Länsirintamalta ei mitään uutta...

Olen usein maininnut inhoni Veikkausliigan, sen seurojen ja varsinkin Palloliiton kaavoihin kangistunutta johtotapaa kohtaan. Samat vanhat jäärät tuntuvat vuosi toisensa jälkeen tieten tahtoen raiskaavan maailman hienointa lajia omituisilla päätöksillä ja epäolennaisuuksiin keskittymällä. Milloin annetaan konkurssikypsille seuroille poikkeuslupia järjestää säälittävillä stadionien irvikuvilla pääsarjatason palloilutapahtumia, milloin korotetaan lippujen hintoja käsittämättömiin korkeuksiin ikään kuin estämään spontaanisti katsomoon eksyviä, milloin alennetaan pelien arvoa järjestelemällä puoliajalle jos jonkinlaisia myötähäpeäskaboja. Joskus tunnelman pilaamiseksi riittää pelkkä katkarapuvoileipien kutsuva tuoksu vip-teltan suunnasta.

Kuitenkin voin ilolla todeta, että jotain futiksen piirissä tehdään oikein; sarjajärjestelmän perustuksiin ei onneksi vielä olla kajottu. Olen nimittäin tässä mielenkiinnolla seurannut Suomen suosituimman urheilulajin räpistelyä omissa hierarkkisissa kahleissaan. Jääkiekkoliiton pomot ne vasta yrittävätkin tuhota kaiken jännityksen ja kilpailun lajistaan järjestämällä jos jonkinlaisia säälipleijareita ja sarjan sulkemisia. Kaiken muun hyvän lisäksi nämä kilpaurheilun airuet muuttavat nerokkaita päätöksiään vähintään joka toinen vuosi, ikään kuin sotkeakseen pakkaa tahallaan. Nykyäänhän kukaan ei esimerkiksi oikeasti voi tietää montako voittoa pudotuspelien ottelusarjassa tarvitaan jatkoon menemiseen. Uusista neronleimauksista vaikeaa on myös perustella esimerkiksi sarjan sulkemista. Mitenköhän seurojen kilpailullisuus ja vakavaraistuminen paranevat kun häntäpään jengit myyvät parhaat pelaajansa alennusmyynneissä heti joulun jälkeen säästääkseen palkkakuluissa? Otteluita on myös aivan liikaa ja varsinkin historiallisesti tärkeä paikallispeli-instituutio on raiskattu täysin. Esimerkiksi Jokerit ja IFK pelaavat kuluvan viikon aikana kolme kertaa vastakkain. Siinä otteluruuhkassa vesittyvät suurimmatkin kiistakapulat ja erimielisyydet. Ei todellakaan voida puhua mistään ”tulikivenkatkuisista veljessodista”. Sitä paitsi, lukuun ottamatta neljää runkosarjassa viimeiseksi jäänyttä joukkuetta, kaikki pääsevät kuitenkin pelaamaan pudotuspelejä, eli pääasiassa runkosarjan väännöt ovat täysin turhia täyteotteluita, jotka eivät sytytä sen paremmin katsojia kuin pelaajiakaan. Näitä päätöksiä tehtäessä jokainen pikkusieluinen lätkäpomo, varsinainen oman elämänsä vaikuttaja isolla veellä, vetää narua omaan suuntaansa ja lopuksi eräs rautakansleri kuitenkin kävelee kaikkien yli. Näin saadaan aikaan systeemi, jossa ei voida edes puhua viisivuotissuunnitelmista vaikka Neuvostoliitto tulee tahtomattakin mieleen.

On se vaan hienoa tietää, että jalkapallosarjassa pelataan poikkeuksetta jokaista joukkuetta vastaan kaksi peliä, yksi kotona ja yksi vieraissa, sarjan loppupäähän sijoittuneet taistelevat ykkösdivariin putoamista vastaan ja ykkönen voittaa mestaruuden. Jääkiekossa ottelumäärä on toki perinteisestikin suurempi, mutta voisi sarjajärjestelmän takana olla jokin järkiperäinenkin argumentti, eikä pelkkiä katkarapuleipien innoittamia hallusinaatioita. Ymmärrän toki sen, että NHL, kaikkien lätkäliigojen esikuva, on jaettu pariin eri lohkoon, onhan lentomatka rannikolta toiselle kuitenkin melko pitkä. Suomessa ei voida perustella epätasaista sarjajärjestelmää millään muulla kuin tyhmyydellä; pisin ottelumatka on Helsingistä Ouluun. En nyt kirjoita tätä pelkästään katkerana Jokeri-fanina, mutta miksiköhän Kärpät voittaa aina runkosarjan? Vastaan: koska siinä missä Jokerit, HIFK ja Blues pelaavat kauden aikana hengästyttävän monta kertaa toisiaan vastaan, kohtaavat Kärpät Kalpan ja Jypin. Mikä nyt sitten on reilua ja mikä ei?

