Lisähuomautuksena, kommenttina tai ihan vain yleisenä tajunnanvirtana liittyen edelliseen tekstiini, voisin vielä todeta, että Manchester Cityhan vaikuttaa vetävän todella värikkäitä omistajia puoleensa. Ennen tätä nykyistä sheikkiä seuran nimittäin omisti Thaksin Sinawatra. Kiistanalainen kaveri hänkin. Omistuskuvioihin on näemmä haettu oppia Vantaan Allianssista...
Toinen mainitsemisen arvoinen asia, joka mieleeni juolahti, on se, että Ilta-Sanomien uutisen mukaan ei taida mennä kovin hyvin muillakaan rahojaan kaiken maailman tusinapelaajiin syytäneillä. Tai, voihan asia olla niinkin, että mallivaimon kenkäostokset ovat vain lähteneet käsistä ja Romanin käteiskassa huvennut kuin islantilaisella investointipankilla... "I buy it"!
maanantai 26. tammikuuta 2009
torstai 22. tammikuuta 2009
Tunnelma On Pilalla
”Manchester City tarjoaa Milanille Kakásta 100 miljoonaa”. ”Cityn ostoslista; Gerrard, Lampard, Ronaldo, Zlatan…”. ”Sheikki tosissaan; 120 miljoonaa Kakásta”.
Tässä muutamia viime päivien uutisotsikoita koko jalkapallomaailmaa kuohuttavasta kysymyksestä; siirtyykö AC Milanin Kaká Manchester Cityyn kaikkien aikojen järjettömimmällä siirtosummalla?
Kaikkihan me tiedämme, että futiksessa liikkuu nykyään sellaisia rahasummia, ettei niissä yhteyksissä kannata minkäänlaisesta järkiperäisestä ajattelusta puhuakaan, mutta että 100 miljoonaa? Ylikin! Yhdestä pelaajasta? Aikamoista menoa, sanon minä.
Futismaailma, ja varsinkin englantilainen futismaailma, on viime vuosina muuttunut rajusti. Ulkomaista rahaa on virrannut Sumusaarten suuntaan ennennäkemättömällä tavalla ja jo jonkin aikaa onkin vaikuttanut siltä, että kyllähän nyt jokaisella itseään kunnioittavalla oligarkilla aina futisseura tai pari harrastuksenaan on. Abramovitch Chelseassa, Romanov Heartsissa ja nyt tämä öljysheikki Mansour bin Zayed Al Nahyan Manchester Cityssä ovat omalta osaltaan sekoittaneet jalkapalloilevan maailman pakkaa käsittämättömillä siirtosummilla. Perinteisiin organisaatioihin on tuotu valtavia rahamääriä, ja sitä kautta mielettömiä leegioita pelaajia, lyhyen tähtäimen voiton saamiseksi.
Mitäs siitä sitten, jos joku haluaa sijoittaa hieman taskurahojaan futikseen? Noh, Heartsissa on ollut Romanovin kolmivuotisella valtakaudella seitsemän eri manageria ja parhaimmillaan heillä oli 63 sopimuksen alaista pelaajaa. Abramovich tuhlasi ensimmäisen chelskivuotensa aikana 210 miljoonaa puntaa pelkkiin pelaajakauppoihin. Kirsikkana kakussa Cityn sheikki vakuuttaa nyt ostavansa kaikki, siis aivan kaikki, pelaajat! Eikä varmaan edes vitsaile; kyllä 100 miljoonaa yhdestä pelaajasta on jo sen kokoinen summa, että hymy hyytyy kovemmallakin kroisoksella.
Vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten britit potkivat toisiaan sukille täysin keskenään; ei ulkomaisia pelaajia, ei ulkomaisia managereja, eikä varsinkaan ulkomaisia omistajia. Isot joukkueet olivat toki isoja joukkueita myös silloin ja rikkaat rikkaita, mutta jotenkin tuntui, että edes jonkinlainen järki oli toiminnassa mukana. Vuonna 1988 Tottenham osti Paul Gascoignen Newcastlesta 2,3 miljoonalla punnalla, aikansa ennätyssiirrolla, ja kohahdutti jalkapalloilevaa maailmaa ennen näkemättömällä tavalla. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, otetaan aivan tosissaan uutinen, jonka mukaan joku on laittamassa 20 kertaa tuon summan yhden pelaajan ostamiseen. Yhden ainoan!
