Löysimme paikkamme Main Standin yläriveillä helposti. Jumalauta, täällä ollaan! Ja tuossa ihan vieressä on Kop! Olin aivan tolaltani. Hieman rauhoituttuani ensimmäinen havainto oli järkyttävän pieni jalkatila; nämä penkit oli todellakin rakennettu keinotekoisesti seisomakatsomoihin, tuntui kuin olisin yrittänyt istua syöttötuolissa. Tai sitten katsomot on vain yksinkertaisesti tehty hevos-jockeyden kokostandardien mukaan. Ei mikään ihme ettei jengi halua istua katsomoissa. Toisaalta, aivan sama; olimme Anfieldillä.
Meteli yltyi kun joukkueet saapuivat lämmittelemään kentälle. Poolista viimeisenä, lähes kymmenen minuuttia muiden jälkeen tunnelista ulos asteli Hyypiä, saaden vastaansa valtavan huutomyrskyn. Lämmittelyssä oli hauska huomata kaikkien vetävän omalla tyylillään; Steven Gerrard verenmaku suussa, Big Sammy Hyppia jaksoi pelata ehkä noin minuutin verran höynää muiden vaihtomiesten kanssa kunnes vetäytyi venyttelemään kentän reunalle. Pepe Reina taas lämmitteli lähinnä kakkosveskaria, sankari itse ei paljon jaksanut juoksuaskelia ottaa.
Joukkueet painuivat takaisin pukukoppeihinsa ja fanikatsomot alkoivat ottaa toisistaan mittaa. Kop tietysti lauloi Blackburnin katsomon suohon, vieraiden kovasta yrityksestä huolimatta. Jännitys tiivistyi tiivistymistään ja kun joukkueet astelivat kentälle saavutettiin todellinen kliimaksi; korviahuumaava ”You’ll Never Walk Alone”-yhteislaulu kuului varmasti Liverpoolin keskustaan asti. Stadionin rakenteet tuntuivat natisevan liitoksistaan äänenpaineen alla. Uskon, että sellaista ihmistä ei ole olemassakaan joka ei olisi paikalla ollessaan ollut äärettömän vaikuttunut hurmoksellisesta ilmapiiristä. Vaikka vihaisi sydämensä pohjasta jalkapalloa ja kaikkea muuta urheilua, ei voi olla tuntematta kylmiä väreitä selässään; ”…walk on, walk on, with hope in your heart and you’ll never walk alone…” Mahtavaa! Fantastista!
Ennen ottelun alkua vietettiin vielä koskettava hiljainen hetki vuonna 1989 Hillsboroughin onnettomuudessa kuolleen 96:n liverpoolfanin muistolle. Kaikkialle katsomoihin nousi lakanoita joissa luki: ”96 brothers” tai ”justice for the
Ehkä koskettavat alkuseremoniat kummittelivat pelaajien pääkopassa vielä ottelun alettuakin, sen verran sekavaa oli jalkapalloilu Liverpoolin sunnuntaisessa keskipäivässä koko ensimmäisen puoliajan. Poolin topparipari Carrager-Skrtel oli tiukkana. Samoin toisessa päässä pelanneet Samba-Nielsen. Molempien joukkueiden hyökkääjät vaeltelivat suurimman osan puoliaikaa täysin varjojen mailla. Katsomoissakaan meno ei uskomattomiin sfääreihin yltynyt; paikalliset olivat sitä mieltä, että tänään ei juhlita koska on Hillsboroughin vuosipäivä ja siten sopimatonta olla äärettömän innoissaan futiksesta. Hetkellisesti tunnelma nousi Blackburnin Friedelin kaadettua kotifanien todellisen sankarin, Steven Gerrardin rangaistualueella aivan silmiemme alla. Oikeastaan kaikkien muiden mielestä tilanne oli selvä rankkarin paikka, paitsi erotuomarin. Toinen tunnelman nostattaja oli se hetki kun Sami Hyypiä nousi vaihtopenkiltä lämmittelemään. Koko stadion yltyi valtaviin suosionosoituksiin ja tuntui siltä, että Sami itsekin oli hieman hämillään saamastaan huomiosta; ”oh Sammy, Sammy, Sammy, Sammy, Sammy Hyypia”. Puoliajalle mentiin kuitenkin 0-0 tilanteessa.
