Olin jo onnellisesti unohtanut koko viime kesäkuun Venäjä-peliä edeltäneet tapahtumat, kunnes perjantaina televisiosta tuli Lainvalvojat-sarjan jakso, jossa poliisin JouHa-yksikkö turvaa suomalaisten futisfanien marssia MM-karsintaotteluun Olympiastadionille. Ohjelman kuvaaman matsin (Suomi-Wales, 10.10.2009) viralliseen fanimarssiin SMJK:n riveistä osallistui ainoastaan noin kolmisen sataa jäsentä, eikä kaikin puolin tuloksellisesti merkityksettömän ottelun ennakkotunnelmissa koettu minkäänlaisia tunteenpurkauksia. Kaiken kaikkiaan homma oli jopa hieman surumielistä ja omasta mielestäni jollain tavalla seremoniallisesti kuvasi hyvin karsintaurakan viimeistä ottelua edeltävää yleisfiilistä. Itse matsissa sitten, kymmenen minuutin ”silent protestin” jälkeen laitettiin Pohjoiskaarteessa täysi rähinä päälle ja tunnelma oli hieno loppuun asti, aivan kuten arvo-ottelussa kuuluukin. Ottelutapahtumista ei kuitenkaan Lainvalvojissa ollut puhetta, eli televisioviihteen osalta homma sujui mallikkaasti, eikä minkäänlaisia ongelmia syntynyt. Täydet pisteet sinivuokoille siis? Väärin. Aivan Lainvalvojien ko. osion lopussa operaation johtaja sanoi jotain tyyliin ”homma sujui hienosti, kuten aina aikaisemminkin”. Siis mitä? ”Kuten aina aikaisemminkin”? Erikoista. Itse kun luulin, että tasan neljä kuukautta aikaisemmin venäläiset futishuligaanit olivat nöyryyttäneet suomalaista poliisia mennen tullen keskellä pääkaupunkimme pääkatua. Ainiin, silloinkin operaation johtaja totesi ”ottelupäivä sujui joitakin yksittäisiä tapahtumia lukuun ottamatta kokonaisuudessaan rauhallisesti”. Mitään ei siis tapahtunut? Kiitos.
Itse muistan tapahtumat hieman eri tavalla. Muistan mm. hammassuojin ja tiiliskivin varustautuneiden venäläishuligaanien hyökkäyksen SMJK:n marssin (jossa ei muuten kertaakaan aikaisemmin ole tapeltu) kimppuun. Muistan pelokkaiden mellakkapoliisien täydellisen jäätymisen tilanteessa, joka olisi ratkennut muutaman marlboronhajuisen ryssäjohtajan säkittämisellä välittömästi tapahtumien alkamisen jälkeen. Muistan erittäin hyvin suomalaisiin päin kääntyneet mellakkakilvet joiden takana, marssin edessä siis, hakattiin suomalaisia ”1 vastaan kymmenen” –periaatteella. Loistavasti mieleeni muistuu myös SMJK:n osaston pysäyttäminen useaan otteeseen helpommaksi maalitauluksi tiiliskivi- ja kaljapullosateelle. Liikkuvaan maaliinhan on vaikeampi osua. Tiedän muuten ainakin kahden ihmisen käyneen varoittamassa poliisia ennen marssin alkua ”kansallismuseon takana odottelevista huppupäistä, jotka tuntuvat irrotettujen katukivien määrästä päätellen olevan tekemässä jonkinlaista tietyötä”. Mitä muuta? Ainakin ne picnicillä olleet, arviolta 15-vuotiaat suomifanitytöt joita likaiset itäkoirat pommittivat säälimättä tiiliskivillä Töölönlahden rannassa. Ja Helsingin Sanomien jutun venäläisfanien iloisesta kesäretkestä Helsinkiin. Pääosassa oli muuan Mihail Barsuk; tunnettu Pietarin Zenithiä seuraava väkivaltainen huligaani. Kaveri olisi tuskin päässyt mihinkään muuhun Euroopan maahan futismatkalle, mutta täällä lintukodossamme suurin mahdollinen uutismedia tekee kundista YYA-henkisen, hellyttävän iloisen kesäartikkelin. Varmaan maksoivat vielä vodkat ja blinit. Tietysti mieleeni tulee myös suomifanien nöyryyttävä marssittaminen metsien läpi omalle kotistadionilleen, sekä ne stadionin takana odotelleet vähintään 50 mellakkapoliisia ja toinen mokoma rajavartijoita, jotka olivat muodostaneet tekemisen puutteessa keskenään kivoja tupakkarinkejä kausikorttilaisten sisäänkäynnin edustalle sillä välin kun Mannerheimintiellä oli täysi rähinä päällä.
Tulee mieleeni paljon muutakin mikä sujui mielestäni vähän muuten kuin ”pääpiirteittäin rauhallisesti”, mutta en nyt viitsi tehdä tästä mitään pelkkää listausta. Kaikki varmasti ymmärtävät pointin.
Olin muuten toki myös SMJK:n mukana Venäjällä (matkaraporttikin löytyy tästä blogista), katsomassa otteluparin toista matsia ja voin kertoa, että venäläiset miliisit toimintatapoineen herättivät sen verran kauhunsekaista kunnioitusta, ettei mieleeni olisi itsetuhoisimpanakaan päivänä tullut aloittaa pienintäkään rähinää Moskovassa. Niiden kundien katseissa ja olemuksessa oli jotain sellaista joka lupasi nopeaa ja tuskallista hampaiden- ja tajunnanmenetystä vähäisimmänkin ”kapinan” syntyessä. Huomauttaisin vielä, että miliisien, OMONin ja muiden itselleni vieraampien erikoisjoukkojen katseet oli kaiken aikaa käännetty kohti vierailijoita, ei oman maan kansalaisia. Ihan järkevää siitäkin syystä, että mahdollisten rähinöiden alkaessa pienempilukuista vierasporukkaa luulisi kuitenkin olevan helpompaa hallita kuin koko kotikannattajien valtavaa massaa.
Jokatapauksessa, minun mielestäni, sinä kesäkuisena keskiviikkona Helsingissä tehtiin poliisin toimesta niin paljon virheitä, ettei moista olisi voinut lakaista maton alle edes entisessä Neuvostoliitossa. Mutta niin vain koko farssi kuitattiin sillä, ettei mitään odottamatonta päässyt tapahtumaan. Operaation poliisijohtajan lausunnon loppukaneetti päivän tapahtumista on jopa suoranaista valehtelua: ” venäläisten jalkapallofanien rähinöinti ei yllättänyt poliisia MM-karsintaottelun yhteydessä. Poliisilla oli varsin hyvä käsitys siitä, millaisia kannattajia Venäjältä on tulossa. Poliisilla oli hyvät ennakkotiedot mahdollisista uhkakuvista ja poliisi oli valmistautunut tilanteeseen hyvin. Varotoimista huolimatta muutamat venäläishuligaanit onnistuivat löytämään suomalaisia tappelukumppaneita. Kun joukko on motivoitunut tappelemaan, on heidän toimiaan vaikeaa estää ennakolta”. Siis mitä ihmettä? Eikö poliisi tosiaankaan voi tehdä nähtyä enempää oman maan kansalaisten turvaamiseksi?