Kerrankin voi olla ylpeä Veikkausliigan toiminnasta. Älkää nyt vaan tuottako pettymystä tulevaisuudessakaan…

Kulttuuria ja Kulttuuria

Katselin viime lauantaina tylsistyneenä televisiota ja kanavia surffaillessani satuin kääntämään MTV3:lle ”Mestareita ja Perillisiä”-ohjelman päätösjakson aikaan. En ollut ikinä katsellut kyseistä ohjelmaa, luultavasti sen lauantain alkuiltaan sijoittuvan ohjelmapaikan takia, enkä oikeastaan tiennyt mistä kyseisessä kulttuuripläjäyksessä oli kyse. Nopeasti selvisi kuitenkin, että kyse oli jonkinlaisesta Suomen 90-vuotissyntymäpäivien kunniaksi järjestetystä äänestyksestä, jossa valittiin eri kulttuurinalojen suomalaisia mestareita yleisöäänestyksen ja paneelikeskustelujen avulla. Paneelissa olivat Peter von Bagh, Merja Ylä-Anttila, sekä pari muuta, itselleni täysin tuntematonta, mutta arvatenkin perkeleentärkeetä ihmistä; ilmeisesti joku kapellimestari ja joku toinen pystyyn kuollut.

Ohjelma ei todellakaan jaksanut kiinnostaa edes vähää alusta kuvataiteilijoiden ja muotoilijoiden julkistamisineen, siihen asti kunnes vuoroon tuli mestareita urheilun ja kevyen musiikin saralta. Nythän päästiin asiaan. Hurrasin hiljaa mielessäni kun kesäurheilun sarjan voitti itseoikeutetusti Kuningas Litmanen, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan että Matti Nykänen voitti talviurheilun sarjan ja Juice Leskinen kevyen musiikin vastaavan. Muita sijoittuneita olivat muiden muassa Lasse Viren, Junnu Vainio ja HIM. Ohjelma oli itse asiassa aika kiinnostava, joskin on toki täysin absurdia vertailla eri aikakausien ja eri urheilulajien edustajia, saati sitten eri taiteenaloja ja niiden eri ajanjaksojen mestareita. Noh, ideana ilmeisesti oli herättää keskustelua ja ajatuksia.

Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes yleisöäänestyksellä valittuja voittajia pääsivät arvioimaan nämä studioon raahatut asiantuntijat. En ole ikinä pitänyt juuri minään esimerkiksi Peter von Baghin mieltymystä kahdeksanmilliselle kaitafilmille huonosti kuvattuun ranskalaiseen taide-elokuvaan, joka hänen mielestään on parhaimmillaan rikkinäiselle tiiliseinälle heijastettuna, mutta tällä kertaa täytyy todeta, että äijähän oli yksi koko joukon fiksuimmista. Myös Ylä-Anttila vaikutti ihan suhteellisen järkevältä, mutta varsinkin tämä sohvalla torkkunut kapelimestarinplanttu, Jorma Kepinheiluttaja (nimi muutettu), vaikutti elävän täysin omissa sfääreissään. Kaikenlaista tekotaiteilua olen vihannut aina syvästi ja nyt tämä ukko istui studiossa niin myrkynnielleen näköisenä koko sen ajan kun ohjelmassa oli kyse jostain muusta kuin klassisesta musiikista, että oikein pahaa teki. Ja menihän mies vielä räjäyttämään pankin sanoessaan olevansa liian kulturelli kommentoimaan tiettyjä sarjoja, koska ”kyllä tämä kevyen musiikin, urheilun ja muun populaarikulttuurin vaikutus meidän yhteiskuntaamme on sen verran kevyttä. Nehän ovat vain massojen viihdettä”.