Hauskana havaintona ympäristöstämme huomasimme, että kaikkialla ympärillämme oli espanjalaisia. Spanskeja oli paikalla varmasti useita satoja, ellei sitten tuhansia. Luonnollisesti aurinkorannikon pojilla ja tytöillä oli päällään espanjalaisten suosikkipelaajiensa espanjalaisten kotiseurojen fanipaitoja; Real Sociedatin paitoja Xabi Alonson nimellä, Real Madridin ja Deportivon paitoja Alvaro Arbeloan nimellä ja tietysti kotikannattajien uuden kulttisankarin, Fernando Torresin nimellä varustettuja Atletico Madridin paitoja.
Espanjalaisten paljoudelle naureskellessamme, äärettömän yllättävä sattuma oli se, että suoraan vieressämme istui kolme suomalaista heppua. Tarkemman selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kaverit olivat tulleet Kuopiosta matsia katsomaan. Kuulemma rakkaudesta Liverpooliin. Kuitenkin kaikesta siitä savolaisen kierosta Liverpool-rakkauden tunnustamisesta jotenkin paistoi läpi ääretön tekopyhyys ja kupletin juoni kävikin selväksi viimeistään toisen puoliajan alussa kun heput ”joutuivat lähtemään, koska heidän lentonsa oli lähtemässä”. Koko ajatus oli täysin paradoksaalinen; kaverit väittivät toistuvasti todella suureen ääneen rakastavansa Liverpoolia ja tulleensa Englantiin ainoastaan joukkueen takia, mutta kuitenkaan he eivät olleet onnistuneet järjestämään lentojaan niin, että olisivat esimerkiksi nähneet ottelun maalit. Kummallista, mutta mistä noista kalakukoista tietää.
Niin, ne maalit. Niitähän alkoi sataa saman tien kun puoliaika saatiin kunnolla käyntiin; vartin välein Gerrard, Torres ja vaihdosta kentälle tullut Voronin iskivät. Ja alkoivathan katsomotkin vähitellen herätä; El Ninolle maali oli kauden 30. eikä ”Torres’ Armbandsongista” meinannut tulla loppua millään: ”his armband proved he was a red, Torres, Torres, you’ll never walk alone it said Torres, Torres!” . Myös Gerrard sai osansa laulannasta, eikä Blackburnista juuri ollut vastukseksi; ei kentällä eikä katsomossa. Roversin paras pelaaja, Roque Santa Cruz tosin sai pallon yliajalla Reinan taakse, mutta Anfieldin tunnelmaa yksi takaisku ei masentanut; varma kotivoitto oli tosiasia.
Kuin pisteeksi i:n päälle myös sade oli loppunut iltapäivän kuluessa.
Valuimme iloisen massan mukana ulos stadionilta ja hyvin nopeasti tuli selväksi, että ainakaan fanituotekauppaan ei olisi mitään asiaa. Sen edessä oli valehtelematta tuhansia ihmisiä valmiina tuhlaamaan muurarin- ja lasinleikkaajanpalkkansa mihin tahansa esineeseen johon vain oli LFC:n logo painettu. Koska olimme tulleet paikalle taksilla, emme todellakaan tienneet mihin päin olisimme lähteneet kävelemään. Päätimme siis toimia juuri sillä väärällä tavalla ja seurata vain lammasmaisesti suurinta ihmismassaa pois stadionin välittömästä läheisyydestä. Ja niinhän siinä sitten kävi, kuten aina kun vain aivottomana massoja seuraa; noin puolen tunnin kävelyn jälkeen ympärillämme vellova valtava ihmismassa oli kutistunut tasan meidän porukaksemme ja joidenkin muiden eksyneiden turistien ryhmäksi. Koska olimme kuitenkin ajaneet taksilla ihan kotoa asti paikan päälle, emme viitsineet tuhlata rahaa uuteen mittarimatkaan. Emme kyllä olisi varmaan mistään taksia siihen hätään saaneetkaan. Päätimme toimia kuten ei ikinä pitäisi toimia ja ottaa kaaosteorian käyttöön; matka vei siis lähimmälle bussipysäkille, jolla hyppäsimme ensimmäiseen bussiin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti