Lauantaina Azerbaidzan-voitto ja Pohjoispäädyn futiskiimaa parhaimmillaan.
Sunnuntaina intensiivisten jälkipelien aiheuttama käsittämättömän kova krapula.
Maanantaina täydet kahdeksan tuntia epätoivoista työnteon simulointia toimistolla.
Tiistaina aamupäivän verran vieläkin huonommin naamioitua nettisurffailua toimistolla ja lounaan jälkeen kotia kohti. Reppu selkään, ruokakauppaan, Alkoon, Mäkkäriin ja Rautatieasemalle, jossa sadat itsemme kaltaiset iloiset idänmatkaajat jo antoivatkin kiinnostuneille tiedotusvälineille haastatteluja, vertailivat eväitään, polttelivat tupakkaa, nauttivat virvokkeita ja tapasivat Pohjoiskaarteesta tuttuja naamoja. Sää oli aivan kauhea, mutta meitä se ei haitannut; tässä oltiin menossa valloitusretkelle itään, tarkoituksena käydä ryöstämässä täydet kolme pistettä kotiin tuomisiksi. Meitähän ei tänään pidättelisi mikään, ei edes venäläinen tullimies, vaikka se prospekti meitä 80-luvun liennyttyneessä Suomessa kasvaneita hieman salaa pelottikin.
SMJK:n tilausjuna oli kuin suoraan neuvostoliittolaisesta mykkäelokuvasta; ulkoasu oli äärettömän karu, ruosteinen, eikä ruosteettomien kohtien tummanvihreä myrkkyväri tehnyt junasta yhtään houkuttelevamman näköistä menopeliä. Sisätilat oli taas suunniteltu siperialaisille, 40-kiloisiksi nälkiintyneille rangaistusvangeille tai kääpiöille; yöllä kylkeä kääntäessä tulisi varmasti mustelmia. Itse pysyin hädin tuskin istuallani penkillä, saati sitten nukkuessa tajuttomuuden sekaista unta aamuyöstä. Itse asiassa onneksemme koitui lopulta yhden idänmatkaajamme yllättävä peruminen viimeisellä hetkellä ennen matkaan lähtöä. Kaverille taisi iskeä ryssävihan sijasta ryssäpelko. Meitähän asia ei haitannut, yksi tyhjä sänky tavaroille ei todellakaan ollut pahitteeksi. Kolme heppua neljän hengen hytissä siis.
Eväät olivat pitkälti nestemäiset; pari koria Koffin kapakkatunnelmaa, muutama litra matalahiilihappoista, sammakon makuista kivennäisvettä, jonkin verran ameriikan maitoa ja koko komeus toki asiaankuuluvalla tavalla parin Yhden Tähden Jallupullon onnellisen tähden alla. Ruokapuolelta kaukopartiomatkalle oli kelpuutettu nachoja ja salsaa, Kotasavun kestomakkaraa ja karjalanpiirakoita ja Saarioisen kumisia lihapullia. Eiköhän näillä seteillä yksi kulttuurireissu selvittäisi, matkanjärjestäjän taholta kun oli varoiteltu, että borsch-keittoa ei ihan jokaiselle olisi ravintolavaunussa tarjolla.
Juna nytkähti liikkeelle ja matka kohti villiä itää alkoi. Oluita korkkailtiin ja tunnelmaa haettiin ensin suomalaiskansalliseen tyyliin omien joukossa, eikä käytävillä hirveän montaa iloista matkaajaa näkynyt. Kouvolan pysähdyksen jälkeen eri puolilla junaa alkoi muodostua rätinäradioiden ympärille porukoita seuraamaan Pikkuhuuhkajien ratkaisevaa EM-karsintaottelua Itävaltaa vastaan. Vielä kun sähköt olisivat vähän väliä katkeilleet ja taustalla kuulunut summittaisen tykkitulen ryminä, olisi sodanaikainen tunnelma ollut täydellinen. Omassa hytissämme seuranta perustui pelkästään junan käytävältä kuultuihin tilanneraportteihin ja muutamien ystävällisten kotona päivystävien tekstiviestipalveluihin. Menoa se ei haitannut; matsissa elettiin täysillä mukana ja hyvin nopeasti olivat unohtuneet vielä Kouvolan kohdalla hyvin eläväisenä itäneet suunnitelmat itäjunasta hyppäämisestä ja turvallisessa sivistysvaltiossa pysymisestä.
Rajalle saavuttaessa Pikkuhuuhkajat olivat taistelleet itsensä tappiotilanteesta jatkoajalle ja sitä kautta rankkareihin. Yrmyt tullimiehet tarkastivat passeja ja koko juna eli mukana rankkariskabassa. Psyko Maanojan ratkaisevan torjunnan jälkeen meteli oli valtaisa ja koko illan viritellyt ”oi Suomi on”:it ja muut laulut saivat ensimmäistä kertaa tuulta purjeisiinsa ihan tosissaan. Loistava voitto nosti selvästi fanijunan tunnelmaa, eivätkä edes ne pelätyt venäläiset tullimiehet onnistuneet sotakoirineen pelottamaan meitä urheita matkaajia.
Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana venäläinen tehokkuus alkoi tosin hieman epäilyttää kun passit, tai ”paistit”, kuten vaunumme venäläinen huoltoemo niitä kutsui, kerättiin Alepan muovipussiin, sen enempiä merkintöjä tekemättä. Se siitä virallisuudesta; tässä sitä oltiin, matkalla Vainikkalasta Pietariin ilman paisteja. Promillet tietysti alkoivat olla sen verran korkealla, että humalainen huolettomuus oli jo ottanut vallan oikeastaan kaikista matkaajista, eikä mikään voinut pilata fiilistä. Ja saatiinhan paistitkin takaisin, ensin toki asiaankuuluvasti joidenkin ihan muiden heppujen, mutta kuka näitä laskee.
Ravintolavaunu oli aivan tukossa jonkinlaista anarkistista bingoa pelanneista ihmisistä, Baltikaa tarjoiltiin tutuille ja tuntemattomille, lauluja viriteltiin ja lähes joka hytissä tuntui olevan joku jolle oli jotain äärettömän tärkeää asiaa huomisesta pelistä. Tätä matsiahan ei vaan yksinkertaisesti voitaisi hävitä.
Illalla silmiin särähti erityisesti venäläisen junahenkilökunnan avoin dokaaminen; baarimikkona toiminut kaveri ainakin nautti yhden junanvaunullisen faneja edestä olutta ja vodkaa. Mehän emme halunneet toki jäädä itänaapureille toiseksi ja loppuillan muistikuvat ja Suomen peliä syväluotaavat analyysit ovatkin jääneet hieman hämäriksi. Seuraava selkeä muistikuva onkin se, kun junaemäntämme aamulla ryntää hyttiin laittamaan sadistisesti valot päälle huutaen samalla ”thee”, ”koffi” ja ”sata rubla”. Brutaali valo oli halkaista kalloni, mutta kuten vanha totuus sanoo; niin pahaa tilannetta ei olekaan, että sitä ei pari tuhtia jallubatteryä korjaisi. Kanaemon cowboykahvit vielä huiviin, eikä parin tunnin mittaiseksi jäänyt yöuni olisi vähempää voinut haitata.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti