Futiselämyksiä St. Paulin Sykkeessä

-Torstai-

Alkuvuoden kieltämättä synkeät futistunnelmat ja akuutti live-jalkapalloilun puutostila katkaistiin suunnitelmien mukaan helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna, matkustamalla Hampuriin väijymään St. Paulin ja Karlsruhen välistä matsia. Ottelu pelattiin perjantaina persoonallisella St. Paulin Millerntor-stadionilla ja viiden hengen retkueemme ponkaisi innokkaina matkaan Air Balticin punavalkoisin siivin jo torstaiaamuna Helsinki-Vantaalta. Kentällä oli heti aamutuimaan melkoiset hulinat käynnissä; samaan aikaan olivat nimittäin lähdössä olympiamatkalleen Suomen mäkimaajoukkue sekä yhdistetyn rimpulat. Lentokenttä oli siis täynnä anorektisia miehiä ja sekopäisinä joka suuntaan ryntäileviä toimittajia. Mukana menossa heilui tietysti myös Nahka-Tapsa Suominen, jonka kiihkeä katse tuntui etsivän väkijoukosta Jukka Tammea. Huonoin tuloksin tietysti ja niinpä Tapsa joutui tyytymään Janne Ahosen majesteettisen hiuskuontalon ihailemiseen.

Hyppäys Riikaan kesti vain kolme varttia ja taittui aamu-unisessa horroksessa. Latvian päässä olikin sitten pari tuntia luppoaikaa ja reissu päästiin polkaisemaan toden teolla käyntiin ensimmäisten tuoppien ja aamiaispizzan suosiollisella myötävaikutuksella. Pienehkö aamuhumaltuminen olikin paikallaan, sillä neuvostoliittolaisen karulta kentältä Hampuriin suunnattiin parempiakin päiviä nähneellä potkurikoneella. Lähtökiihdytyksen alettua jonkinlainen levy toisessa potkurissa oli selvästi irti, eikä koneen alati irtoavissa sisäosissakaan ollut suurempaa kehumista. Lämpötilat vaihtelivat ihan rehellisestä saunameiningistä jäätävään, eikä kone todellakaan herättänyt minkäänlaista luottamusta. Meitä nämä asiat eivät kuitenkaan haitanneet, fiilis oli katossa.

Perille pääsimme onneksi melko turvallisesti ja suunnistimme välittömästi S-Bahnilla kohti St. Paulin kaupunginosaa, joka kultaisten muistojeni mukaan oli eräänlainen Hampurin Kallio. Muistikuvat osoittautuivatkin oikeiksi; graffitit värittivät talojen ulkosivuja ja kaikkialla maleksi erittäin värikkään näköistä vaihtoehtokansaa, joilla kaikilla tuntui olevan jotain St. Paulin fanikamaa päällä. Viehättävä ympäristö siis. Muutaman eksymisen, suunnistusvirheen ja reitinkorjauksen jälkeen onnistuimme löytämään majapaikkamme; Backpackers St. Pauli –hostellin.

Mesta oli joihinkin näillä reissuilla aikaisemmin kokemiimme rotankoloihin verrattuna todella siistin oloinen ja erikoisbonuksena alakerran baarissa sijainneessa vastaanotossa kommunikoitiin erittäin sujuvasti myös muillakin kuin pelkällä hapankaalikielellä. Majoituimme yläkerran kahdeksan hengen dormitorioon ja toivoimme tietysti kolmen ”ylimääräisen” bunkan jäävän tyhjiksi, ihan vain mahdollisten huonetovereiden mielenrauhan vuoksi. Viisi suomalaista futisturistia saa niin halutessaan aika pahaa jälkeä aikaan. Sehän on jo aiemmilla reissuilla todistettu.

