallosta kirjoittaakseen asiantuntevasti. Pitää todella rakastaa lajia ja seurata intohimoisesti pysyäkseen kärryillä. Tässä kohtaa astuukin kuvaan toimittajien epäpätevyys; maajoukkueen pelaajia osataan vielä seurata viikoittain, mutta vähänkin sen ringin ulkopuolella olevaa pelaajaa, vaikka hän miten pelaisi huippusarjassa ja vaikka missä roolissa, on täysin toimittajien armoilla. Suomalaisista tiedotusvälineistä jonkun maajoukkueen ulkopuolisen kaverin uran seuraaminen on käytännössä mahdotonta. Vai mitä sanotte seuraavien nimien tämän kauden suorituksista: Pekka Lagerblom, Niki Mäenpää, Marco Parnela, Niklas Moisander, miten heillä menee? Entäs mitä kuuluu Toni Koskelalle tai Kallu Arkivuolle, tai jollekin muulle Norjassa pelaavalle? Miten kulkee ruotsissa pelaavilla, hieman tuntemattomimmilla pelaajilla; Tim Sparv, Fredrik Svannbäck? Entäs suosikkipelaajani (sattuneesta syystä); Niklas Tarvajärvi. Hollannin pääsarjassa pelaavan joukkueensa ykköshyökkääjä; mitenkäs hänellä kulkee? Ilta-Sanomat? Iltalehti? Edes IS-Veikkaaja? Ei vastausta.

Sen sijaan, meille on uutisoitu laajastikin aiheista; Mehmet Hetemaj pelasi Rivaldoa vastaan. Juho Mäkelä teki kerran harjoituspelissä maalin Barcelonaa vastaan. Lauri Dalla Valle antoi maaliin johtaneen syötön Liverpoolin B-juniorien cup-ottelussa. Njazi Kuqi pelasi pelin joukkueessaan, eikä lyönyt ketään. Mitä seuraavaksi: Perparim Hetemaj kävi shoppailemassa Ateenassa? Alexei Eremenko Junior joi votkaa Moskovassa? Totuuden nimissä, nämä kyseisetkin jalkapalloilulliset huippuotsikot on jo nähty.

Uutisointi on täysin irrationaalista, eikä muodosta minkäänlaista kuvaa siitä, miten suomalaisilla kavereilla menee ulkomaisissa sarjoissa. Sen sijaan kirjoitellaan täysin asiattomia uutisia ylihypetetyistä junioreista, HJK-taustaisista pikajuoksijoista ja ”vaikeista olosuhteista saapuneista entisistä pakolaisista, jotka ovat taistelleet tiensä tähtiin”; esimerkiksi nyt juurikin niin lähelle ”tähtiä”, että on oikein päästy pyytämään nimmari Rivaldolta. Huh. En siis millään tavoin kritisoi sitä, että kavereista kirjoitetaan; mitä enemmän jalkapallouutisia, sitä enemmän jalkapallouutisia, mutta rajansa kaikella. Mielestäni olisi pyrittävä jonkinlaiseen objektiivisuuteen. Toisin kuin tässä blogissa.

Sellainen ihminen joka ei tiedä, että Suomen rajojen ulkopuolella olevissa sarjoissa pelaa n. 70 suomalaista jalkapalloilijaa ja muutama kymmenen junnua on kaiken aikaa testileireillä Euroopassa, voi todellakin tällä uutisoinnilla kokea, että Suomen taso jalkapallossa ja asema jalkapalloilevassa maailmassa on jollain tavalla huono. Ajatelkaa: 70 jalkapalloammattilaista ulkomailla. Kuinka monta osaat nimetä? Eihän tässä nyt tietenkään mitään Brasiliaa edusteta, mutta ei Suomi nyt niin käsittämättömän huono ole. Ja toivoa paremmasta on koko ajan enemmän.

On asiantuntemattomien toimittajien syytä, että suomalaiset eivät tiedä ”omiensa” edesottamuksista. Helppoahan siinä on leikkiä reportteria kun ei tarvitse ottaa selvää siitä mitä oikeasti tapahtuu. Kukaan ei kuitenkaan valita uutisoinnin tasosta. Laji-ihmiset ottavat asioista itse selvää ulkomaisten medioiden kautta, mutta tavallinen vyölaukkuheppu luulee, että on jonkinlainen jalkapalloilullinen uutinen, että Juho Mäkelä teki seitsemän kuukautta sitten maalin harjoitusottelussa tai että jompikumpi Hetemaj pelasi jotain tiettyä pelaajaa vastaan. Väitänkin muuten, että kaikista Suomeen pakolaisina tulleista, sittemmin Suomen kansalaisuuden saaneista jalkapalloilijoista on kirjoitettu sama ”laaja henkilökuva” siitä, kuinka he ovat vaikeista olosuhteista nousseet tähtiin ja kuinka heidän ”tulinen, temperamenttinen” luonteensa soveltuu jalkapalloon ”niin paljon paremmin kuin tavallisten suomalaisten”. Juuri nämä jutut ovat kaikkein helpoimpia kirjoittaa koska ne on kirjoitettu jo sata kertaa aikaisemmin ja juuri tällainen uutisointi on syynä siihen, että ”Kimiheikkinico”-kansa McLaren-tuulipuvuissaan luulee, että suomalaiselle futikselle voi naureskella ihan miten sattuu. Harvassa ovat ne toimittajat, jotka ymmärtävät tai osaavat kirjoittaa valtamedioihin normaalista, suomalaisesta, keskiluokkaisesta perheestä jalkapalloammattilaiseksi ponnistaneesta tavallisesta kaverista, vaikka kyseisenlaiset pelaajat tekevät varmasti aivan yhtä paljon töitä tehdäkseen harrastuksestaan ammatin maailman kilpailluimmalla alalla kuin ”ulkosuomalaisetkin”. Se on sitä todellista lukijan aliarvioimista ja lajituntemattomuutta. Toki edelleen korostan sitä, että on hyvä että ko. juttujakin kirjoitetaan, mutta varsinkin valtamedioilta odottaisin hieman objektiivisempaa katsantokantaa.

Lauantain 8.3. Helsingin Sanomisssa koettiin kyseisen epäjournalismin multihuipentuma, kun kyseisen lehden oma toimittaja, Jarmo ”Formula” Färdig kirjoitti kolumnissaan, että onneksi suomalaiset eivät pärjää jalkapallossa, niin tavallinen pulliainen saa käyskennellä kaupungilla rauhassa ilman, että mitkään jonninjoutavat fanit pilaavat rikkumattoman rauhallisen tunnelman. Jos edes Suomen suurimman yksittäisen printtimedian toimittaja ei kykene mainitunkaltaista laajempaan katsantoon suomalaisesta jalkapallosta, asiat ovat todellakin huonosti.

Länsirintamalta ei mitään uutta...

Olen usein maininnut inhoni Veikkausliigan, sen seurojen ja varsinkin Palloliiton kaavoihin kangistunutta johtotapaa kohtaan. Samat vanhat jäärät tuntuvat vuosi toisensa jälkeen tieten tahtoen raiskaavan maailman hienointa lajia omituisilla päätöksillä ja epäolennaisuuksiin keskittymällä. Milloin annetaan konkurssikypsille seuroille poikkeuslupia järjestää säälittävillä stadionien irvikuvilla pääsarjatason palloilutapahtumia, milloin korotetaan lippujen hintoja käsittämättömiin korkeuksiin ikään kuin estämään spontaanisti katsomoon eksyviä, milloin alennetaan pelien arvoa järjestelemällä puoliajalle jos jonkinlaisia myötähäpeäskaboja. Joskus tunnelman pilaamiseksi riittää pelkkä katkarapuvoileipien kutsuva tuoksu vip-teltan suunnasta.

