”Moi, olen Tomppa, Urheilulehden viikoittainen lukija”.
Avausrivin lause perustuu suoraan tositapahtumiin AUL-ryhmän (Anonyymit Urheilulehden Lukijat) viikoittaisesta kokouksesta. Olen myöntänyt itselleni olevani addikti. Rakastan vihata torstaisin ilmestyvää Urheilulehteä; suomalaisen urheilujournalismin ”keltaiseen lehdistöön” kuuluvaa julkaisua, jonka ainoana tarkoituksena on ilmeisesti olla kaikkea yleisesti vallitsevaa konsensusta vastaan.
Lehden sisältö on viikosta toiseen sama; päätoimittaja kirjoittaa imelää rakkautta tihkuvan jutun Arsenalista tai jostain sen pelaajasta, joku toinen seikkaperäisen kuvauksen pesäpallon itä-länsi-ottelusta tai jostain muusta yhtä tyhjänpäiväisestä lähihistoriallisesta instituutiosta ja kolmas syväluotaavan artikkelin salibandyliigan kärkikolmikosta, mäkihypystä, raveista tai tenniksestä. Erkki Alaja kirjoittaa kehäteiden ulkopuolisten ihmisten kiusaksi, viikset paukkuen Stadin slangilla jutun jostain urheilua sivuavasta aiheesta. Pari toimittajaa haukkuu Suomen jalkapallomaajoukkueen ja tekee ”syvähaastattelun” jostain jalkapalloilijasta, jonka katsoo olevan ”Suomen seuraava supertähti”, yleensä sukunimeltään joko Eremenko tai Hetemaj. On muuten ihmeellistä mitä vanhan jutun copypasteamisella, kuvan vaihtamisella ja Microsoft Wordin synonyymiluettelolla saa aikaan. Viimeaikoina pelaaja on saattanut myös olla Teemu Pukki tai Lauri Dalla Valle. Kirsikkana kakun päällä, Urheilulehdellä on tallissaan Suomen hulluin jääkiekkotoimittaja, josta oikein kukaan ei tiedä onko kaveri tosissaan vai ovatko miehen jutut vain yhtä, jo monta vuotta kestänyttä, pitkittynyttä vitsiä. Henkilökohtaisesti epäilen P. Sihvosen olevan kaikkien aikojen paras teekkaripila.
Yhtä kaikki, lehti sinällään on aina yhtä raflaava, meneehän julkaisun slogankin jotenkin ”jo yli 100 vuotta rohkeasti eri mieltä” tai jotain sinnepäin. Viimeaikoina olen kuitenkin pitkästä aikaa taas kyllästynyt lehden huumoriarvoon ja alkanut oikeasti menettää hermoni siihen ainaiseen perusnegatiivisuuteen; Urheilulehden itsetunto on alhaalla kuin Titanicin köli; pohjamudissa. Aina on kaikki huonosti, eikä meistä suomalaisista ikinä ole mihinkään. Ennen kaikki oli niin paljon paremmin, eikä meillä ole edes Arsenalia. Voi kyynel.
Ymmärrän kyllä että tarkoitus on olla kriittinen, mutta rajansa kaikella; helpointa journalismia on vallitsevien rakenteiden täydellinen haukkuminen ja äärimmäisen abstraktien kehitysehdotusten puolivillainen heittäminen jutun loppuun. Esimerkkinä tästä toimii mm. käynnissä olevien MM-karsintojen loistavan Saksa-tasapelin jälkeinen Suomen peliesityksen täydellinen lyttääminen ja jatkomahdollisuuksien hautaaminen. Helppohan on ennustaa ”karsintakatastrofia” kun ikinä ei olla vielä arvokisoihin päästy. Tämän mahtavan ”ennustuksen ja seikkaperäisen asiantuntija-analyysin” toteutuminen on siis melko paljon todennäköisempää kuin se, että Suomi näistä MM-karsinnoista kisoihin tiensä selvittäisi. Mielenkiintoista olisi ollut kuulla miten, muuten kuin tuurilla, Suomi voisi kisoihin selviytyä.