Nopeiden majoittumisoperaatioiden ja muutaman alakerran baarista haetun rohkaisuoluen jälkeen suuntasimme kohti Reeperbahnin raukeaa iltapäiväsykettä. Matkalle olisi kuitenkin tarvinnut Conversejen sijaan luistimet, koska St. Pauli oli varsinaisen jääkauden kourissa. Kadut olivat joka paikassa, siis aivan joka paikassa, kiiltävän peilijään vallassa, emmekä todellakaan olleet ainoat joilla oli erittäin suuria vaikeuksia etenemisessä. Huomasimme myös liikkumisen olevan käsittämättömän hidasta; alle kilometrin matka hostellilta Maailman Syntisimmälle Mailille kesti useita kymmeniä minuutteja ja oli koitua useammankin häntäluun kohtaloksi.

Loppupäivä kulutettiinkin sitten tutustumalla Reeperbahniin siten kuin nyt vain suomalainen turisti voi; pyrkimällä juomaan olutta mahdollisimman monessa eri kapakassa välillä bratwurstia tai jonkinlaista schnitseliä pureskellen. Mitenkäs sitä muuten paikkoihin tutustuu? Jägermeisterit olivat puolet suomalaisesta annoksesta, joten niitähän oli tietysti juotava kaksi kertaa enemmän ja sitä rataa. Tulevien iltojen suosikkimestakin bongattiin ennen retkueemme totaalista väsähtämistä; London Pub, jossa oli loistokas jukeboxi, hyvät bissevalikoimat ja tupakkamiesten iloksi sisällä sai polttaa vapaasti. Nukkumatti kuitenkin voitti jo viideltä aamulla heränneen porukkamme kahden maissa yöllä ja jengi luisteli totaalisen ryytyneenä takaisin hostellille. Hyvää yötä.

-Perjantai-

Perjantaiaamuna huomasimme yllätykseksemme, että kotidormitoriomme oli täyttynyt jengistä; sveitsiläinen pariskunta sekä Stuttgartista kotoisin oleva yksinäinen heppu kuuntelivat kauhusta täristen peittojensa alla kun krapulaa poistettiin Jägermeisterin voimalla Irwinin tahdissa koko aamupäivän ajan. Ei siis ihme, että ensimmäinen yritys kommunikaatioyhteyden luomiseksi tuli meidän puoleltamme; ”would you like to have a beer”? Ei kelvannut olut keskieurooppalaisille ja meidänkin oli jo aika lähteä metsästämään lippuja illan futismatsiin. Keli oli hieman tuulisempi kuin edellisenä päivänä, eikä kyseinen fakta ainakaan helpottanut liikkumista.

Liput piti noutaa Karlsruhen joukkueen käyttämästä hotellista, jonka bongasimme kartalta melko läheltä illan päänäyttämöä; Millerntoria. Matsi olisi jo kuudelta illalla ja ongelmana oli edelleen kaduilla luistelemisen käsittämätön hitaus. Niinpä aamiaiskebabia syödessämme päätimme ajan säästämiseksi jakautua eväidenhakuporukkaan ja lippujenhakuporukkaan. Lippuporukka luisteli kohti KSC:n hotellia ja eväsjengi kävi hakemassa hostellihuoneen täyteen paikallisen panimon tuotteita. Molempiin reissuihin kului pari tuntia aikaa ja liikkuminen oli sen verran turhauttavaa, että hostellille päätettiin palata taksilla. Kiesiä ajoi turkkilainen ex-kebabyrittäjä, joka ei oikein kyennyt kommunikoimaan millään kielellä yhtään kenenkään kanssa. Eihän siellä nyt small-talkia oltu heittämässä, mutta ongelmia ilmeni siinä vaiheessa kun kundi ajoi silmät kirkkaana kohdekortteli ohi ja paineli kohti kehätietä. Englantiahan kaveri ei puhunut ja saksaakin vain auttavasti, joten homma jouduttiin selvittämään erittäin kovaäänisellä suomen ja saksan sekoituksella ja aggressiivisesti karttaa tökkimällä. Siirry sä vaan takaisin kebab-kuskiksi karvakäsi!