Kehityksessähän ei sinänsä ole mitään pahaa. Ei taloudellisessa, eikä muussakaan. Nykypäivän Valioliiga on pitkälti juuri ulkomaisten vaikutteiden, pelityylillisten- ja taloudellisten-, ansiosta maailman kovin futisliiga, mutta kieltämättä on suhteellisen arveluttavaa, kun joku joka aikaisemmin on osoittanut kiinnostusta jalkapalloa kohtaan keskiverron kimiräikkösfanin verran, sijoittaa yhtäkkiä tähtitieteellisiä summia futikseen.
Uskon, että myöskään seurojen uskolliset fanit eivät katso ihan levollisin mielin tätä mielivaltaista huutokauppaa ”kaikista mahdollisista pelaajista”. Joku, joka on esimerkiksi seisonut seuransa takana 70-luvun vaikeista vuosista alkaen, läpi 90-luvun putoamisen 2-divariin ja tuskaisen nousun takaisin Valioliigaan, tuskin katsoo hirveän hyvällä sitä, että nyt joku kuvittelee voivansa ostaa seuralle mestaruuksia. ”Missä tämä sheikki oli kymmenen vuotta sitten kun City rämpi Brighton & Hove Albionin ja Northampton Townin kaltaisia kääpiöseuroja vastaan aladivarien synkillä mutapelloilla”, kysyisi allekirjoittanut jos olisi Cityn kannattaja. Perinteitä ei voi ostaa ja kun ”club” muuttuu ”franchise:ksi” on tulos takuuvarmaa muovia. Tuskin Cityn faneille tuottaa samanlaista tyydytystä nähdä isolla rahalla, väkisin ostettujen Kakán ja Robinhon nostavan pokaaleja, kuin vaikka Frank Swiftin 30-luvulla, Alan Oakesin 50-60-luvulla tai vaikka nykyisen kapteenin, Richard Dunnen, joka on pelannut joukkueessa vuodesta 2000.
Cityn lisäksi perinteet ovat natisseet rikkaiden omistajien vuoksi liitoksistaan myös Fulhamissa (Mohammad Al Fayed) ja Queens Park Rangersissa (Bernie Ecclestone ja Flavio Briatore), mutta jostain syystä kyseiset superrikkaat ovat onnistuneet pitämään homman hanskassa ja kunnioittamaan seurojensa perinteitä. Itse asiassa Fulham taistelee sarjapaikastaan Valioliigassa ja QPR pelaa alemmalla sarjatasolla; Championshipissa; jaloa ja tyylikästä, mutta ei tietenkään niin valtavan glamouria jetset-piireissä.
Entäs tulevaisuus sitten? Esimerkiksi Cityn pelaajana on varmasti hauska olla juuri tällä hetkellä kun rahaa virtaa ovista ja ikkunoista, mutta mitäs ihmettä tapahtuu kun sheikki kyllästyy uuteen leikkiinsä ja siirtyy kannattamaan vaikka kamelikisoja? Näen jo sieluni silmin kuinka Cityn johtokunta on jumissa ylipainoisen, kokaiiniongelmaisen, entisen supertähden kanssa, joka ansaitsee 2 miljoonaa puntaa kuukaudessa seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan. Eikä kyseinen pelimies varmasti ole ainoa kyseenalaisen suurta kuukausiansiota nostava peluri. Tuollaisilla liksoilla tuskin edes Real Madrid tai AC Milan ovat valmiita ottamaan Kakán tai jonkun muun Cityn koko ajan laajenevasta muukalaislegioonasta joukkueeseensa. Ja näistä kahdesta organisaatiosta toisella on yli 4 miljardia euroa vierasta pääomaa toiminnassaan ja toisen nykytilan voi päätellä siitä, että pääomistaja on Silvio Berlusconi.
Ylisuurten siirtosummien ja palkkojen maksaminen yksinkertaisesti vääristää täysin markkinatalouden kilpailulle perustuvat lait ja tuhoaa koko kansainvälisen jalkapallon vuosien saatossa kehittyneen järjestelmän. Tulevaisuudessa muutkaan poispilatut primadonnat eivät tietenkään suostu pelaamaan alle parin miljoonan kuukausipalkalla, perinteisiä seuroja menee konkurssiin kuin uusmediayrityksiä ja tavalliset kannattajat vieraantuvat katkarapukatsomoita täynnä olevista stadioneista. Voidaan hyvällä omatunnolla sanoa tunnelman olevan varmasti pilalla.