Täytyy tunnustaa, että olen itse sen verran sivistymätön, että en todellakaan tiennyt kuka tämä liian kulturelli sydän- ja verisuonitautipotilas sohvalla oli, mutta sen tiedän kyllä, että vereni kuohahtaa takuuvarmasti joka kerta kun joku ns. korkeakulttuurin edustaja vetää lokaan urheilua ja viihdettä. Peruskysymykseni onkin jo vuosia ollut, että miksi 3000 ihmistä miljoonatappioita tuottavassa rakennuksen irvikuvassa Töölönlahden rannalla on parempi kuin koko kansaa yhdistävä 40 000:nen ihmisen tapahtuma viereisellä Olympiastadionilla? Oopperahan tekee vuosittain lähes miljoonatappioita, on yli 80 prosenttisesti veikkaus- ja verovaroilla rahoitettu ja kuitenkin se palvelee vain yhtä pientä murto-osaa suomalaisista. Onko siis kaikki mihin kuluu aivan törkeästi fyrkkaa, jotenkin hienompaa, vai missä se salaisuus piilee? Toki urheiluunkin syydetään paljon rahaa, mutta huipputasolla se myös kykenee sitä tuottamaan. Uskoisin urheilulla myös olevan jonkinlaisen tervehdyttävän yhteiskunnallisen vaikutuksen, lasten liikunnan, terveellisten elämäntapojen ja terveen sosiaalisen kanssakäymisen kautta, mutta oletteko ikinä kuulleet siitä, kuinka tuubaan tai johonkin muuhun pilliin puhaltaminen pelasti tuki- ja liikuntaelinsairaudelta? Tai kuinka patarumpali oli koko koulun suosituin kaveri; hieman pulska, mutta supliikkimies?

Miksi tämä harvojen herkku on sitten niin paljon parempaa? Onko jonkinlaisena nyrkkisääntönä pidettävä sitä, että mitä pienempää joukkoa ihmisiä se kiinnostaa, sitä korkeampaa kulttuuria se on? Sirkkeliin Juosseiden Kiljuvien Neitsyiden uuden kahdeksantuntisen suruvirren maailmanensi-ilta, joka esitetään Nuuksion metsässä masentuneelle peuralle, kolmelle kyykäärmeelle ja kahdelle huono-onniselle telttailijalle on siis varsinainen kulttuurin multihuipentuma. Varsinkin jos siihen on syydetty neljän futiskentän ja kahden jäähallin rakentamiseen säästetyt verovarat. Niinkö?

Ja miksi muuten ”korkeakulttuurin” edustajat käyttäytyvät aina juurikin niin kuin tämä Jorma Kepinheiluttaja kyseisessä tv-ohjelmassa? Niille kundeille on todellakin jäänyt paljon traumoja siitä, että heidät valittiin viimeisinä liikuntatunneilla ja lätkäjätkät veivät kaikki mimmit. Voin hyvällä omalla tunnolla sanoa tietäväni kuinka vaikeaa esimerkiksi jalkapallon pelaaminen tai vaikkapa korkeushyppy on, mutta sitä olen aina miettinyt, että mitä kävisi jos se lihava sosiaalihylkiö sinfoniaorkesterin edessä lopettaisi kepin heiluttamisen. Lopettaisiko orkesteri soittamisen? Ymmärrän toki, että soittaminen, laulaminen ja vaikkapa baletin tanssiminen vaativat harjoittelua siinä missä muutkin taiteenlajit, jalkapallo ja jääkiekko mukaan luettuina, mutta mikä sen etuheilujan tehtävä on?

Noh, voi olla hieman epäreilua kommentoida asioita joita en todellakaan kykene ymmärtämään. Olenhan pohjimmiltani putkiaivoinen urheilijanplanttu, suuri kevyen musiikin ja populaarikulttuurin ystävä. Mikä minä olen ketään tuomitsemaan? Enkä olekaan. En vain voinut olla kommentoimatta sitä, että Herra Gyldyrelli tuomitsi omat kiinnostuksen kohteeni niin täysin. Korkea- ja populaarikulttuurit eivät voi elää rinnakkain sulassa sovussa, senhän jo tämä blogipostauskin todistaa, mutta pysytään ainakin poissa toistemme tonteilta. Minä aloitan: ”lupaan täten pyhästi olla astumatta oopperaan muuten kuin aseella uhattuna tai kemiallisten liuottimien vaikutuksen alaisena harkintakykyni menettäneenä”. Teidän vuoronne Herra Kepinheiluttaja…