Hostellilla hoidettiin nopeat nestetankkaukset ja pukeuduttiin about kaikkiin vaatteisiin mitä jengillä oli mukana. Pakkasta oli kuitenkin se viitisen astetta ja tuuli edelleen erittäin pureva, joten saattoi vain arvailla kuinka kylmä itse stadionilla tulisi olemaan. Itse sain lainaksi Nurtsin faijan perintötykit, joista olin kyllä erittäin kiitollinen.

Millerntorille puskettiin taas epävarmasti luistellen, mutta kaikki matkanteon vaikeudet haihtuivat mielestä stadionin välittömään läheisyyteen päästessä; mestoilla oli jo tuhansia ihmisiä virittäytymässä tunnelmaan! Ja mitä jengiä; kaikki olivat helvetin ystävällisiä ja tulivat kyselemään turisteilta mistä ja minkä takia oltiin liikkeellä. Millerntorilla ei todellakaan ollut minkäänlaista kyräilyä outoja naamoja kohtaan. Myös Karlsruhesta matkustanutta porukkaa oli mukana otteluntunnelman etsimisessä ja löytyipä mestoilta myös KSC:n rakkaan vihollisen; Kaiserslauternin värejä tunnustanut herrasmies. Kaveri innostui suuresti mainitessani, että seuraavan kerran olen tulossa Saksaan loppukuusta Badenin paikallishulinoita seuraamaan; Wildparkilla nähdään! Parhaiten sekavasta seurakunnasta erottui kuitenkin Anaheim Mighty Ducksin värejä tunnustanut viiksekäs bratwurstin purija. Kaikki tyylillään, mutta Ducks-toppatakki ja Florida Panthersin pipo saivat kyllä ansaitsemansa katseet ja kaikki tuntuivat miettivän oliko kyseessä mahdollisesti jonkinlainen sairas polttaripila.

Hoidimme nopeasti pakolliset fanituoteostokset kaupasta, jossa about kaikkeen mahdolliseen mieleen tulevaan oli painettu St. Paulin totenkopf-pääkallologo. Kyseessä on kyllä aivan mahtava brändi; itsenikin teki mieli ostaa lähes kaikki kaupassa myynnissä olleet esineet. Vähän rahaa kuitenkin säästettiin vielä tulevia päiviä varten ja siirryimme takaisin kaljoittelemaan stadikan eteen.

-Matsi-

Millerntor on siitä omituinen pytinki, että ulospäin se näyttää ihan mukiinmenevältä; vähän vanhalta, mutta kuitenkin ihan siistiltä. Sisältä totuus on kuitenkin toinen, esimerkiksi vieraspääty oli ihan Tapiolan Urheilupuiston mieleen tuova, tuulessa huojuva putkikatsomo ja olut- ja bratwurstikojut sen alla sohjoisessa mudassa uivia festaritelttakatoksia. Pääkatsomo oli vastikään purettu ja sen paikalla oli ainoastaan uuden katsomon perustukset. Katsomon perustusten takana olevan kerrostalon ikkunat olivat kuitenkin täynnä porukkaa ja liput liehuivat parvekkeilla. Melko erikoinen ständi porukalla siis. Paikalliset kertoivat, että tulevan parin vuoden aikana kaikki kolme muutakin katsomoa olisi tarkoitus uusia.

Meidän paikkamme olivat tosiaan vieraspäädyssä, parin tuhannen toiselta puolelta maata matkustaneen KSC- fanin keskellä ja saksalaiseen tyyliin tietysti korkeiden verkkoaitojen sisällä. Liput liehuivat ja laulut raikasivat komeasti jo kauan ennen pelin alkua. Paikalla olivat ainakin Wild Boys, Fidelitas ja useat muut faniryhmät. Capona aidan päällä heilui joku palavasilmäinen hullu vyölaukussaan. Kundi oli niin täynnä eteläsaksalaista vihaa, etten todellakaan olisi halunnut pimeällä kujalla kävellä vastaan, mutta huutosakinjohtajan hommat hoituivat kuitenkin hienosti. Veikkaan ettei kukaan uskaltanut olla laulamatta. Kotifanien päädystä vastattiin tietysti huutoon arviolta kymmenen tuhannen ihmisen suulla ja tunnelma oli aivan mahtava.

Kello löi 18.00 ja helvetin kellot alkoivat vihdoin soida; St. Paulin joukkue marssii nimittäin kentälle AC/DC:n Hells Bellsin tahdissa. Kylmät väreet iskivät salaman lailla selkärankaan varmasti aivan kaikilla jotka stadionille olivat mahtuneet. Kotifanien päädyssä nähtiin tuhansien ihmisten sädetikkutifo ja sisääntulomusiikki vaihtui mahtavaksi FC St. Pauli-chantiksi Frankie Vallin ”Can’t Take My Eyes Off You”:n sävelellä. ”I Love you baby and if it’s quite all right…”jne. kääntyi loistavasti ”Ef Tsee Sankt Paaauli, nanana nanaanaa”:ksi!

St. Paulin pelaajistoa en juurikaan tuntenut, mutta Karlsruhen kokoonpanon suurin pettymys oli jo kuulunut korviimme; Nikke oli vatsataudissa ja jäänyt kokonaan kotiin Etelä-Saksaan. Myös joukkueen kapteeni ja paras pelaaja Iashvili oli edelleen loukkaantuneena, samoin kuin KSC:n oma Saku Puhakainen; Toni Fink. Kärjessä aloitti siis Macauley Chrisantus, alapuolellaan Lars Stindl ja laidoilla uusi värväys, turkkilainen Serhat Akin, sekä Gaetan Krebs. Keskikentän pohjalla pelasivat tuttuun tyyliin Marco Engelhart ja erittäin väkivaltainen ghanalainen Godfried Aduobe. Puolustuslinjassa huomio kiinnittyi Kölnistä tulleeseen uuteen toppariin, Martin Matipiin.

Kenttä näytti erittäin huonokuntoiselta ja pelin alku olikin sekavaa voimapalloilua, jossa taklaukset viuhuivat ja peliväline oli enemmän ilmassa kuin kentän pinnassa. St. Pauli loi muutamia hyviä tilanteita heittämällä pitkällä pallolla painetta KSC:n toppareille ja kotikannattajien pääty räjähtikin ensimmäisen kerran laulamaan ruskeapaitojen maalilaulun, Blurin Song 2:n tahdissa n. puolen tunnin pelaamisen jälkeen Henningsin tykitettyä vaparista vastustamattomasti ylänurkkaan. Kaikkialla ympärillämme ihmiset kiroilivat harmistuneina, mutta itselleni oli täysin mahdotonta olla hymyilemättä, sen verran komeat ”Song 2-ulinat” loppuunmyydyn Millerntorin 23 000 ihmistä saivat aikaan.

Laulu jatkui molemmissa päissä ja kentällä taisteltiin verissä päin. Molemmat puskivat jostain syystä koko ajan väkisin keskeltä läpi ja peli oli koko lailla sekavaa. KSC:n perisynti on koko kauden ollut huono laitojen käyttö, eikä tämä peli ollut mikään poikkeus. Varsinkin nyt kun Nikke ei ollut kehissä, joukkueelta puuttui target-hyökkääjän tarjoama syöttöseinä keskellä, puolustuslinjan edessä, eikä pelistä meinannut oikein tulla mitään. Muutamaa minuuttia ennen taukoa pallo kuitenkin pomppasi jotenkin omituisesti 16-rajalle Krebsille, jonka voimakkaan laukauksen reboundista Chrisantus laittoi pelivälineen tyhjiin aivan silmiemme edessä. Loistavaa! Maalia päättömästi kentällä ryntäillyt nigerialainen ei kyllä mielestämme ansainnut, mutta tärkeintä, että kentällä tapahtui. Tauolle mentiin kuitenkin kotijohdossa, Henningsin iskettyä maalin edestä illan toisen häkkinsä vain hetki ennen vihellystä, Oczipkan hyvän keskityksen jälkeen.