Ja sama loistava pohjoiskorealainen tiedotuspolitiikka toistui tässä Wales-matsin marssista kertovassa dokumentoinnissakin. Tunnustaisivat nyt edes virheensä, niin tulisi luottavaisempi olo.
Pikku salaliittoteoriana vielä sellainen, että miksiköhän Lainvalvojat-sarjaan on otettu kuvaus futismarssista lokakuussa, kun kaikki muut ko. sarjan jaksot on kuvattu kesä- heinäkuussa? Kesällähän järjestettiin myös yksi jalkapalloon liittyvä marssitapahtuma, jossa kaikki ”meni pääpiirteittäin rauhallisesti”…
maanantai 14. joulukuuta 2009
torstai 26. marraskuuta 2009
Pro Sale
Futispiirejä on koko tämän vuoden kuohuttanut keskustelu Palloliiton puheenjohtajasta Pekka Hämäläisen jälkeen. Kun vanhasta punanaamasta oli vihdoinkin mahdollisuus päästä eroon, otettiin seuraajakysymykseen innokkaasti kantaa etelästä pohjoiseen ja rannikolta itärajalle. Yleinen konsensus oli nimittäin jo pitkään tuominnut puoliseniilin Hämäläisen jokaisen päätöksen alimpaan helvettiin ja voin kyllä ihan henkilökohtaisellakin tasolla sanoa, että Hämiksen liiallisen konjakin nauttimisen ikuisesti punaama vittumainen virnistys Suomen Maajoukkueen delegaatiossa on jo pitkään saanut omankin vereni kiehumaan. Onhan asian nyt väkisinkin oltava niin, että jos menestystä ei tule ja futiskulttuuri polkee vuosia paikallaan, olisi ukkoa ruorissa vaihdettava.
Jo kesäkuussa tiedettiin, että valinta tehdään käytännössä Göran Enckelmanin ja Sauli Niinistön välillä ja muutama viikko sitten ratkesi, että vanhan punanaaman elämäntyön jatkajaksi valikoituisi meidän kaikkien oma, työväen-Sauli. Päätös tehtiin liittokokouksessa yksimielisesti, eli Enckelmanin joukoista ei sittenkään löytynyt ketään tarpeeksi rohkeaa edes ehdottamaan toista vaihtoehtoa, saati sitten vastustamaan Niinistön valintaa. Harmi, sillä ehdokkaiden keskustelua suomalaisen jalkapalloilun tulevaisuudesta olivat monet odottaneet. Pekan aikaan kun ei korkeimmilla palleilla ollut paljon tapana avoimesti keskustella. Vaihtelu olisi virkistänyt kummasti.
Yksimielinen päätös on tietysti nostattanut varsinaisen myrskyn vesilasissa, kun vasemmiston futismiehet, Paavo Arhinmäki etunenässä ovat kritisoineet kokoomuslaista puheenjohtajaa. Salella kun ei ole futistaustaa, ei sitten alkuunkaan ja Enckelman on pitkän linjan jalkapalloihminen. Protestoinnin puhtaasti poliittiselta kannalta siis ymmärtää helposti, mutta luulisi, että Paavokin futismiehenä haluaisi nähdä uutta verta liiton johdossa. En nyt väitä, ettäkö fiksuna ja vahvasti futissydämisenä kaverina tunnettu Enckelman voisi millään olla yhtä katastrofaalinen johtaja kuin täysin edesvastuuttomassa tilassa jo vuosia hortoillut Hämäläinen, mutta olisiko Palloliitossakin aika käyttää ammattijohtajia tekemässä päätöksiä. Mielestäni nimittäin suurin osa kaikesta mikä suomalaisessa futiksessa on organisaatiotasolla pielessä, selittyy liiallisella tunteilulla. Kun hyvävelikerho jotain päättää, niin kukaan ei varmasti jää tyytymättömäksi. Eikä mitään tietenkään oikeasti päätetä. Suomalainen futismaailma on nykyisellään liimattu kasaan poikkeusluvilla ja tehdyistä sopimuksista lipsumisella kerta toisensa perään. Illalla Liiton miehet voivat sitten kimpassa ryypätä Liiton laskuun ja syödä muutamat Liiton katkarapuleivät, eikö?
Uutta, hyvävelipiirin ulkopuolista vaikutusta siis tarvitaan kipeästi. Sitä paitsi, Palloliitolla on ylimmässä johdossaan jo strategisella puolella pääsihteeri Kimmo J. Lipponen, sekä urheilullisista asioista vastaamassa viime talvena nimetty huippujalkapallojohtaja Petri Jakonen. Puheenjohtajaksi siis oman käsitykseni mukaan tarvitaan sellainen kaveri, jota kuunnellaan niin Arkadianmäellä, Isossa Pajassa kuin Keski-Pohjanmaan Piirin aluekokouksessakin. Jalkapallotaktiikoista puheenjohtajan ei oikeasti tarvitse tietää tuon taivaallista, riittää kun saa äänensä kuulumaan. Tärkein duuni olosuhteiden parantamiseksi, rahoituksen laittamiseksi kuntoon ja mädän organisaation tuulettamiseksi tehdään kuitenkin kabinettien syövereissä. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en keksi tästä maasta kovinkaan montaa vakuuttavampaa kaveria kyseiseen tehtävään kuin Niinistö.
Pro Sauli Ensimmäinen, siis.
Jo kesäkuussa tiedettiin, että valinta tehdään käytännössä Göran Enckelmanin ja Sauli Niinistön välillä ja muutama viikko sitten ratkesi, että vanhan punanaaman elämäntyön jatkajaksi valikoituisi meidän kaikkien oma, työväen-Sauli. Päätös tehtiin liittokokouksessa yksimielisesti, eli Enckelmanin joukoista ei sittenkään löytynyt ketään tarpeeksi rohkeaa edes ehdottamaan toista vaihtoehtoa, saati sitten vastustamaan Niinistön valintaa. Harmi, sillä ehdokkaiden keskustelua suomalaisen jalkapalloilun tulevaisuudesta olivat monet odottaneet. Pekan aikaan kun ei korkeimmilla palleilla ollut paljon tapana avoimesti keskustella. Vaihtelu olisi virkistänyt kummasti.
Yksimielinen päätös on tietysti nostattanut varsinaisen myrskyn vesilasissa, kun vasemmiston futismiehet, Paavo Arhinmäki etunenässä ovat kritisoineet kokoomuslaista puheenjohtajaa. Salella kun ei ole futistaustaa, ei sitten alkuunkaan ja Enckelman on pitkän linjan jalkapalloihminen. Protestoinnin puhtaasti poliittiselta kannalta siis ymmärtää helposti, mutta luulisi, että Paavokin futismiehenä haluaisi nähdä uutta verta liiton johdossa. En nyt väitä, ettäkö fiksuna ja vahvasti futissydämisenä kaverina tunnettu Enckelman voisi millään olla yhtä katastrofaalinen johtaja kuin täysin edesvastuuttomassa tilassa jo vuosia hortoillut Hämäläinen, mutta olisiko Palloliitossakin aika käyttää ammattijohtajia tekemässä päätöksiä. Mielestäni nimittäin suurin osa kaikesta mikä suomalaisessa futiksessa on organisaatiotasolla pielessä, selittyy liiallisella tunteilulla. Kun hyvävelikerho jotain päättää, niin kukaan ei varmasti jää tyytymättömäksi. Eikä mitään tietenkään oikeasti päätetä. Suomalainen futismaailma on nykyisellään liimattu kasaan poikkeusluvilla ja tehdyistä sopimuksista lipsumisella kerta toisensa perään. Illalla Liiton miehet voivat sitten kimpassa ryypätä Liiton laskuun ja syödä muutamat Liiton katkarapuleivät, eikö?
Uutta, hyvävelipiirin ulkopuolista vaikutusta siis tarvitaan kipeästi. Sitä paitsi, Palloliitolla on ylimmässä johdossaan jo strategisella puolella pääsihteeri Kimmo J. Lipponen, sekä urheilullisista asioista vastaamassa viime talvena nimetty huippujalkapallojohtaja Petri Jakonen. Puheenjohtajaksi siis oman käsitykseni mukaan tarvitaan sellainen kaveri, jota kuunnellaan niin Arkadianmäellä, Isossa Pajassa kuin Keski-Pohjanmaan Piirin aluekokouksessakin. Jalkapallotaktiikoista puheenjohtajan ei oikeasti tarvitse tietää tuon taivaallista, riittää kun saa äänensä kuulumaan. Tärkein duuni olosuhteiden parantamiseksi, rahoituksen laittamiseksi kuntoon ja mädän organisaation tuulettamiseksi tehdään kuitenkin kabinettien syövereissä. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en keksi tästä maasta kovinkaan montaa vakuuttavampaa kaveria kyseiseen tehtävään kuin Niinistö.
Pro Sauli Ensimmäinen, siis.
perjantai 17. huhtikuuta 2009
Profetiaa Kerrakseen
Näin kevään korvilla Suomen tuulipukuihin pukeutunut kansa perinteisesti kokoontuu hengitystään pidätellen kotisohvilleen jännittämään kahta asiaa; sitä, kuka ajaa hornula-autolla sitkeimmin jonossa ja sitä, mikä maa voittaa jääkeppitappelun jokavuotiset keväthöntsyt. Turuille ja toreille viritellään puhujankorokkeita kansanjuhlia varten ja ehkäpä kunnanisät salaa alkavat jo katsella kesämökkitontteja lahjoitettavaksi sankaripojillemme maailmalla. Leijonapaidat ja Ferrari-lippikset paiskaavat suloisessa sinipunaisessa menestyshuumassa kättä sopuisasti kuin maastokuvioiset housut ja vaaleanpunainen paljettitoppi Milanon muotiviikoilla. Saatetaanpa jossain päin maata jopa miettiä kummalle puolelle huoltoasemaa sen pelaajan, jonka isoisän setä oli ”meiltäpäin” kotoisin, patsas nyt sitten sijoitettaisiin. Ja ehkäpä Räikköstenkin suvun, tai ainakin koko kansan Jenni Kiminvaimon juuret jotenkin ammentavat rakkaan kotikirkonkylän mullista. Voi tätä urheilun autuasta huumaa. Eikä vielä olla edes päästy jokakesäisen seipääntyöntökauden alkuun! Siitähän se riemu vasta sitten repeääkin…
Kaikessa hiljaisuudessa ja mediapimennossa kauttaan aloittelee myös Veikkausliiga; käsittämättömän aliarvostettu, suurten mediatalojen hyljeksimä ja heikkojen johtajien vuosia raiskaama kuningaslajin kotimainen ykkössarja. Draamaa ja tunteita on luvassa Helsingistä Rovaniemelle, Pietarsaaresta Kuopioon ja kaikkialle siltä väliltä. Ensi kaudeksi pääsarjatason joukkueen saa myös, ensimmäistä kertaa historiassa Jyväskylä. Paikallisen JJK:n yleisökeskiarvo on jo vuosia ollut korkealla, mutta vasta viime syksynä joukkue onnistui nousemaan Veikkausliigaan.
Laji-ihmisenä en malta odottaa kauden alkua; etukäteen ehkä suurin mestarisuosikki; Honka pöllytti talvileireillään jopa muiden Pohjoismaiden pääsarjojen suurjoukkueita, HJK:n hyökkäyskalusto vaikuttaa ehkä kaikkien aikojen kovimmalta, TPS:n penkin taakse hyppäsi aina tunteita herättävä Pablo Rautiainen, viime kauden mestari Inter on taas jalkeilla kovalla jengillä ja kaikki odottavat innolla mitä Valkeakosken Onnelan tulevaisuuteen kuuluu. Eihän tässä voi olla kuin innoissaan.
On mahdotonta ennustaa mitä tulevalla kaudella sitten tulee tapahtumaan? Seuraavat asiat ovat kuitenkin varmoja;
1. Klubi porskuttaa suvereenisti liigan kärjessä koko kevätkauden ajan ja Mursu Muurinen myhäilee viiksiensä takana tyytyväisenä. Keskikesällä juhannuskokkoa katsellessaan Muurisen viikset kuitenkin kärähtävät ja HJK:n voittotaika häviää. Klubi päätyy lopulta Hongan jälkeen hopealle ja kauden jälkeisissä haastatteluissa Mursu toistelee jo legendaariseksi muodostunutta lausettaan; ”en hetkeäkään uskonut voittoon”, kuin touretten-syndroomasta kärsivä kunnallispoliitikko. Ollis kuitenkin palkitsee uskollisen ystävänsä hyvästä yrityksestä jatkosopimuksella.
2. Valkeakosken-Abramovitch, Samuli Kettunen (SK) rakennuttaa hikiselle Tehtaankentälle sen kaikkein tärkeimmän mitä hänen mielestään futisstadionilla tarvitaan; VIP-tilat. Kyseisen pääkatsomon takana sijaitsevan työmaaparakin valkeakoskenkatkuisessa kylmyydessä erinäiset BB-tähdet ja etuliitteillä ”tissi”, ”silikoni” ja ”kohu” tunnetut seiskajulkkikset hytisevät parin ensimmäisen Hakan kotipelin ajan. Hyvin nopeasti Seppo kuitenkin huomaa, että eihän homma näin toimi ja Hakakin ottaa takkiin kierros toisensa jälkeen. Rotta jättää uppoavan laivan ja Haka ajetaan juhannukseen mennessä konkurssiin. Pelaajat siirtyvät paikallisen Onnelan asiakaskunnasta tiskin toiselle puolelle; baarimikoiksi ja lipunmyyjiksi.
3. Myllykosken Saviniemessä tehdään Guinnessin ennätystenkirjaan oikeuttava ”hiljaisuuden maailmanennätys”, kun Mypa pelaa RoPS:ia vastaan heinäkuun puolessavälissä. Poromiehet eivät vaivaudu etelään vierailulle ja Myllykosken jurot juntit eivät tunnetusti uskalla suutaan avata. Ennätystenkirjan paikalle vääntäytynyt virallinen valvoja sekoaa hetkellisesti ottelun aikana koska epäilee tulleensa kuuroksi. Yli lentävä lokki kuitenkin pelastaa kaverin mielenterveyden rikkomalla iloisella kiljunnallaan läpitunkemattoman hiljaisuuden.
4. Ensimmäinen potkut saanut valmentaja on Pablo Rautiainen. Mies menettää järkensä löytäessään Veritas-stadionilta Stefan Håkansilta pudonneen kultasormuksen ja Patrik Håkansilta pudonneen lantamadonlakin, jonka nauttii suurella ruokahalulla. Pablo muuttaa Ruissalossa sijaitsevaan luolaan, alkaa syödä pelkkää raakaa kalaa ja kutsuu sormusta ”my precioukseksi”. Rautiaisen tilalle TPS palkkaa Euro-Keke Armstrongin ja joukkue saa hyvästellä menestyksen Euroopan kentillä myös tulevaisuudessa.
5. HJK pelaa Finnair Stadionilla MIFK:a vastaan keskiviikkona 6.5. ja iltapäivälehdet kaivavat taas naftaliinista iänikuiset ”jalkapallokulttuuri saapuu päiväksi Helsinkiin”-artikkelit. Kyseiset roska-aviisit eivät kuitenkaan ammattitaidottomuuttaan huomaa, ettei Green Mean Machinen porukkaa ole tullut kaupunkiin kuin pikkubussillinen ja että Klubin kannatusjoukot ovat runsaslukuisina paikalla ihan koko kauden ajan.
6. RoPS juuttuu kevätkaudella sarjataulukon häntäpäähän ja Jouko Kiistala ostaa toukokuun paniikintäyteisinä viikkoina vanhan Venäjän armeijan kuljetuskoneen, jotta voi rahdata pelimiehiä Zambiasta nykyisten muutamien kymmenien sijasta ihan kylä kaupalla. Heti joukkueen vaihdettua länsimaista lääketiedettä harjoittava lääkärinsä oikeaan noitatohtoriin ja muutamaan mustan magian harjoittajaan joukkue alkaa menestyä. Rovaniemen Keskuskenttä onkin loppukauden lähes valloittamaton paikka ja RoPS klaaraa helposti liigapaikan ensi kaudeksi.
7. Vaasassa kuohuu kulisseissa koko kauden ajan; valmentaja Tomi Kärkkäinen peluuttaa joukkuetta itsepintaisesti parhaiden italialaisten perinteiden mukaisella catenaccio-taktiikalla samaan aikaan kun urheilutoimenjohtaja Juha Reini haluaisi pelata hollantilaisen hyökkäävästi. VPS pärjää kuitenkin 0-0 tuloksillakin kohtuullisen hyvin ja säilyy sarjassa, joten valmentajan erottamiselle ei ole perusteita.
8. TamU:n kausi sujuu kaksijakoisesti. Alkukaudesta Zicon piiskaama ryhmä on vielä vireessä ja taistelee jopa mitalisijoista, mutta elokuussa ilman fysiikkavalmentajaa koko talven sinnitelleen joukkueen kuntopohja romahtaa. Tamperelaiset häviävät kaikki loput ottelunsa ja säilyvät vain vaivoin sarjassa. Paikallinen Aamulehti hylkää joukkueensa ensimmäisen tilaisuuden saatuaan ja alkaa julkaista kaupungin suurimpien ikonien; Raipe Helmisen ja Timo Jutilan hyväntuulisia eläkepäiväkirjoja futisuutisten sijaan.
9. Honka pärjää koko kauden ajan loistavasti ja muut joukkueet kadehtivat espoolaisten tasapainoista toimintamallia. Ainoan takaiskun seuran imago kokee syyskuun sarjakierroksilla, kun ”stadionin” päätyyn rakennettu putkikatsomo romahtaa. Hetken aikaa pelätään jopa Euroopan mittakaavassa tuhoisaa uhrilukua, mutta lopulta selviääkin, että katsomossa oli ainoastaan ottelua jostain syystä katsomaan tullutta FCLK:n Helsingin jaoston porukkaa, jotka olivat liian humalassa huomatakseen mitään tapahtuneen. Uhkaavasta tilanteesta selvitään siis säikähdyksellä, mutta Espoon kaupunginvaltuusto ottaa asian tosissaan ja myöntää Hongalle tarvittavat varat oikean stadionin rakentamiseen.
10. Iltapäivälehdet kirjoittavat tuttuun tyyliinsä Veikkausliigasta asteikolla ”vähän-helvetin vähän”. Ainoat IS-Urheilun ykkösuutiset kotimaisesta jalkapallosta saadaan HJK:n ja Lahden pelatessa vastakkain ja runsaslukuisten fanijoukkojen intoutuessa pienimuotoiseen, ystävällismieliseen painikilpailuun ottelun tuoksinassa. ”Futishuligaanit todellinen ongelma”, ”silmitöntä väkivaltaa”, ”pitääkö jalkapallo kieltää”, kirkuvat otsikot ja Tanja Erjola-Karpela-Saarela-Vienonen vie asian eduskuntaan asti. Jalkapallon pelaamista ei pitkällisten neuvotteluiden jälkeen kuitenkaan päätetä kokonaan kieltää.
Joo. Sitten niihin asiallisempiin veikkauksiin; mestaruuden vie valitettavasti naapurikaupungin seura, Honka. Muut mitalit menevät HJK:lle ja TPS:lle. Myös FC Lahdella, Interillä ja jopa TamU:lla on sanansa sanottavana jalometallia jaettaessa. Maalikuninkuuden vie Hongan Aleksander Kokko ennen HJK:n Jarno Parikkaa. Liigasta putoaa valitettavasti JJK. Katsomoissa nähdään aivan uudenlaista vilinää perusveijojenkin löytäessä vihdoin katsomoihin. Turun derbyt, sekä HJK:n ja Hongan väliset matsit myydään jopa loppuun. Hienoja yleisömääriä saadaan myös Tampereelta ja Lahdesta. Edessä on hienoin futiskesä vuosiin!
Kaikessa hiljaisuudessa ja mediapimennossa kauttaan aloittelee myös Veikkausliiga; käsittämättömän aliarvostettu, suurten mediatalojen hyljeksimä ja heikkojen johtajien vuosia raiskaama kuningaslajin kotimainen ykkössarja. Draamaa ja tunteita on luvassa Helsingistä Rovaniemelle, Pietarsaaresta Kuopioon ja kaikkialle siltä väliltä. Ensi kaudeksi pääsarjatason joukkueen saa myös, ensimmäistä kertaa historiassa Jyväskylä. Paikallisen JJK:n yleisökeskiarvo on jo vuosia ollut korkealla, mutta vasta viime syksynä joukkue onnistui nousemaan Veikkausliigaan.
Laji-ihmisenä en malta odottaa kauden alkua; etukäteen ehkä suurin mestarisuosikki; Honka pöllytti talvileireillään jopa muiden Pohjoismaiden pääsarjojen suurjoukkueita, HJK:n hyökkäyskalusto vaikuttaa ehkä kaikkien aikojen kovimmalta, TPS:n penkin taakse hyppäsi aina tunteita herättävä Pablo Rautiainen, viime kauden mestari Inter on taas jalkeilla kovalla jengillä ja kaikki odottavat innolla mitä Valkeakosken Onnelan tulevaisuuteen kuuluu. Eihän tässä voi olla kuin innoissaan.
On mahdotonta ennustaa mitä tulevalla kaudella sitten tulee tapahtumaan? Seuraavat asiat ovat kuitenkin varmoja;
1. Klubi porskuttaa suvereenisti liigan kärjessä koko kevätkauden ajan ja Mursu Muurinen myhäilee viiksiensä takana tyytyväisenä. Keskikesällä juhannuskokkoa katsellessaan Muurisen viikset kuitenkin kärähtävät ja HJK:n voittotaika häviää. Klubi päätyy lopulta Hongan jälkeen hopealle ja kauden jälkeisissä haastatteluissa Mursu toistelee jo legendaariseksi muodostunutta lausettaan; ”en hetkeäkään uskonut voittoon”, kuin touretten-syndroomasta kärsivä kunnallispoliitikko. Ollis kuitenkin palkitsee uskollisen ystävänsä hyvästä yrityksestä jatkosopimuksella.
2. Valkeakosken-Abramovitch, Samuli Kettunen (SK) rakennuttaa hikiselle Tehtaankentälle sen kaikkein tärkeimmän mitä hänen mielestään futisstadionilla tarvitaan; VIP-tilat. Kyseisen pääkatsomon takana sijaitsevan työmaaparakin valkeakoskenkatkuisessa kylmyydessä erinäiset BB-tähdet ja etuliitteillä ”tissi”, ”silikoni” ja ”kohu” tunnetut seiskajulkkikset hytisevät parin ensimmäisen Hakan kotipelin ajan. Hyvin nopeasti Seppo kuitenkin huomaa, että eihän homma näin toimi ja Hakakin ottaa takkiin kierros toisensa jälkeen. Rotta jättää uppoavan laivan ja Haka ajetaan juhannukseen mennessä konkurssiin. Pelaajat siirtyvät paikallisen Onnelan asiakaskunnasta tiskin toiselle puolelle; baarimikoiksi ja lipunmyyjiksi.
3. Myllykosken Saviniemessä tehdään Guinnessin ennätystenkirjaan oikeuttava ”hiljaisuuden maailmanennätys”, kun Mypa pelaa RoPS:ia vastaan heinäkuun puolessavälissä. Poromiehet eivät vaivaudu etelään vierailulle ja Myllykosken jurot juntit eivät tunnetusti uskalla suutaan avata. Ennätystenkirjan paikalle vääntäytynyt virallinen valvoja sekoaa hetkellisesti ottelun aikana koska epäilee tulleensa kuuroksi. Yli lentävä lokki kuitenkin pelastaa kaverin mielenterveyden rikkomalla iloisella kiljunnallaan läpitunkemattoman hiljaisuuden.
4. Ensimmäinen potkut saanut valmentaja on Pablo Rautiainen. Mies menettää järkensä löytäessään Veritas-stadionilta Stefan Håkansilta pudonneen kultasormuksen ja Patrik Håkansilta pudonneen lantamadonlakin, jonka nauttii suurella ruokahalulla. Pablo muuttaa Ruissalossa sijaitsevaan luolaan, alkaa syödä pelkkää raakaa kalaa ja kutsuu sormusta ”my precioukseksi”. Rautiaisen tilalle TPS palkkaa Euro-Keke Armstrongin ja joukkue saa hyvästellä menestyksen Euroopan kentillä myös tulevaisuudessa.
5. HJK pelaa Finnair Stadionilla MIFK:a vastaan keskiviikkona 6.5. ja iltapäivälehdet kaivavat taas naftaliinista iänikuiset ”jalkapallokulttuuri saapuu päiväksi Helsinkiin”-artikkelit. Kyseiset roska-aviisit eivät kuitenkaan ammattitaidottomuuttaan huomaa, ettei Green Mean Machinen porukkaa ole tullut kaupunkiin kuin pikkubussillinen ja että Klubin kannatusjoukot ovat runsaslukuisina paikalla ihan koko kauden ajan.
6. RoPS juuttuu kevätkaudella sarjataulukon häntäpäähän ja Jouko Kiistala ostaa toukokuun paniikintäyteisinä viikkoina vanhan Venäjän armeijan kuljetuskoneen, jotta voi rahdata pelimiehiä Zambiasta nykyisten muutamien kymmenien sijasta ihan kylä kaupalla. Heti joukkueen vaihdettua länsimaista lääketiedettä harjoittava lääkärinsä oikeaan noitatohtoriin ja muutamaan mustan magian harjoittajaan joukkue alkaa menestyä. Rovaniemen Keskuskenttä onkin loppukauden lähes valloittamaton paikka ja RoPS klaaraa helposti liigapaikan ensi kaudeksi.