Futismatkailua 1. - Charlton Athletic-Queen's Park Rangers

Heräilimme muutaman tunnin maittavien yöunien jälkeen hostellillamme Bayswaterin alueella. Pienehkössä aamukohmelossa kömmin ensimmäisenä sängyn alle tarkastamaan josko sinne sijoitettu rotanloukku olisi yön aikana saanut saalista. Ei ollut, joten jouduimme suruksemme toteamaan, että aamiaista ei tälläkään kertaa saatu huoneeseen tarjoiltuna. Englantilaistyyppisen, lähes jäähileisen, mutta aivan käsittämättömän vähävetisen suihkun jälkeen olikin sitten aika lähteä suunnistamaan kohti Charltonin kotikenttää, The Valleyta, jonka tarkkaa sijaintia emme aivan täysin tienneet, mutta jonne krapulaisen yltiöoptimistisina olimme varmoja löytävämme. Ongelmia oli muutama; äärimmäisen huono olo ja se, että ottelu pelattaisiin jo puolenpäivän kieppeillä, eikä aikaa sen kummempiin viivytyksiin saati sitten kipeästi kaipaamiimme tasoittaviin ollut. Niinpä toiminta oli kerrankin käsittämättömän tehokasta: Subwaysta ruokaa, Tescosta siideriä, metroon, ”mind the gap”, toiseen metroon, väärään metroon, oikeaan metroon, junaan ja alle pari tuntia rotattomasta heräämisestä olimme laskeutumassa tihkusateisessa lauantaipäivässä Charlton Athleticin stadionille, The Valleylle.

Jostain syystä yllätyin siitä, kuinka stadion tosiaankin on nimensä veroinen: The Valley, laakso. Sijaitsihan se sentään ihan oikeasti laaksossa. Valuimme iloisessa ihmisjoukossa mäkeä alaspäin kohti stadionia perienglantilaisten punatiilitalojen välistä, Charltonin punaiset ja QPR:n siniset paidat sulassa sovussa. Täytyy tunnustaa, että kumpikaan joukkue ei ikinä ollut itsessäni herättänyt sen suurempia tunteita, joten emme oikeastaan tienneet minkälaiseen tapahtumaan olimme tulossa. Olisihan voinut olla niinkin, että kotijoukkueen fanit olisivat olleet juna-asemalla odottelemassa pesäpallomailojen kanssa. Nyt kuitenkin ilmassa oli tutun tihkusateen lisäksi hyvähenkistä lauantaiaamuisen perhetapahtuman tuntua; näillä joukkueilla ei todellakaan tainnut olla sen suurempia erimielisyyksiä. Ja hyvä niin, en todellakaan olisi jaksanut juosta henkeni edestä karkuun etelälontoolaista lihapääjengiä tähän aikaan aamusta. En ehkä myöhemminkään samana päivänä, mutta se onkin jo eri tarina.

Lippuluukku sijaitsi jonkun ison patsaan kohdalla. Myöhemmin olen sivistänyt itseäni ja lukenut, että valtava pronssinen kaveri oli nimeltään Sam Bartram; ilmeisen hyvä peluri aikoinaan. Ottelulippuja oli vielä hyvin jäljellä ja hintakin oli kohtalainen; kaksikymmentä oravannahkaa, aivan kuten ystävällinen heppu oli edellisellä viikolla minulle puhelimessa luvannut. Hyvinkin nopeasti siirryimme fanituotekaupan kautta porttien sisäpuolelle siemailemaan herkullista John Smith’s-olutta. Elämä vihdoinkin hymyili meille Sumujen Saarella; futista ja kaljaa. Itselleni tosin selvisi hyvin nopeasti, ettei Englannissa enää saanut tupakoida. Missään. Ei edes ulkotiloissa jos nämä ulkotilat sattuivat sijaitsemaan jonkun aidan sisäpuolella. Ja tämän säännön kanssa tämä Euroopan kehitysmaa, joka ei esimerkiksi viitsi pitää mitään väestörekisteriä maassaan oleskelevista ihmisistä tai jaksa opetella tiivistämään ikkunoita, oli todellakin tosissaan. Noh, pikkuvikoja. Parempi lopettaa vaan koko huono tapa.

Olimme siis hyvissä ajoin stadionilla, olo alkoi olla parantumaan päin ja tihkusateeseen totuttautuminenkaan ei tällä kerralla ollut vienyt niin kauan kuin tavallisesti, joten eihän sitä voinut olla kuin iloinen. Otteluohjelmasta huomasimme, että Charlton oli täynnä vanhoja Valioliigajyriä, kuten Danny Mills, Ben Thatcher, Andy Reid, Nicky Weaver, Svetoslav Todorov ja kumppanit. QPR:n joukkueesta en sen sijaan tunnistanut juurikaan muita kuin ex-Mypa Sampsa Timoskan, eikä hänkään ollut Suomesta kantautuneiden tietojen mukaan kokoonpanossa. Joukkueiden sijoituksetkin olivat sarjataulukon eri päistä, joten paikallisottelustatuksesta huolimatta, ottelu ei luultavimmin olisi muodostumassa mitenkään erityiseksi trilleriksi. Onneksi jalkapallo on tarua ihmeellisempää.