Aivan uusimmassa numerossa jalkapalloaiheinen juttu käsittelee maajoukkuetta Litmasen jälkeen; ”Illuusio Suomen maajoukkueen tasosta karisee Litmasen poistuessa pelistä”. Välitön reaktio otsikon aiheeseen on syvä haukotus. Täysin puhkikuluneessa aiheessa on toki totuuden siemen; Litmanen on jo 37-vuotias ja toistakymmentä vuotta kantanut maajoukkuetta harteillaan, mutta eikö UL:ssä nyt tosiaankaan mitään muuta keksitä. Samasta asiastahan on kirjoitettu jo kymmenen vuoden ajan ja kaikkien vähänkin futista sivuavien medioiden toimesta. On totta, että Kuningas on hyökkäyssuuntaan Suomen kaikkien aikojen paras pelaaja, mutta eikö todellakaan mitään muut sanottavaa ole? Missä on se ”rohkeasti eri mieltä” oleva Urheilulehti? Jutun lopuksi toki annetaan abstrakti kehitysehdotus; ”Suomen tie on tästä eteenpäin pelikirjan tie” (Sihvonen näemmä ainakin konsultoi myös futisjuttuja) ja ”tulevaisuuden maajoukkuepelaajan prototyyppi on Roman Eremenko, jonka neroutta suomalaiset eivät surullisessa Venäjä-pelissä ymmärtäneet”. Kuinka yllättävää, eiväthän suomalaiset mitään ymmärrä; Arsenalkin on englantilainen. Karu totuus on kuitenkin, että Romalle sattui useita karkeita harhasyöttöjä ko. pelissä, eikä hän yksinkertaisesti pelannut tasollaan. Olisi voitu Urheilulehdessäkin pitää tosiasiat tosiasioina ja myöntää asiantila, mutta UL:n oraakkelit kun ovat kerran jotain päättäneet, siitä väitteestä ei luovuta; kun Suomen ainoa toivo on Roman Eremenko, niin asiahan sitten myös on niin, eikä mitään muttia. Enkä minä tietysti edes väitä vastaan; Roma on mielestäni erinomainen jalkapalloilija, mutta Venäjää vastaan kaveri oli aivan yössä. Ja voisihan toki joku futisjuttu (joka ei kerro Arsenalista) myös joskus olla positiivisessa mielessä kirjoitettu; ihan vain kokeeksi. Tietääkseni suomalaisia futaajiakin on vaikka kuinka monta.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on muuten ko. jutun loppuosassa oleva erillinen Mika Nurmelan lyhyt haastattelu, jossa vanha maajoukkueratsu kertoo Suomella olevan ”tarpeeksi taitoa ja pallovarmuutta pallon hallitsemiseen”. Noniin! Siinä on kerrankin vähän asennetta; ”Suomella ON tarpeeksi taitoa pallon hallitsemiseen”!
Miksi Mika Nurmela ei kirjoita Urheilulehteen? Olisi joku juttu kerrankin sloganin mukaisesti ”rohkeasti eri mieltä”.
maanantai 17. marraskuuta 2008
lauantai 8. marraskuuta 2008
Cup-junalla Katkarapupöytään
Viikko takaperin; lauantaina 1. päivä marraskuuta pelattiin ”suomalaisen jalkapallokauden huipennus”, Suomen Cupin finaali, Finnair Stadiumilla. Vasta jatkoajalla ratkaisunsa saaneessa, äärimmäisen jännittävässä pelissä olivat vastakkain pääkaupunkiseudun viholliset HJK ja Honka. Kaiken järjen mukaan katsomoiden olisi pitänyt pullistella täysinä; Klubi oli jäänyt katkeralla tavalla neljänneksi sarjassa ja Honka yhtälailla karvaasti toiseksi. Molemmilla oli siis loistava mahdollisuus voittaa vielä tällä kaudella jotain. Kuitenkin, Klubin 2-1 voittoon päättynyttä ottelua oli kuulaana loppusyksyn lauantaipäivänä katsomassa Palloliiton ilmoituksen mukaan ainoastaan 1500 silmäparia. Luultavasti katsojia oli kuitenkin hieman enemmän, pääsiväthän opiskelijat, eläkeläiset ja muut alennusryhmät ilmaiseksi stadionille, mutta kuitenkin korkeintaan 2000. Se on hävettävän vähän. Piste. Klubin katsojakeskiarvo kaudella oli 4500 ja nyt oli kyseessä sentään finaali. Missä siis vika?