7. Vaasassa kuohuu kulisseissa koko kauden ajan; valmentaja Tomi Kärkkäinen peluuttaa joukkuetta itsepintaisesti parhaiden italialaisten perinteiden mukaisella catenaccio-taktiikalla samaan aikaan kun urheilutoimenjohtaja Juha Reini haluaisi pelata hollantilaisen hyökkäävästi. VPS pärjää kuitenkin 0-0 tuloksillakin kohtuullisen hyvin ja säilyy sarjassa, joten valmentajan erottamiselle ei ole perusteita.
8. TamU:n kausi sujuu kaksijakoisesti. Alkukaudesta Zicon piiskaama ryhmä on vielä vireessä ja taistelee jopa mitalisijoista, mutta elokuussa ilman fysiikkavalmentajaa koko talven sinnitelleen joukkueen kuntopohja romahtaa. Tamperelaiset häviävät kaikki loput ottelunsa ja säilyvät vain vaivoin sarjassa. Paikallinen Aamulehti hylkää joukkueensa ensimmäisen tilaisuuden saatuaan ja alkaa julkaista kaupungin suurimpien ikonien; Raipe Helmisen ja Timo Jutilan hyväntuulisia eläkepäiväkirjoja futisuutisten sijaan.
9. Honka pärjää koko kauden ajan loistavasti ja muut joukkueet kadehtivat espoolaisten tasapainoista toimintamallia. Ainoan takaiskun seuran imago kokee syyskuun sarjakierroksilla, kun ”stadionin” päätyyn rakennettu putkikatsomo romahtaa. Hetken aikaa pelätään jopa Euroopan mittakaavassa tuhoisaa uhrilukua, mutta lopulta selviääkin, että katsomossa oli ainoastaan ottelua jostain syystä katsomaan tullutta FCLK:n Helsingin jaoston porukkaa, jotka olivat liian humalassa huomatakseen mitään tapahtuneen. Uhkaavasta tilanteesta selvitään siis säikähdyksellä, mutta Espoon kaupunginvaltuusto ottaa asian tosissaan ja myöntää Hongalle tarvittavat varat oikean stadionin rakentamiseen.
10. Iltapäivälehdet kirjoittavat tuttuun tyyliinsä Veikkausliigasta asteikolla ”vähän-helvetin vähän”. Ainoat IS-Urheilun ykkösuutiset kotimaisesta jalkapallosta saadaan HJK:n ja Lahden pelatessa vastakkain ja runsaslukuisten fanijoukkojen intoutuessa pienimuotoiseen, ystävällismieliseen painikilpailuun ottelun tuoksinassa. ”Futishuligaanit todellinen ongelma”, ”silmitöntä väkivaltaa”, ”pitääkö jalkapallo kieltää”, kirkuvat otsikot ja Tanja Erjola-Karpela-Saarela-Vienonen vie asian eduskuntaan asti. Jalkapallon pelaamista ei pitkällisten neuvotteluiden jälkeen kuitenkaan päätetä kokonaan kieltää.
Joo. Sitten niihin asiallisempiin veikkauksiin; mestaruuden vie valitettavasti naapurikaupungin seura, Honka. Muut mitalit menevät HJK:lle ja TPS:lle. Myös FC Lahdella, Interillä ja jopa TamU:lla on sanansa sanottavana jalometallia jaettaessa. Maalikuninkuuden vie Hongan Aleksander Kokko ennen HJK:n Jarno Parikkaa. Liigasta putoaa valitettavasti JJK. Katsomoissa nähdään aivan uudenlaista vilinää perusveijojenkin löytäessä vihdoin katsomoihin. Turun derbyt, sekä HJK:n ja Hongan väliset matsit myydään jopa loppuun. Hienoja yleisömääriä saadaan myös Tampereelta ja Lahdesta. Edessä on hienoin futiskesä vuosiin!
lauantai 4. huhtikuuta 2009
Wales / Osa 1: "Perjantai - Kohti Cardiffia"
Kuten syksyllä, valtavaan pettymykseen päättyneen venäjänreissun jälkeen lupasin, porukkamme Suomi-huivit, pelipaidat ja komeaakin komeammat lauluäänet pakattiin seuraavan kerran vieraspelimatkalle Walesiin viime viikonloppuna. Tällä kertaa ”omaa jengiämme” tosin oli kolme-neljä kertaa enemmän kuin Venäjällä, kuten myös suomifaneja kokonaisuudessaan. SMJK oli yksinään myynyt viitisen sataa lippua, Palloliitto tuhatkunta ja kun mukaan laskettiin vielä esimerkiksi paikalliset Huuhkaja-kannattajat ja muut ”omia” reittejään lippunsa hommanneet, reissumielialaa nosti kummasti paikanpäällä Cardiffissa odottanut parituhatpäinen vieraskannatus. Vielä kun viestit Sumujen Saarilta kertoivat paikallisten hylänneen alisuorittavan joukkueensa (vain 17 000 – 20 000 lippua oli myyty valtavalle Millenium-stadionille), ounastelimme jo hyvissä ajoin aivan mahtavaa futisreissua. Ei muuta kuin Cardiff haltuun ja kolme pistettä kotiin! Tätä on odotettu!
Mielialat nousivat samaa matkaa SAS:n lentokoneen kanssa perjantaiaamuna. Koneessa oli runsaasti muitakin sinivalkohuiveihin pukeutuneita ja oluita ja muita juhlajuomia tilailtiin heti alkumatkasta siihen tahtiin, ettei pahaa-aavistamaton lentoyhtiö ollut moiseen varautunut. Ilmeisesti MM-kisojen karsintakalenteria ei ihan vielä ymmärretä ottaa vakavasti huomioon lentojen tarjoiluvarastoja suunniteltaessa; hädin tuskin oli ehditty Ruotsin ylle kun varastot oli kuulemma jo imetty tyhjiksi. Pari Jyväskylästä matkaan lähtenyttä kaveria hoiteli oman osuutensa hieman liian innokkaasti ja väsähti huomattavasti jo heti puolenpäivän jälkeen, mutta muilta osin tunnelma oli katossa kaikkialla lentokoneessa.