Ottelun alussa Charltonin fanit levittivät arviolta 30 x 30 metrisen overhead-lakanan, joka sitten kulki koko stadionin alakatsomon läpi. Kuvan Che Guevara-tyyliin kuvattua heppua en ikäväkseni pystynyt tunnistamaan. Varsinainen futistietäjä minäkin. Kotifanit kuitenkin jäivät lauluineen nopeasti Jimmy Seed-standin täyttäneiden QPR-fanien jalkoihin ja jo vartin pelin jälkeen kuultiinkin päivän ensimmäiset ”your support is fucking shit”-chantit. Kun sinivalkopaitaiset vielä pystyivät vieraskentällä täysin vastaamaan nimekkäämmän kotijoukkueen vauhtiin, jyräsivät Länsi-Lontoosta saapuneet n. 3000 Ärrä-fania koko 25 000-päisen kotikatsomon täysin. Taas kerran huomattiin, että vieraspeleihin lähtevät kannattajat ovat niitä todellisia faneja. Kotipelejä saattaa aina raahautua katsomaan joku jota ei nyt sitten ihan niin paljon kiinnosta. Niinä parina harvana hetkenä, jolloin kotijoukkueen kannatus peitti alleen kaiken muun äänen koko laaksossa, mietin hiljaa mielessäni, että minkähän takia Addicks-fanit eivät noin selkeällä ylivoimalla viitsi dominoida kannatusta kaiken aikaa. Ehkä heilläkin oli kankkunen.

Itse peli oli juurikin sellaista kuin olin Championship-futiksen uskonut olevan; paljon juoksua, vahtia, taklauksia ja helvetin kovaa yrittämistä puolin ja toisin. Eivätkä pelaajat nyt aivan puujalkoja olleet; välillä kentällä nähtiin jopa erittäin taidokkaita suorituksia. Taitojensa puolesta ehkä eniten erottui Charltonin kiinalainen Zheng Zi, joka rytmitti kotijoukkueen peliä välillä erinomaisesti keskikentän keskustassa. Peli aaltoili iloisesti ja molemmat pääsivät ensimmäisen puoliajan aikana useisiin hyviin maalintekotilanteisiin. Tauolle lähdettiin kuitenkin 0-0 tilanteessa; maalivahdit siis pääsivät loistamaan. Ärrä-fanit veivät ensimmäisen puoliajan sata-nolla kotijoukkueen kannattajilta, paria mainitsemaani Charlton-henkistä väläystä lukuun ottamatta.

Kumosimme, totta kai, lisää John Smith’siä analysoidessamme peliä puoliajalla. Kotoisesta Veikkausliigasta tutut grillimakkarat tosin jäivät kaukaiseksi haaveeksi; pettymykseksemme tarjolla oli englantilaiseen tapaan ainoastaan ”kaikkea hyvää maksasta ja piirakankuorista”. Olisihan se pitänyt arvata; another pint, mate.

Toisen puoliajan aluksi Ärrät iskivät pelin ensimmäisen maalin ja Jimmy Seed-katsomo oli revetä liitoksistaan. Punapaitaiset kannattajat eivät enää saaneet itsestään irti sitäkään vähää minkä olivat ensimmäisellä puoliajalla saaneet, kun taas siniset lauloivat sydämensä kyllyydestä sateiseen alkuiltapäivään. Aivan pelin lopuksi Charltonin Andy Reid vielä epäonnistui rangaistuspotkussa aivan Ärrä-fanien silmien edessä ja Etelä-Lontoolaisten nöyryytys oli täydellinen. Kotikannatus todellakin oli ”fucking shit” ja siniset saavuttivat voiton katsomossa ja kentällä.

Vaikka sanoinkin aikaisemmin ettei kumpikaan joukkue liiemmälti herättänyt intohimoja puolesta eikä vastaan, huomasin poispäin kävellessämme olevani salaa tyytyväinen altavastaajien voitosta. Jotenkin etukäteen heikomman joukkueen yritteliäisyys oli sympaattista sekä kentällä että katsomossa. Miksi näin oli, sitä en ehtinyt paljon jäädä analysoimaan; oli kiire uusien John Smith’s pintien ääreen…