Tästä on puhuttu aikaisemminkin; Palloliiton kalkkeutuneet toimintatavat eivät anna Suomen Cupin kaltaisille hienoille ja perinteikkäille tapahtumille edes minkäänlaista mahdollisuutta kasvattaa tunnettuuttaan. Lyön vetoa ettei kukaan ole edes harkinnut, voisiko finaalin pelata esimerkiksi johonkin muuhun aikaan, kuin alkutalven arktisessa ilmastossa, saati sitten, voisiko vaikka tapahtuman markkinointia tehostaa jollain tavalla. Niin päin helvettiä kuin Veikkausliigan markkinoinnissa vuosittain mennäänkin, vaikuttaa puuhastelu businessnerojen kokoukselta verrattuna Palloliiton järjestämään Suomen Cupiin. ” Ei näitä ole ennenkään mainostettu”, ”tällä on niin pitkät perinteet ettei tästä tarvitse tiedottaa” ja ”ei Englannissakaan tarvitse” tuntuvat olevan markkinoinnilliset perusteesit, joita Suomen Cupiin sovelletaan. Uskallan väittää, ettei perustuulipukujanari, esimerkiksi Finskin viereiseltä Urheilukadulta, edes tiennyt, että stadionilla pelattiin vielä Veikkausliigan viimeisen kierroksen jälkeen jonkinlainen merkityksellinen futisottelu. Saati sitten, että kyseessä oli finaalitason matsi, jossa oli jaossa paikkoja Euroopan kentille ensi kaudeksi. Media oli laajalti ja näkyvästi paketoinut futiskauden kausianalyyseissään liigan viimeisen kierroksen jälkeen, eivätkä Palloliiton fossiilit olleet tehneet ensimmäistäkään markkinoinnillista elettä viestiäkseen, ettei kausi vielä ole ohi. Itsekin media-alalla työskentelevänä sain oikein hakemalla hakea oikeiksi olettamistani kohderyhmämedioista Suomen Cupiin liittyvää mainontaa. Löytyihän sitä kuitenkin lopulta; 1/3 sivun mainos IS-Veikkaajan syövereissä ja tuulenraiskaama juliste Finnair Stadiumin eteläportissa. Mahtavaa panostusta. Kertakaikkiaan.
Seistessäni jäähileinen kolmostuoppi kädessäni Finskin kaljakatsomossa ja kuunnellessani molempien joukkueiden fanien kiistämättä hienoa laulukilpailua, satuin vilkaisemaan ylöspäin aitioihin ja mitä näinkään siellä; Palloliiton hyväveli-kerho, puheenjohtaja Pekka Hämäläisen johdolla taputtelemassa toisiaan selkään ja nauttimassa katkarapuvoileipiä ja kahvia niin maireat virneet kasvoillaan, että olisi voinut luulla thaimaalaisen ladyboy-prostituoidun olleen hommissa pöydän alla. Mitä helvettiä!? Näiden kavereiden olisi pitänyt olla nöyrinä ja maansa myyneinä surkean yleisömäärän edessä ja miettiä kenen sukukalleudet kuohitaan puutarhasaksilla markkinoinnillisen epäonnistumisen takia. Ei. Jumalauta, hikinaamaiset äijät kilistelivät konjakkilaseja ja taputtelivat toisiaan selkään, kuin suurenkin uroteon tehneinä. Varmaan meni kavereilla pöytävaraukset Rivolissa uusiksi kun matsi menikin jatkoajalle.
Toki Suomen Cupin finaali on vain pieni pisara suuressa meressä, mutta mielestäni ko. tapahtuman käsittämätön yleisömäärä kuvastaa valtavan hyvin Palloliiton munattomuutta organisaationa. Ja tätä hommaa on jatkunut jo aivan liian kauan; Hämäläinenkin on ollut virassaan jo vuodesta 1997 asti. Palloliiton suojatyöpaikoilla istuvat vuodesta toiseen samat iloluontoiset puuhastelijat, 70-vuotiaan puheenjohtajan johdolla, eikä minkäänlaisia tulosvastuita tunneta. Mistä tahansa normaalista työpaikasta mainitunlaisella tuloksella olisi saanut kenkää nopeammin kuin TPS:n valmentajan paikalta. Ja syystäkin. Pääsyytetystä, Pekka Hämäläisestä, pysähtyneisyydenajan keisarista, jopa julkaistiin pari viikkoa sitten jonkinlaisen oikean taiteilijan tekemä muotokuva, kunnianosoituksena pitkästä palveluksesta, vaikka suurin osa futisväestä olisi mieluummin nähnyt kaverin jalkapuussa, kirkonmäellä ruoskittavana. Ilmeisesti kaikista Palloliiton puheenjohtajista julkaistaan moinen taidepläjäys, mutta mielestäni pelkkä ajatus itsessään tuntuu väkisinkin äärimmäisen kornilta.
Vanhan urheilutotuuden mukaan ”voittavaa joukkuetta ei vaihdeta” ja Palloliittohan ei ole voittanut enää vuosiin yhtään mitään. Olisikohan aika vähitellen vaihtaa vaikka hieman tuoreempia näkökulmia omaavia kavereita kentälle?