Tauolla oli täysi mahdottomuus päästä ihmismassojen läpi oluthanojen ääreen, mutta meillä olikin olutketju katsomoon toiminut loistavasti jo pelin ollessa käynnissä, eikä kuivin suin tarvinnut olla. Kenenkään ei myöskään tarvinnut kärsiä lämpimästä oluesta; keli oli hyytävä.

Joukkueiden astellessa tauolta kentälle nähtiin katsomossamme pienimuotoinen savutus ja pari soihtua, jotka kannustivat aidalla roikkuneen sekopään joukkoineen entistä syvemmälle hurmostilaan. Kotikannattajat vaimensivat yritteliäät karlsruhelaiset laulullaan ja peli lähti taas käyntiin. Sekavaahan tuo oli edelleen, eikä kummallakaan pelistä oikein tuntunut löytyvän sitä kuuluisaa punaista lankaa. Palloa roiskittiin enemmän tai vähemmän päättömästi kohti puolustuslinjoja.

Puoliajan alun jälkeen, sektiomme laidassa jotkut tappelunhaluiset pyrkivät kotikannattajien kimppuun ja kuin taikaiskusta katsomo täyttyi mellakkapoliiseista. Ei voinut kuin ihailla saksalaisen joukkojenhallinnan järjestelmällisyyttä; robocopeja ei näkynyt missään kunnes jotain tapahtui. Ja kun jotain tapahtui, toimivat skoudet ripeästi, täsmällisesti ja provosoimatta ja hoitivat homman. Kun muistelemme esimerkiksi Pohjoiskaarteeseen rynnänneitä tappelunhaluisia kommandoja viime syksyn Wales-matsissa, voimme vain todeta, että suomalaisilla mellakkapoliiseilla olisi todella paljon oppimista näiltä kavereilta.

Karlsruhe ei saanut oikein minkäänlaista kiriä aikaiseksi ja sekava jalkapalloilta päättyi kotijoukkueen juhliin fanien komeasti esittämän ”You’ll Never Walk Alonen” tahdissa. Karlsruhen fanit ovat erittäin armotonta porukkaa ja buuasivat omilleen voimakkaasti matsin jälkeen. Taisipa kentälle lentää muutama lumipallokin. Ei ihme, että Nikke on kertonut joukkueen olevan usein aivan lukossa kotimatseissa. Badenilaisten peli on kyllä huonoimmillaan erittäin mielikuvituksetonta, eikä St. Paulinkaan pelaamisessa tänä iltana paljon hienouksia nähty. Hampurin pojat kuitenkin tekivät voittoon tarvittavat maalit väkisin ja puolustivat omaa päätyään leijonan lailla, eikä olisi mikään ihme jos toukokuussa Reeperbahnilla juhlittaisiin nousua.

Valuimme tappion karvas kalkki niskassa pitkälle kotimatkalleen lähtevien karlsruhelaisten seassa stadikalta ulos ja suuntasimme kohti hostellia kuoriutuaksemme ulos sadoista vaatekerroksistamme.

Hostellilla mopo alkoi ensimmäistä kertaa toden teolla lähteä käsistä ja esimerkiksi Nurtsin faijan perintökalsarit tuhoutuivat täysin villeissä jälkipeleissä. Laulu raikasi ja loppuilta vietettiinkin erittäin sekavissa merkeissä Reeperbahnin humussa. Klubbailua jatkui aina aamukuuteen asti ja väsyneet taistelijat valuivat auringon jo noustua takaisin tukikohtaan.

–Lauantai ja sunnuntai-

Alkuperäisessä matkasuunnitelmassa oli tarkoitus hommata toinenkin jalkapalloelämys puskemalla lauantaina Berliiniin todistamaan paikallisen Unionin ja Augsburgin välistä koitosta. Matkaan olisi kuitenkin pitänyt lähteä jo yhdeksän jälkeen aamulla ja suunnitelma hylättiin perjantain venähdettyä ”yllättävän” pitkäksi. Olimme sitä paitsi viettäneet kaiken ajan pelkästään Reeperbahnilla ja lauantaina päätimmekin tutkia hieman enemmän St. Paulia ja illan suussa uskaltauduimme jopa ”normaali-ihmisten” alueille Hampurin keskustaan.

St. Pauli oli täynnä mukavia pikku putiikkeja ja tunnelmallisia levykauppoja. Vanhan totuuden mukaan mikään ei ole vaarallisempaa pankkitilille kuin pienessä nousuhumalassa shoppaileminen ja reissubudjettia käytettiinkin mm. Ben Shermanin ja Fred Perryn tuotteisiin oikein urakalla. Välillä oli toki pakko poistaa uhkaavasti lähestyvää krapulaa jossain vastaan tulevassa Kneipessa.

Jossain vaiheessa päädyimme mukavaan futisbaariin, jonka voimakkaasti humaltunut baarimikko tarjoili litran pullosta ja pahvimukeista Jägeriä Suomesta asti tulleille matkalaisille ilmaiseksi. Kapakassa käynnissä olevan Bundesliiga-kierroksen matseja seurasi myös entinen merimies, jolta eivät tarinat hurjasta nuoruudesta loppuneet. Kaikki diggasivat Hyypiästä ja vihasivat HSV:tä. Pärjäsimme tietysti St. Pauli-huiveinemme mukana loistavasti ja päivä kääntyi kohti iltaa. Osa porukasta lähti vielä käymään keskustassa katselemassa Mönckebergstrassen meininkiä, ennen vetäytymistä hostellille tankkaamaan.

Olimme edellisenä iltana saaneet joiltain paikallisilta suoranaisen käskyn käydä lauantaina katsastamassa Nebel & Gefährlig-niminen klubi. Itseasiassa ko. nimi oli kirjoitettu Jusan käteen erittäin humalaisella käsialalla ja selvitimmekin hostellin respahenkilökunnan kanssa hyvän tovin kryptisiä kirjaimia, ennen kuin nimi saatiin selville. Sinnehän meidän oli kuitenkin suunnattava.

Ko. mesta sijaitsi St. Paulin metroaseman lähettyvillä valtavassa betonimöhkäleessä, joka oli karu arkkitehtoninen muistutus siitä, minkälaisiin suorituksiin pieleen mennyt kansallissosialistinen yhteiskuntakokeilu pahimmillaan johtaa. Paikka oli jonkinlainen ilmavalvontakeskuksen ja ammusvaraston äpärälapsi. Ulkokuori kuitenkin hämäsi ja sisätilojen sokkelot selvitettyämme rakennuksen sydämestä aukesi muutama erittäin tyylikäs klubitila. Mieleen tulivat elävästi Kuudes Linja ja Tavastia. Tanssi ja laulu jatkuivat taas kuuden pintaan aamulla.

Sunnuntaina hostellilta heräilikin sitten erittäin kalpeaa porukkaa ja huonovointiset matkalaiset rämpivät hiljaisina ameebojen lailla Hampurin lentoasemalle. Päivän ainoa valonpilkahdus saatiin kun check-in-jonossa saimme tekstiviestiseurannasta kuulla, että Ruotsi oli arvottu Suomen kanssa samaan lohkoon ensi syksynä alkavissa EM-karsinoissa. Kyllä siinä gyntterit olivat ihmeissään kalpeiden suomalaisten yltyessä äkkiarvaamatta valtavaan älämölöön, halauksiin ja jopa pienehköihin Suomi-chantteihin. Kyseinen tieto jotenkin sähköisti sumeisiin aivoihimme tiedon siitä, että elämä jatkuu. Futisreissut saavat viimeistään syksyllä jatkoa ja vielä sillä parhaalla mahdollisella tavalla; omaa maajoukkuettamme seuraamalla!