Tutut Heathrown tulomuodollisuudet hoituivat nousuhumalaisen sulavasti lauantain kokoonpanoja spekuloitaessa ja kun laukutkaan eivät tällä kertaa matkanneet Murmanskin kansainväliselle lentokentälle, lähdimme intoa puhkuen etsimään matkanjohtaja Markkasen tilaamaa privaattiminibussia kohti Cardiffia. Dösäkuski oli luvannut olla iloista joukkoamme tuloaulassa vastassa kädessään ”East Midlands Massive”-kyltti ja päässään joku yksityissuharin asuun kuuluva hattu. Kundia ei kuitenkaan näkynyt missään ja joukkomme johtaja; matkailututkinnon suorittanut ja jonkinlaisessa matkatoimistossa päivätöissä käyvä Boksi, oli yllättävän hiljaisella tuulella. Kaveri joutuikin painostuksen alla tunnustamaan jännittävänsä hieman sitä faktaa, että viimeiset sähköpostit bussifirmaan olivat baunssanneet takaisin vastaanottajalle toimittamattomina. Pienimuotoisen panikoinnin jälkeen bussikuskimme olinpaikka kuitenkin selvisi; patalaiska ajurinrenttu ei ollut jaksanut poistua ajopelinsä uumenista suomalaisia jalkapallokannattajia vastaanottamaan, vaan odotteli meidän jotenkin löytävän ”sinne missä bussit ovat parkissa”. Heathrowhan on juurikin niin pieni lentokenttä, että kyllähän nyt moinen mesta löytyy alta aikayksikön… jep, jep…
Kuski siis onneksemme löytyi ja kun iloisen joukkomme viimeinenkin, Intiassa muutaman viikon vasemmanpuoleista liikennettä harjoitellut Johnny liittyi porukkaan, päästiin lähtemään muutaman tunnin ajomatkalle kohti Walesin pääkaupunkia, Cardiffia. Matka toki sujui mukavasti jo tutuksi tulleen Yksinäisen, mutta onnellisen Tähden alla ja välissä käytiin vielä huitaisemassa reissun ensimmäiset Whopper-ateriat Burger Kingissä. Splendid!
Perillä Cardiffissa odotti paras, eli halvin löytämämme majoitus; 14-hengen dormitorio kaupungin laitamilla. Seinille viriteltiin nopeasti muutamia suomenlippuja ja paikkoja sotkettiin sen verran, ettei kenellekään sattumalta paikalle osuvalle, alipalkatulle paki-siivoojalle tulisi mieleenkään penkoa laukuistamme mitään rahanarvoista ulos. Meininki alkoi kuitenkin kuivua nopeasti kälyisessä hostellinloukossa ja joltain paikalliselta alkuasukkaalta selvitettiin nopeasti minne päin piti kävellä päästäkseen kosteampien lounaiden ääreen. Matkaa oli kuulemma muutaman kilometrin verran, eikä pienehkö päiväkävely keväisessä Cardiffissa meitä paljon haitannut. Matkaan lähdettiin iloisina kannatuslauluja laulaen, eikä muutamalla välitankkauspisteellä pysähtymiseltäkään voitu välttyä. Oh, joy!
Cardiffin keskustassa suunnistettiin muiden suomifanien meille neuvomaan Owain Glyndwr -pubiin, jossa olikin valmiiksi runsaasti samanhenkistä porukkaa. Burgerit ja Stellat tekivät kauppansa, kun laulujen sanoja kertailtiin vähän isommalla porukalla. Alkoi tuntua siltä, että Cardiff oli kokonaan suomalainen kaupunki ja huominen voitto jo lähes kirkossa kuulutettu. Itse asiassa, juttu oli juurikin näin, sijaitsihan aivan Owainin vieressä komea anglikaanikirkko.
Owain vaihtui vielä saman illan aikana useisiin muihin ravitsemusliikkeisiin, mutta sen ihmeempiä tapahtumia päivään ei enää mahtunut. Paikalliset vaikuttivat näin ensi silmäyksellä olevan mukavaa porukkaa ja tulivat mielellään spekuloimaan ottelua humalaisten, mutta iloluontoisten suomalaiskannattajien kanssa. Ei siinä mitään; ”Litmanen is king, innit mate” ja muita tarkoitukseen sopivia sammalluksia…
Mielialat nousivat samaa matkaa SAS:n lentokoneen kanssa perjantaiaamuna. Koneessa oli runsaasti muitakin sinivalkohuiveihin pukeutuneita ja oluita ja muita juhlajuomia tilailtiin heti alkumatkasta siihen tahtiin, ettei pahaa-aavistamaton lentoyhtiö ollut moiseen varautunut. Ilmeisesti MM-kisojen karsintakalenteria ei ihan vielä ymmärretä ottaa vakavasti huomioon lentojen tarjoiluvarastoja suunniteltaessa; hädin tuskin oli ehditty Ruotsin ylle kun varastot oli kuulemma jo imetty tyhjiksi. Pari Jyväskylästä matkaan lähtenyttä kaveria hoiteli oman osuutensa hieman liian innokkaasti ja väsähti huomattavasti jo heti puolenpäivän jälkeen, mutta muilta osin tunnelma oli katossa kaikkialla lentokoneessa.
Tutut Heathrown tulomuodollisuudet hoituivat nousuhumalaisen sulavasti lauantain kokoonpanoja spekuloitaessa ja kun laukutkaan eivät tällä kertaa matkanneet Murmanskin kansainväliselle lentokentälle, lähdimme intoa puhkuen etsimään matkanjohtaja Markkasen tilaamaa privaattiminibussia kohti Cardiffia. Dösäkuski oli luvannut olla iloista joukkoamme tuloaulassa vastassa kädessään ”East Midlands Massive”-kyltti ja päässään joku yksityissuharin asuun kuuluva hattu. Kundia ei kuitenkaan näkynyt missään ja joukkomme johtaja; matkailututkinnon suorittanut ja jonkinlaisessa matkatoimistossa päivätöissä käyvä Boksi, oli yllättävän hiljaisella tuulella. Kaveri joutuikin painostuksen alla tunnustamaan jännittävänsä hieman sitä faktaa, että viimeiset sähköpostit bussifirmaan olivat baunssanneet takaisin vastaanottajalle toimittamattomina. Pienimuotoisen panikoinnin jälkeen bussikuskimme olinpaikka kuitenkin selvisi; patalaiska ajurinrenttu ei ollut jaksanut poistua ajopelinsä uumenista suomalaisia jalkapallokannattajia vastaanottamaan, vaan odotteli meidän jotenkin löytävän ”sinne missä bussit ovat parkissa”. Heathrowhan on juurikin niin pieni lentokenttä, että kyllähän nyt moinen mesta löytyy alta aikayksikön… jep, jep…
Kuski siis onneksemme löytyi ja kun iloisen joukkomme viimeinenkin, Intiassa muutaman viikon vasemmanpuoleista liikennettä harjoitellut Johnny liittyi porukkaan, päästiin lähtemään muutaman tunnin ajomatkalle kohti Walesin pääkaupunkia, Cardiffia. Matka toki sujui mukavasti jo tutuksi tulleen Yksinäisen, mutta onnellisen Tähden alla ja välissä käytiin vielä huitaisemassa reissun ensimmäiset Whopper-ateriat Burger Kingissä. Splendid!