Tästä on puhuttu aikaisemminkin; Palloliiton kalkkeutuneet toimintatavat eivät anna Suomen Cupin kaltaisille hienoille ja perinteikkäille tapahtumille edes minkäänlaista mahdollisuutta kasvattaa tunnettuuttaan. Lyön vetoa ettei kukaan ole edes harkinnut, voisiko finaalin pelata esimerkiksi johonkin muuhun aikaan, kuin alkutalven arktisessa ilmastossa, saati sitten, voisiko vaikka tapahtuman markkinointia tehostaa jollain tavalla. Niin päin helvettiä kuin Veikkausliigan markkinoinnissa vuosittain mennäänkin, vaikuttaa puuhastelu businessnerojen kokoukselta verrattuna Palloliiton järjestämään Suomen Cupiin. ” Ei näitä ole ennenkään mainostettu”, ”tällä on niin pitkät perinteet ettei tästä tarvitse tiedottaa” ja ”ei Englannissakaan tarvitse” tuntuvat olevan markkinoinnilliset perusteesit, joita Suomen Cupiin sovelletaan. Uskallan väittää, ettei perustuulipukujanari, esimerkiksi Finskin viereiseltä Urheilukadulta, edes tiennyt, että stadionilla pelattiin vielä Veikkausliigan viimeisen kierroksen jälkeen jonkinlainen merkityksellinen futisottelu. Saati sitten, että kyseessä oli finaalitason matsi, jossa oli jaossa paikkoja Euroopan kentille ensi kaudeksi. Media oli laajalti ja näkyvästi paketoinut futiskauden kausianalyyseissään liigan viimeisen kierroksen jälkeen, eivätkä Palloliiton fossiilit olleet tehneet ensimmäistäkään markkinoinnillista elettä viestiäkseen, ettei kausi vielä ole ohi. Itsekin media-alalla työskentelevänä sain oikein hakemalla hakea oikeiksi olettamistani kohderyhmämedioista Suomen Cupiin liittyvää mainontaa. Löytyihän sitä kuitenkin lopulta; 1/3 sivun mainos IS-Veikkaajan syövereissä ja tuulenraiskaama juliste Finnair Stadiumin eteläportissa. Mahtavaa panostusta. Kertakaikkiaan.
Seistessäni jäähileinen kolmostuoppi kädessäni Finskin kaljakatsomossa ja kuunnellessani molempien joukkueiden fanien kiistämättä hienoa laulukilpailua, satuin vilkaisemaan ylöspäin aitioihin ja mitä näinkään siellä; Palloliiton hyväveli-kerho, puheenjohtaja Pekka Hämäläisen johdolla taputtelemassa toisiaan selkään ja nauttimassa katkarapuvoileipiä ja kahvia niin maireat virneet kasvoillaan, että olisi voinut luulla thaimaalaisen ladyboy-prostituoidun olleen hommissa pöydän alla. Mitä helvettiä!? Näiden kavereiden olisi pitänyt olla nöyrinä ja maansa myyneinä surkean yleisömäärän edessä ja miettiä kenen sukukalleudet kuohitaan puutarhasaksilla markkinoinnillisen epäonnistumisen takia. Ei. Jumalauta, hikinaamaiset äijät kilistelivät konjakkilaseja ja taputtelivat toisiaan selkään, kuin suurenkin uroteon tehneinä. Varmaan meni kavereilla pöytävaraukset Rivolissa uusiksi kun matsi menikin jatkoajalle.
Toki Suomen Cupin finaali on vain pieni pisara suuressa meressä, mutta mielestäni ko. tapahtuman käsittämätön yleisömäärä kuvastaa valtavan hyvin Palloliiton munattomuutta organisaationa. Ja tätä hommaa on jatkunut jo aivan liian kauan; Hämäläinenkin on ollut virassaan jo vuodesta 1997 asti. Palloliiton suojatyöpaikoilla istuvat vuodesta toiseen samat iloluontoiset puuhastelijat, 70-vuotiaan puheenjohtajan johdolla, eikä minkäänlaisia tulosvastuita tunneta. Mistä tahansa normaalista työpaikasta mainitunlaisella tuloksella olisi saanut kenkää nopeammin kuin TPS:n valmentajan paikalta. Ja syystäkin. Pääsyytetystä, Pekka Hämäläisestä, pysähtyneisyydenajan keisarista, jopa julkaistiin pari viikkoa sitten jonkinlaisen oikean taiteilijan tekemä muotokuva, kunnianosoituksena pitkästä palveluksesta, vaikka suurin osa futisväestä olisi mieluummin nähnyt kaverin jalkapuussa, kirkonmäellä ruoskittavana. Ilmeisesti kaikista Palloliiton puheenjohtajista julkaistaan moinen taidepläjäys, mutta mielestäni pelkkä ajatus itsessään tuntuu väkisinkin äärimmäisen kornilta.
Vanhan urheilutotuuden mukaan ”voittavaa joukkuetta ei vaihdeta” ja Palloliittohan ei ole voittanut enää vuosiin yhtään mitään. Olisikohan aika vähitellen vaihtaa vaikka hieman tuoreempia näkökulmia omaavia kavereita kentälle?