Kuitenkin voin ilolla todeta, että jotain futiksen piirissä tehdään oikein; sarjajärjestelmän perustuksiin ei onneksi vielä olla kajottu. Olen nimittäin tässä mielenkiinnolla seurannut Suomen suosituimman urheilulajin räpistelyä omissa hierarkkisissa kahleissaan. Jääkiekkoliiton pomot ne vasta yrittävätkin tuhota kaiken jännityksen ja kilpailun lajistaan järjestämällä jos jonkinlaisia säälipleijareita ja sarjan sulkemisia. Kaiken muun hyvän lisäksi nämä kilpaurheilun airuet muuttavat nerokkaita päätöksiään vähintään joka toinen vuosi, ikään kuin sotkeakseen pakkaa tahallaan. Nykyäänhän kukaan ei esimerkiksi oikeasti voi tietää montako voittoa pudotuspelien ottelusarjassa tarvitaan jatkoon menemiseen. Uusista neronleimauksista vaikeaa on myös perustella esimerkiksi sarjan sulkemista. Mitenköhän seurojen kilpailullisuus ja vakavaraistuminen paranevat kun häntäpään jengit myyvät parhaat pelaajansa alennusmyynneissä heti joulun jälkeen säästääkseen palkkakuluissa? Otteluita on myös aivan liikaa ja varsinkin historiallisesti tärkeä paikallispeli-instituutio on raiskattu täysin. Esimerkiksi Jokerit ja IFK pelaavat kuluvan viikon aikana kolme kertaa vastakkain. Siinä otteluruuhkassa vesittyvät suurimmatkin kiistakapulat ja erimielisyydet. Ei todellakaan voida puhua mistään ”tulikivenkatkuisista veljessodista”. Sitä paitsi, lukuun ottamatta neljää runkosarjassa viimeiseksi jäänyttä joukkuetta, kaikki pääsevät kuitenkin pelaamaan pudotuspelejä, eli pääasiassa runkosarjan väännöt ovat täysin turhia täyteotteluita, jotka eivät sytytä sen paremmin katsojia kuin pelaajiakaan. Näitä päätöksiä tehtäessä jokainen pikkusieluinen lätkäpomo, varsinainen oman elämänsä vaikuttaja isolla veellä, vetää narua omaan suuntaansa ja lopuksi eräs rautakansleri kuitenkin kävelee kaikkien yli. Näin saadaan aikaan systeemi, jossa ei voida edes puhua viisivuotissuunnitelmista vaikka Neuvostoliitto tulee tahtomattakin mieleen.

On se vaan hienoa tietää, että jalkapallosarjassa pelataan poikkeuksetta jokaista joukkuetta vastaan kaksi peliä, yksi kotona ja yksi vieraissa, sarjan loppupäähän sijoittuneet taistelevat ykkösdivariin putoamista vastaan ja ykkönen voittaa mestaruuden. Jääkiekossa ottelumäärä on toki perinteisestikin suurempi, mutta voisi sarjajärjestelmän takana olla jokin järkiperäinenkin argumentti, eikä pelkkiä katkarapuleipien innoittamia hallusinaatioita. Ymmärrän toki sen, että NHL, kaikkien lätkäliigojen esikuva, on jaettu pariin eri lohkoon, onhan lentomatka rannikolta toiselle kuitenkin melko pitkä. Suomessa ei voida perustella epätasaista sarjajärjestelmää millään muulla kuin tyhmyydellä; pisin ottelumatka on Helsingistä Ouluun. En nyt kirjoita tätä pelkästään katkerana Jokeri-fanina, mutta miksiköhän Kärpät voittaa aina runkosarjan? Vastaan: koska siinä missä Jokerit, HIFK ja Blues pelaavat kauden aikana hengästyttävän monta kertaa toisiaan vastaan, kohtaavat Kärpät Kalpan ja Jypin. Mikä nyt sitten on reilua ja mikä ei?

Kerrankin voi olla ylpeä Veikkausliigan toiminnasta. Älkää nyt vaan tuottako pettymystä tulevaisuudessakaan…

Kulttuuria ja Kulttuuria

Katselin viime lauantaina tylsistyneenä televisiota ja kanavia surffaillessani satuin kääntämään MTV3:lle ”Mestareita ja Perillisiä”-ohjelman päätösjakson aikaan. En ollut ikinä katsellut kyseistä ohjelmaa, luultavasti sen lauantain alkuiltaan sijoittuvan ohjelmapaikan takia, enkä oikeastaan tiennyt mistä kyseisessä kulttuuripläjäyksessä oli kyse. Nopeasti selvisi kuitenkin, että kyse oli jonkinlaisesta Suomen 90-vuotissyntymäpäivien kunniaksi järjestetystä äänestyksestä, jossa valittiin eri kulttuurinalojen suomalaisia mestareita yleisöäänestyksen ja paneelikeskustelujen avulla. Paneelissa olivat Peter von Bagh, Merja Ylä-Anttila, sekä pari muuta, itselleni täysin tuntematonta, mutta arvatenkin perkeleentärkeetä ihmistä; ilmeisesti joku kapellimestari ja joku toinen pystyyn kuollut.