Jalkapallon kuoliniskua odotellessa voidaan keskittyä jännittämään keitä muita, näemmä pohjattoman kassan omaava sheikki saa joukkueeseensa haalittua. Tähän mennessä tulopuolella ovat Wayne Bridge (18 milj.), Nigel De Jong (19,5 milj.) ja Craig Bellamy (salainen, mutta varmasti tähtitieteellinen summa). Tarjoukset ovat lähteneet ainakin Henrysta, Touresta, Villasta, Buffonista, Silvasta…
Tässä muutamia viime päivien uutisotsikoita koko jalkapallomaailmaa kuohuttavasta kysymyksestä; siirtyykö AC Milanin Kaká Manchester Cityyn kaikkien aikojen järjettömimmällä siirtosummalla?
Kaikkihan me tiedämme, että futiksessa liikkuu nykyään sellaisia rahasummia, ettei niissä yhteyksissä kannata minkäänlaisesta järkiperäisestä ajattelusta puhuakaan, mutta että 100 miljoonaa? Ylikin! Yhdestä pelaajasta? Aikamoista menoa, sanon minä.
Futismaailma, ja varsinkin englantilainen futismaailma, on viime vuosina muuttunut rajusti. Ulkomaista rahaa on virrannut Sumusaarten suuntaan ennennäkemättömällä tavalla ja jo jonkin aikaa onkin vaikuttanut siltä, että kyllähän nyt jokaisella itseään kunnioittavalla oligarkilla aina futisseura tai pari harrastuksenaan on. Abramovitch Chelseassa, Romanov Heartsissa ja nyt tämä öljysheikki Mansour bin Zayed Al Nahyan Manchester Cityssä ovat omalta osaltaan sekoittaneet jalkapalloilevan maailman pakkaa käsittämättömillä siirtosummilla. Perinteisiin organisaatioihin on tuotu valtavia rahamääriä, ja sitä kautta mielettömiä leegioita pelaajia, lyhyen tähtäimen voiton saamiseksi.
Mitäs siitä sitten, jos joku haluaa sijoittaa hieman taskurahojaan futikseen? Noh, Heartsissa on ollut Romanovin kolmivuotisella valtakaudella seitsemän eri manageria ja parhaimmillaan heillä oli 63 sopimuksen alaista pelaajaa. Abramovich tuhlasi ensimmäisen chelskivuotensa aikana 210 miljoonaa puntaa pelkkiin pelaajakauppoihin. Kirsikkana kakussa Cityn sheikki vakuuttaa nyt ostavansa kaikki, siis aivan kaikki, pelaajat! Eikä varmaan edes vitsaile; kyllä 100 miljoonaa yhdestä pelaajasta on jo sen kokoinen summa, että hymy hyytyy kovemmallakin kroisoksella.
Vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten britit potkivat toisiaan sukille täysin keskenään; ei ulkomaisia pelaajia, ei ulkomaisia managereja, eikä varsinkaan ulkomaisia omistajia. Isot joukkueet olivat toki isoja joukkueita myös silloin ja rikkaat rikkaita, mutta jotenkin tuntui, että edes jonkinlainen järki oli toiminnassa mukana. Vuonna 1988 Tottenham osti Paul Gascoignen Newcastlesta 2,3 miljoonalla punnalla, aikansa ennätyssiirrolla, ja kohahdutti jalkapalloilevaa maailmaa ennen näkemättömällä tavalla. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, otetaan aivan tosissaan uutinen, jonka mukaan joku on laittamassa 20 kertaa tuon summan yhden pelaajan ostamiseen. Yhden ainoan!
Kehityksessähän ei sinänsä ole mitään pahaa. Ei taloudellisessa, eikä muussakaan. Nykypäivän Valioliiga on pitkälti juuri ulkomaisten vaikutteiden, pelityylillisten- ja taloudellisten-, ansiosta maailman kovin futisliiga, mutta kieltämättä on suhteellisen arveluttavaa, kun joku joka aikaisemmin on osoittanut kiinnostusta jalkapalloa kohtaan keskiverron kimiräikkösfanin verran, sijoittaa yhtäkkiä tähtitieteellisiä summia futikseen.