Futisvuosi 2009

Näin vuodenvaihteen aikaan, erinäiset kolumnistit, bloggaajat ja muut raapustajat ovat rustanneet koonteja viime vuoden jalkapalloilullisesta annista. Niin minäkin nyt.

Kalenterivuoden 2009 aikana, katsoin paikan päällä kaikki Suomen maajoukkueen kotiottelut ja yhden vierasmatsin, 10-15 matsia Veikkausliigaa, ehkä 5 matsia Ykköstä, muutaman Kakkosen matsin, yhden Sveitsin liigan väännön ja yhden 2. Bundesliigan ottelun. Näiden lisäksi väijyin tietysti toistasataa matsia Valioliigaa, Eredivisietä, Saksan kahta ylempää sarjatasoa, Allsvenskania, Veikkausliigaa sekä La Ligaa ja Serie A:ta telkkarin välityksellä. Futista tuli siis seurattua viime vuonnakin.

Kaikilla on näistä jutuista varmasti omat ajatuksensa, joten ajattelin pysyä puhtaasti omissa kokemuksissani ja listailla sekavasti parhaita kokemuksia vuoden varrelta. Tässä kategorioita ja perusteluja:

Vuoden futiskokemus:
• Valinta osuu varmaakin varmemmin Wales – Suomi-matsiin Cardiffissa huhtikuussa. Suomen käsittämättömän hieno 2-0 voitto Walesista upealla Millenium Stadionilla saattaa hyvinkin olla elämäni hienoin jalkapalloon liittyvä kokemus. Kaikki oli täydellistä; hieno ilma, hieno stadion, Huuhkajilla edelleen realistiset mahdollisuudet kisoihin, meidän suomalaisten täydellinen dominointi katsomossa ja lopullinen jännityksen laukeaminen toisen maalin jälkeen. Huhhuh! Varsinkin juuri tuo Shefki Kuqin, pelin ratkaisseen maalin jälkeinen hurmostila oli jotain niin käsittämätöntä, ettei vastaavaa kokemusta tule tähän hätään mieleen juuri miltään elämän alueelta. Silmissä vilkkuivat Etelä-Afrikan MM-kisanäyttämön värivalot ja koko maailma tuntui pehmeän utuiselta. Koko nelipäiväinen reissu oli yhdellä sanalla sanoen ”täydellinen”.

Vuoden suurin pettymys:
• Suurin pettymykseni sitten sen kun tajusin, ettei joulupukkia olekaan olemassa oli Suomi-Venäjä Olympiastadionilla kesäkuussa. Kyseessä oli todellakin Murphyn lain mukainen päivä; kaikki mikä vain suinkin saattoi mennä pieleen, meni pieleen. Venäjä dominoi suomalaisia poliiseja Mannerheimintiellä ennen ottelua, Olympiastadionin nurmella Huuhkajia ja katsomossa SMJK:ta täydellisesti. Jostain peruspositiivisen mielen sopukoista aamulla esiin manattu ajatus siitä, että kesäkuun kymmenes olisi saattanut olla ”meidän päivä” valui musertavalla varmuudella iltaan mennessä hiekkaan ja vesitti Huuhkajien viimeisetkin toiveet lopputurnauspaikasta. Pelin lisäksi äärimmäisen masentavaa oli huomata vieraskatsojien ”tuulipukuosaston” innostuneisuus verrattuna suomalaisiin peruskatsojiin; Ryssiä kiinnosti oman joukkueensa esitys niin paljon, että he ostivat otteluliput hyvissä ajoin ja jättivät suomalaiset liputtomina tuijottamaan tuoppeihinsa lähiöbaareissaan. Olympiastadion oli Huuhkajille kuin vieraskenttä.

•”Bubbling under”-osaston pettymys oli tietysti Liverpoolin hyytyminen Valioliigan kakkospaikalle kaudella, johon kuuluivat mm. 0-1 voitto Chelseasta Stamford Bridgella (jota olin paikan päällä todistamassa) ja varsinkin 1-4 voitto ManUsta Old Traffordilla. Liiat tasapelit kauden keskivaiheilla sekä erityisesti säälittävä 2-0 vierastappio hampaattomalle Middlesborolle Riversidella kuitenkin vesittivät unelmat taas kerran.

Vuoden parhaat fanit:
• Luonnollinen valinta olisi Olympiastadionin Pohjoiskaarre ja SMJK, mutta koska olisi epäreilua nimetä joku katsomo, jossa olen itse seissyt, valitsen FC Zurichin Sudkurven. Parin tuhannen fanin kaarteesta lähti valtavalla, mutta aivan tyhjällä Letzigrundilla niin paljon ääntä, etten ole usein moista päässyt kuulemaan! Ja vaikka kyseessä oli Zurille turhaakin turhempi kamppailu, vastustajanaan putoamista vastaan taistellut Neuchatel Xamax, jaksoivat Sudkurven kannatusjoukot laulaa läpi ottelun täyden kympin arvoisesti. Ko. ottelu sai allekirjoittaneen taas kerran muistamaan, ettei katsomoiden tarvitse pullistella täysinä hyvän tunnelman luomiseksi. Riittää kun hommaa hoitaa hyvin koordinoitu, asialleen omistautunut ja tarpeeksi motivoitunut joukko ihmisiä.

• Kunniamaininta tässä kategoriassa täytyy osoittaa FC Lahden Kannattajille vierasottelussa HJK:ta vastaan Finnair Stadiumilla keväällä. Lahtelaisia oli paikalla ehkä pari sataa ja Finski tuttuun tapaan puoliksi tyhjä, mutta laulukilpailu HJK:n kotikannattajien kanssa loi kolkolle stadionille ihan kansainvälisen vertailun kestävän tunnelman.

Vuoden tunnelmallisin stadion:
• Sympaattinen Karlsruher SC:n Wildpark pesi pöytää modernimmilla pytingeillä joissa minun oli kunnia vuoden aikana vierailla. Vanha rotiskohan kyseessä toki on, mutta perinteet voi suorastaan aistia rappeutuneissa laasteissa ja päätyjen seisomakatsomoissa. Stadion sijaitsee Karslruhen komean keskuspuiston keskellä, joten paikan päälle kävelykin on hieno kokemus. Itse stadionilla on tarjolla loistavan futisviihteen ja mahtavien kotifanien lisäksi tietysti bratwurstia jos jonkinlaista! Ehdottomana lisäbonuksena se, että perisaksalaiseen tapaan katsomoissa saa juoda olutta! Score!

Vuoden oudoin näky:
• Tämän kategorian taitaa viedä telkkarista seuraamani IFK Göteborgin ja AIK:n välisen, Allsvenskanin mestaruuden ratkaisseen kauden viimeisen pelin jälkinäytös, jossa tuhansittain tukholmalaisia tulvi Ullevin nurmelle juhlimaan voittoa. Käsittämättömäksi homman teki se, että kyseinen käytös vaikuttaa olevan melko yleistä isoissa matseissa ruotsinmaalla, eli kyllä svenssoniskoudet Göteborgissakin tiesivät vuorenvarmasti mitä loppuvihellyksen jälkeen tapahtuu. Siltikään asian estämiseksi ei tehty mitään. Muutama kymmenen mellakkavarusteista poliisia oli ilmeisesti valmiina ”diskuteeraamaan” Firman Boysien ja muiden ”Hata Göteborg”-paitaisten Tukholman hulien kanssa mahdollisesta ”pitch invasionista” matsin jälkeen. Naapurimaan poliisivoimia hyvin kuvaava tapaus.

Siinä nyt muutama, tajunnanvirtainen kategoria futisvuoden varrelta. Lisääkin varmasti saisi halutessaan aikaiseksi, mutta enpä taida juuri nyt jaksaa. Mennään näillä…