Ohjelma ei todellakaan jaksanut kiinnostaa edes vähää alusta kuvataiteilijoiden ja muotoilijoiden julkistamisineen, siihen asti kunnes vuoroon tuli mestareita urheilun ja kevyen musiikin saralta. Nythän päästiin asiaan. Hurrasin hiljaa mielessäni kun kesäurheilun sarjan voitti itseoikeutetusti Kuningas Litmanen, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan että Matti Nykänen voitti talviurheilun sarjan ja Juice Leskinen kevyen musiikin vastaavan. Muita sijoittuneita olivat muiden muassa Lasse Viren, Junnu Vainio ja HIM. Ohjelma oli itse asiassa aika kiinnostava, joskin on toki täysin absurdia vertailla eri aikakausien ja eri urheilulajien edustajia, saati sitten eri taiteenaloja ja niiden eri ajanjaksojen mestareita. Noh, ideana ilmeisesti oli herättää keskustelua ja ajatuksia.

Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes yleisöäänestyksellä valittuja voittajia pääsivät arvioimaan nämä studioon raahatut asiantuntijat. En ole ikinä pitänyt juuri minään esimerkiksi Peter von Baghin mieltymystä kahdeksanmilliselle kaitafilmille huonosti kuvattuun ranskalaiseen taide-elokuvaan, joka hänen mielestään on parhaimmillaan rikkinäiselle tiiliseinälle heijastettuna, mutta tällä kertaa täytyy todeta, että äijähän oli yksi koko joukon fiksuimmista. Myös Ylä-Anttila vaikutti ihan suhteellisen järkevältä, mutta varsinkin tämä sohvalla torkkunut kapelimestarinplanttu, Jorma Kepinheiluttaja (nimi muutettu), vaikutti elävän täysin omissa sfääreissään. Kaikenlaista tekotaiteilua olen vihannut aina syvästi ja nyt tämä ukko istui studiossa niin myrkynnielleen näköisenä koko sen ajan kun ohjelmassa oli kyse jostain muusta kuin klassisesta musiikista, että oikein pahaa teki. Ja menihän mies vielä räjäyttämään pankin sanoessaan olevansa liian kulturelli kommentoimaan tiettyjä sarjoja, koska ”kyllä tämä kevyen musiikin, urheilun ja muun populaarikulttuurin vaikutus meidän yhteiskuntaamme on sen verran kevyttä. Nehän ovat vain massojen viihdettä”.

Täytyy tunnustaa, että olen itse sen verran sivistymätön, että en todellakaan tiennyt kuka tämä liian kulturelli sydän- ja verisuonitautipotilas sohvalla oli, mutta sen tiedän kyllä, että vereni kuohahtaa takuuvarmasti joka kerta kun joku ns. korkeakulttuurin edustaja vetää lokaan urheilua ja viihdettä. Peruskysymykseni onkin jo vuosia ollut, että miksi 3000 ihmistä miljoonatappioita tuottavassa rakennuksen irvikuvassa Töölönlahden rannalla on parempi kuin koko kansaa yhdistävä 40 000:nen ihmisen tapahtuma viereisellä Olympiastadionilla? Oopperahan tekee vuosittain lähes miljoonatappioita, on yli 80 prosenttisesti veikkaus- ja verovaroilla rahoitettu ja kuitenkin se palvelee vain yhtä pientä murto-osaa suomalaisista. Onko siis kaikki mihin kuluu aivan törkeästi fyrkkaa, jotenkin hienompaa, vai missä se salaisuus piilee? Toki urheiluunkin syydetään paljon rahaa, mutta huipputasolla se myös kykenee sitä tuottamaan. Uskoisin urheilulla myös olevan jonkinlaisen tervehdyttävän yhteiskunnallisen vaikutuksen, lasten liikunnan, terveellisten elämäntapojen ja terveen sosiaalisen kanssakäymisen kautta, mutta oletteko ikinä kuulleet siitä, kuinka tuubaan tai johonkin muuhun pilliin puhaltaminen pelasti tuki- ja liikuntaelinsairaudelta? Tai kuinka patarumpali oli koko koulun suosituin kaveri; hieman pulska, mutta supliikkimies?

Miksi tämä harvojen herkku on sitten niin paljon parempaa? Onko jonkinlaisena nyrkkisääntönä pidettävä sitä, että mitä pienempää joukkoa ihmisiä se kiinnostaa, sitä korkeampaa kulttuuria se on? Sirkkeliin Juosseiden Kiljuvien Neitsyiden uuden kahdeksantuntisen suruvirren maailmanensi-ilta, joka esitetään Nuuksion metsässä masentuneelle peuralle, kolmelle kyykäärmeelle ja kahdelle huono-onniselle telttailijalle on siis varsinainen kulttuurin multihuipentuma. Varsinkin jos siihen on syydetty neljän futiskentän ja kahden jäähallin rakentamiseen säästetyt verovarat. Niinkö?

Ja miksi muuten ”korkeakulttuurin” edustajat käyttäytyvät aina juurikin niin kuin tämä Jorma Kepinheiluttaja kyseisessä tv-ohjelmassa? Niille kundeille on todellakin jäänyt paljon traumoja siitä, että heidät valittiin viimeisinä liikuntatunneilla ja lätkäjätkät veivät kaikki mimmit. Voin hyvällä omalla tunnolla sanoa tietäväni kuinka vaikeaa esimerkiksi jalkapallon pelaaminen tai vaikkapa korkeushyppy on, mutta sitä olen aina miettinyt, että mitä kävisi jos se lihava sosiaalihylkiö sinfoniaorkesterin edessä lopettaisi kepin heiluttamisen. Lopettaisiko orkesteri soittamisen? Ymmärrän toki, että soittaminen, laulaminen ja vaikkapa baletin tanssiminen vaativat harjoittelua siinä missä muutkin taiteenlajit, jalkapallo ja jääkiekko mukaan luettuina, mutta mikä sen etuheilujan tehtävä on?

Noh, voi olla hieman epäreilua kommentoida asioita joita en todellakaan kykene ymmärtämään. Olenhan pohjimmiltani putkiaivoinen urheilijanplanttu, suuri kevyen musiikin ja populaarikulttuurin ystävä. Mikä minä olen ketään tuomitsemaan? Enkä olekaan. En vain voinut olla kommentoimatta sitä, että Herra Gyldyrelli tuomitsi omat kiinnostuksen kohteeni niin täysin. Korkea- ja populaarikulttuurit eivät voi elää rinnakkain sulassa sovussa, senhän jo tämä blogipostauskin todistaa, mutta pysytään ainakin poissa toistemme tonteilta. Minä aloitan: ”lupaan täten pyhästi olla astumatta oopperaan muuten kuin aseella uhattuna tai kemiallisten liuottimien vaikutuksen alaisena harkintakykyni menettäneenä”. Teidän vuoronne Herra Kepinheiluttaja…

Futismatkailua 1. - Charlton Athletic-Queen's Park Rangers

Heräilimme muutaman tunnin maittavien yöunien jälkeen hostellillamme Bayswaterin alueella. Pienehkössä aamukohmelossa kömmin ensimmäisenä sängyn alle tarkastamaan josko sinne sijoitettu rotanloukku olisi yön aikana saanut saalista. Ei ollut, joten jouduimme suruksemme toteamaan, että aamiaista ei tälläkään kertaa saatu huoneeseen tarjoiltuna. Englantilaistyyppisen, lähes jäähileisen, mutta aivan käsittämättömän vähävetisen suihkun jälkeen olikin sitten aika lähteä suunnistamaan kohti Charltonin kotikenttää, The Valleyta, jonka tarkkaa sijaintia emme aivan täysin tienneet, mutta jonne krapulaisen yltiöoptimistisina olimme varmoja löytävämme. Ongelmia oli muutama; äärimmäisen huono olo ja se, että ottelu pelattaisiin jo puolenpäivän kieppeillä, eikä aikaa sen kummempiin viivytyksiin saati sitten kipeästi kaipaamiimme tasoittaviin ollut. Niinpä toiminta oli kerrankin käsittämättömän tehokasta: Subwaysta ruokaa, Tescosta siideriä, metroon, ”mind the gap”, toiseen metroon, väärään metroon, oikeaan metroon, junaan ja alle pari tuntia rotattomasta heräämisestä olimme laskeutumassa tihkusateisessa lauantaipäivässä Charlton Athleticin stadionille, The Valleylle.