Uskon, että myöskään seurojen uskolliset fanit eivät katso ihan levollisin mielin tätä mielivaltaista huutokauppaa ”kaikista mahdollisista pelaajista”. Joku, joka on esimerkiksi seisonut seuransa takana 70-luvun vaikeista vuosista alkaen, läpi 90-luvun putoamisen 2-divariin ja tuskaisen nousun takaisin Valioliigaan, tuskin katsoo hirveän hyvällä sitä, että nyt joku kuvittelee voivansa ostaa seuralle mestaruuksia. ”Missä tämä sheikki oli kymmenen vuotta sitten kun City rämpi Brighton & Hove Albionin ja Northampton Townin kaltaisia kääpiöseuroja vastaan aladivarien synkillä mutapelloilla”, kysyisi allekirjoittanut jos olisi Cityn kannattaja. Perinteitä ei voi ostaa ja kun ”club” muuttuu ”franchise:ksi” on tulos takuuvarmaa muovia. Tuskin Cityn faneille tuottaa samanlaista tyydytystä nähdä isolla rahalla, väkisin ostettujen Kakán ja Robinhon nostavan pokaaleja, kuin vaikka Frank Swiftin 30-luvulla, Alan Oakesin 50-60-luvulla tai vaikka nykyisen kapteenin, Richard Dunnen, joka on pelannut joukkueessa vuodesta 2000.
Cityn lisäksi perinteet ovat natisseet rikkaiden omistajien vuoksi liitoksistaan myös Fulhamissa (Mohammad Al Fayed) ja Queens Park Rangersissa (Bernie Ecclestone ja Flavio Briatore), mutta jostain syystä kyseiset superrikkaat ovat onnistuneet pitämään homman hanskassa ja kunnioittamaan seurojensa perinteitä. Itse asiassa Fulham taistelee sarjapaikastaan Valioliigassa ja QPR pelaa alemmalla sarjatasolla; Championshipissa; jaloa ja tyylikästä, mutta ei tietenkään niin valtavan glamouria jetset-piireissä.
Entäs tulevaisuus sitten? Esimerkiksi Cityn pelaajana on varmasti hauska olla juuri tällä hetkellä kun rahaa virtaa ovista ja ikkunoista, mutta mitäs ihmettä tapahtuu kun sheikki kyllästyy uuteen leikkiinsä ja siirtyy kannattamaan vaikka kamelikisoja? Näen jo sieluni silmin kuinka Cityn johtokunta on jumissa ylipainoisen, kokaiiniongelmaisen, entisen supertähden kanssa, joka ansaitsee 2 miljoonaa puntaa kuukaudessa seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan. Eikä kyseinen pelimies varmasti ole ainoa kyseenalaisen suurta kuukausiansiota nostava peluri. Tuollaisilla liksoilla tuskin edes Real Madrid tai AC Milan ovat valmiita ottamaan Kakán tai jonkun muun Cityn koko ajan laajenevasta muukalaislegioonasta joukkueeseensa. Ja näistä kahdesta organisaatiosta toisella on yli 4 miljardia euroa vierasta pääomaa toiminnassaan ja toisen nykytilan voi päätellä siitä, että pääomistaja on Silvio Berlusconi.
Ylisuurten siirtosummien ja palkkojen maksaminen yksinkertaisesti vääristää täysin markkinatalouden kilpailulle perustuvat lait ja tuhoaa koko kansainvälisen jalkapallon vuosien saatossa kehittyneen järjestelmän. Tulevaisuudessa muutkaan poispilatut primadonnat eivät tietenkään suostu pelaamaan alle parin miljoonan kuukausipalkalla, perinteisiä seuroja menee konkurssiin kuin uusmediayrityksiä ja tavalliset kannattajat vieraantuvat katkarapukatsomoita täynnä olevista stadioneista. Voidaan hyvällä omatunnolla sanoa tunnelman olevan varmasti pilalla.
Jalkapallon kuoliniskua odotellessa voidaan keskittyä jännittämään keitä muita, näemmä pohjattoman kassan omaava sheikki saa joukkueeseensa haalittua. Tähän mennessä tulopuolella ovat Wayne Bridge (18 milj.), Nigel De Jong (19,5 milj.) ja Craig Bellamy (salainen, mutta varmasti tähtitieteellinen summa). Tarjoukset ovat lähteneet ainakin Henrysta, Touresta, Villasta, Buffonista, Silvasta…