Jostain syystä yllätyin siitä, kuinka stadion tosiaankin on nimensä veroinen: The Valley, laakso. Sijaitsihan se sentään ihan oikeasti laaksossa. Valuimme iloisessa ihmisjoukossa mäkeä alaspäin kohti stadionia perienglantilaisten punatiilitalojen välistä, Charltonin punaiset ja QPR:n siniset paidat sulassa sovussa. Täytyy tunnustaa, että kumpikaan joukkue ei ikinä ollut itsessäni herättänyt sen suurempia tunteita, joten emme oikeastaan tienneet minkälaiseen tapahtumaan olimme tulossa. Olisihan voinut olla niinkin, että kotijoukkueen fanit olisivat olleet juna-asemalla odottelemassa pesäpallomailojen kanssa. Nyt kuitenkin ilmassa oli tutun tihkusateen lisäksi hyvähenkistä lauantaiaamuisen perhetapahtuman tuntua; näillä joukkueilla ei todellakaan tainnut olla sen suurempia erimielisyyksiä. Ja hyvä niin, en todellakaan olisi jaksanut juosta henkeni edestä karkuun etelälontoolaista lihapääjengiä tähän aikaan aamusta. En ehkä myöhemminkään samana päivänä, mutta se onkin jo eri tarina.

Lippuluukku sijaitsi jonkun ison patsaan kohdalla. Myöhemmin olen sivistänyt itseäni ja lukenut, että valtava pronssinen kaveri oli nimeltään Sam Bartram; ilmeisen hyvä peluri aikoinaan. Ottelulippuja oli vielä hyvin jäljellä ja hintakin oli kohtalainen; kaksikymmentä oravannahkaa, aivan kuten ystävällinen heppu oli edellisellä viikolla minulle puhelimessa luvannut. Hyvinkin nopeasti siirryimme fanituotekaupan kautta porttien sisäpuolelle siemailemaan herkullista John Smith’s-olutta. Elämä vihdoinkin hymyili meille Sumujen Saarella; futista ja kaljaa. Itselleni tosin selvisi hyvin nopeasti, ettei Englannissa enää saanut tupakoida. Missään. Ei edes ulkotiloissa jos nämä ulkotilat sattuivat sijaitsemaan jonkun aidan sisäpuolella. Ja tämän säännön kanssa tämä Euroopan kehitysmaa, joka ei esimerkiksi viitsi pitää mitään väestörekisteriä maassaan oleskelevista ihmisistä tai jaksa opetella tiivistämään ikkunoita, oli todellakin tosissaan. Noh, pikkuvikoja. Parempi lopettaa vaan koko huono tapa.

Olimme siis hyvissä ajoin stadionilla, olo alkoi olla parantumaan päin ja tihkusateeseen totuttautuminenkaan ei tällä kerralla ollut vienyt niin kauan kuin tavallisesti, joten eihän sitä voinut olla kuin iloinen. Otteluohjelmasta huomasimme, että Charlton oli täynnä vanhoja Valioliigajyriä, kuten Danny Mills, Ben Thatcher, Andy Reid, Nicky Weaver, Svetoslav Todorov ja kumppanit. QPR:n joukkueesta en sen sijaan tunnistanut juurikaan muita kuin ex-Mypa Sampsa Timoskan, eikä hänkään ollut Suomesta kantautuneiden tietojen mukaan kokoonpanossa. Joukkueiden sijoituksetkin olivat sarjataulukon eri päistä, joten paikallisottelustatuksesta huolimatta, ottelu ei luultavimmin olisi muodostumassa mitenkään erityiseksi trilleriksi. Onneksi jalkapallo on tarua ihmeellisempää.

Ottelun alussa Charltonin fanit levittivät arviolta 30 x 30 metrisen overhead-lakanan, joka sitten kulki koko stadionin alakatsomon läpi. Kuvan Che Guevara-tyyliin kuvattua heppua en ikäväkseni pystynyt tunnistamaan. Varsinainen futistietäjä minäkin. Kotifanit kuitenkin jäivät lauluineen nopeasti Jimmy Seed-standin täyttäneiden QPR-fanien jalkoihin ja jo vartin pelin jälkeen kuultiinkin päivän ensimmäiset ”your support is fucking shit”-chantit. Kun sinivalkopaitaiset vielä pystyivät vieraskentällä täysin vastaamaan nimekkäämmän kotijoukkueen vauhtiin, jyräsivät Länsi-Lontoosta saapuneet n. 3000 Ärrä-fania koko 25 000-päisen kotikatsomon täysin. Taas kerran huomattiin, että vieraspeleihin lähtevät kannattajat ovat niitä todellisia faneja. Kotipelejä saattaa aina raahautua katsomaan joku jota ei nyt sitten ihan niin paljon kiinnosta. Niinä parina harvana hetkenä, jolloin kotijoukkueen kannatus peitti alleen kaiken muun äänen koko laaksossa, mietin hiljaa mielessäni, että minkähän takia Addicks-fanit eivät noin selkeällä ylivoimalla viitsi dominoida kannatusta kaiken aikaa. Ehkä heilläkin oli kankkunen.

Itse peli oli juurikin sellaista kuin olin Championship-futiksen uskonut olevan; paljon juoksua, vahtia, taklauksia ja helvetin kovaa yrittämistä puolin ja toisin. Eivätkä pelaajat nyt aivan puujalkoja olleet; välillä kentällä nähtiin jopa erittäin taidokkaita suorituksia. Taitojensa puolesta ehkä eniten erottui Charltonin kiinalainen Zheng Zi, joka rytmitti kotijoukkueen peliä välillä erinomaisesti keskikentän keskustassa. Peli aaltoili iloisesti ja molemmat pääsivät ensimmäisen puoliajan aikana useisiin hyviin maalintekotilanteisiin. Tauolle lähdettiin kuitenkin 0-0 tilanteessa; maalivahdit siis pääsivät loistamaan. Ärrä-fanit veivät ensimmäisen puoliajan sata-nolla kotijoukkueen kannattajilta, paria mainitsemaani Charlton-henkistä väläystä lukuun ottamatta.

Kumosimme, totta kai, lisää John Smith’siä analysoidessamme peliä puoliajalla. Kotoisesta Veikkausliigasta tutut grillimakkarat tosin jäivät kaukaiseksi haaveeksi; pettymykseksemme tarjolla oli englantilaiseen tapaan ainoastaan ”kaikkea hyvää maksasta ja piirakankuorista”. Olisihan se pitänyt arvata; another pint, mate.

Toisen puoliajan aluksi Ärrät iskivät pelin ensimmäisen maalin ja Jimmy Seed-katsomo oli revetä liitoksistaan. Punapaitaiset kannattajat eivät enää saaneet itsestään irti sitäkään vähää minkä olivat ensimmäisellä puoliajalla saaneet, kun taas siniset lauloivat sydämensä kyllyydestä sateiseen alkuiltapäivään. Aivan pelin lopuksi Charltonin Andy Reid vielä epäonnistui rangaistuspotkussa aivan Ärrä-fanien silmien edessä ja Etelä-Lontoolaisten nöyryytys oli täydellinen. Kotikannatus todellakin oli ”fucking shit” ja siniset saavuttivat voiton katsomossa ja kentällä.

Vaikka sanoinkin aikaisemmin ettei kumpikaan joukkue liiemmälti herättänyt intohimoja puolesta eikä vastaan, huomasin poispäin kävellessämme olevani salaa tyytyväinen altavastaajien voitosta. Jotenkin etukäteen heikomman joukkueen yritteliäisyys oli sympaattista sekä kentällä että katsomossa. Miksi näin oli, sitä en ehtinyt paljon jäädä analysoimaan; oli kiire uusien John Smith’s pintien ääreen…