Perillä Cardiffissa odotti paras, eli halvin löytämämme majoitus; 14-hengen dormitorio kaupungin laitamilla. Seinille viriteltiin nopeasti muutamia suomenlippuja ja paikkoja sotkettiin sen verran, ettei kenellekään sattumalta paikalle osuvalle, alipalkatulle paki-siivoojalle tulisi mieleenkään penkoa laukuistamme mitään rahanarvoista ulos. Meininki alkoi kuitenkin kuivua nopeasti kälyisessä hostellinloukossa ja joltain paikalliselta alkuasukkaalta selvitettiin nopeasti minne päin piti kävellä päästäkseen kosteampien lounaiden ääreen. Matkaa oli kuulemma muutaman kilometrin verran, eikä pienehkö päiväkävely keväisessä Cardiffissa meitä paljon haitannut. Matkaan lähdettiin iloisina kannatuslauluja laulaen, eikä muutamalla välitankkauspisteellä pysähtymiseltäkään voitu välttyä. Oh, joy!
Cardiffin keskustassa suunnistettiin muiden suomifanien meille neuvomaan Owain Glyndwr -pubiin, jossa olikin valmiiksi runsaasti samanhenkistä porukkaa. Burgerit ja Stellat tekivät kauppansa, kun laulujen sanoja kertailtiin vähän isommalla porukalla. Alkoi tuntua siltä, että Cardiff oli kokonaan suomalainen kaupunki ja huominen voitto jo lähes kirkossa kuulutettu. Itse asiassa, juttu oli juurikin näin, sijaitsihan aivan Owainin vieressä komea anglikaanikirkko.
Owain vaihtui vielä saman illan aikana useisiin muihin ravitsemusliikkeisiin, mutta sen ihmeempiä tapahtumia päivään ei enää mahtunut. Paikalliset vaikuttivat näin ensi silmäyksellä olevan mukavaa porukkaa ja tulivat mielellään spekuloimaan ottelua humalaisten, mutta iloluontoisten suomalaiskannattajien kanssa. Ei siinä mitään; ”Litmanen is king, innit mate” ja muita tarkoitukseen sopivia sammalluksia…
Wales / Osa 2: "Lauantai - Pelipäivä"
Ilmeisesti koko porukka oli jollain keinolla päässyt konttaamaan takaisin hostelliin, sillä matsipäivä valkeni kauniina ja päänsisäisesti utuisena, mutta kaikkien yllätykseksi aivan omassa sängyssä. Pelipäivän jännitys selvästi esti nukkumisen hirveän pitkään, koska jo kymmenen aikoihin aamulla Juuso huhuili jonkun ”turkkilaisen” nukkuvan nurkkasängyssä. Kebabmaan kaveri kuitenkin paljastui tylsästi supisuomalaiseksi JT:ksi, eikä ketään tarvinnut seivästää vartaaseen, vaikka sellaistakin yleisesti hieman ehdoteltiin.
Jo kolmelta iltapäivällä pelattava matsi vei muutenkin kaiken mielenkiinnon aamutoimista, eivätkä esimerkiksi sellaiset pikkuseikat, kuin vessan toimimattomuus, kadonneet käteisvarat, kuuman veden loppuminen suihkusta ja teillä tietymättömillä edellisillan rientojen jälkeen seikkailleet muistikuvat jaksaneet kiinnostaa juuri ketään. Hyvin nopeasti askeleet suunnattiinkin kohti tutuksi tullutta Owainia. Aamun ensimmäiset todelliset sydämentykytykset saatiin siinä vaiheessa kun kävi selväksi, etteivät baarit tässä entisessä imperiumissa, nykyisessä kehitysmaassa olleet vielä näin aikaisin aamulla auki. Tilanne korjattiin kuitenkin nopeasti kiinalaisen kulmakaupan tölkkiantimilla ja lyhyen, Lidlin katoksen alla vietetyn sateenpitotauon jälkeen oltiin taas tutuilla kulmilla Cardiffin aurinkoisessa keskustassa.
Owainin terassilla oltiinkin sitten edellisen illan leikkimielisten laululeikkien vastapainoksi aivan tosissaan. ”Oi Suomi on” kaikui äärettömän komeasti Cardiffin keskustan kauppakadulla ja uskollinen ”Roihuvuoren Ruisku”-lippu ripustettiin mahdollisimman näkyvälle paikalle. Terassi täyttyi nopeasti suomalaisista, eikä kenellekään meidät mahdollisimman kaukaa kiertäneelle ohikulkijalle varmasti jäänyt epäselväksi minkä joukkueen puolesta tässä oltiin matkassa. Aurinko paistoi ja tunnelma alkoi nousta aivan uusiin sfääreihin.
Parin tunnin äärimmäisen intensiivisten pregame-sessioiden jälkeen Owainin portsarit ilmeisesti kyllästyivät itselleen käsittämättömään älämölöön ja tulivat ystävällisesti kertomaan, että ainakin liput olisi nyt laskettava alas, ehkä desibelitkin. Ongelmia kuulemma olisi tiedossa jos paikallisia huligaaneja osuisi paikalle. Noh, meidän päämme olivat jokatapauksessa jo käännetyt kohti uusia Stelloja; muutama ohikulkeva sinivalkoisiin pukeutunut oli nimittäin vihjannut ”virallisista” aloittelusessioista St. Mary’s Streetin Walkaboutissa. Ei muuta kuin matkaan, matsin alkuunhan oli vielä pari mukavan nousuhumalaista tuntia aikaa.
Walkabout olikin sitten aivan tupaten täynnä suomalaisia. Joku seisoi pöydällä ja johti laulua, toiset spekuloivat kokoonpanoilla ja yksi asia oli selvä; kaikille tuntui maistuvan. Meininki oli niin infernaalinen, että välillä tuli mieleen, onkohan matsi jo pelattu.
Kun alkuvihellykseen oli n. tunti aikaa, lähdettiin kohti Cardiffin kattojen yllä jylhänä siintävää Milleniumia. Aluksi matkaa tehtiin kiltisti jalkakäytävällä, mutta hyvin nopeasti arviolta 700-päinen joukkomme olikin jo vallannut mestat koko kadun leveydeltä. Paikalliset poliisitkin ilmestyvät kuin tyhjästä raivaamaan tietä, eikä meille kyllä olisi pysäyttäjää löytynytkään mistään keskikokoista norsulaumaa kevyemmästä joukosta. ”Sinivalkoinen, sinivalkoinen, se on väri meidän sydänten”!
Jo kolmelta iltapäivällä pelattava matsi vei muutenkin kaiken mielenkiinnon aamutoimista, eivätkä esimerkiksi sellaiset pikkuseikat, kuin vessan toimimattomuus, kadonneet käteisvarat, kuuman veden loppuminen suihkusta ja teillä tietymättömillä edellisillan rientojen jälkeen seikkailleet muistikuvat jaksaneet kiinnostaa juuri ketään. Hyvin nopeasti askeleet suunnattiinkin kohti tutuksi tullutta Owainia. Aamun ensimmäiset todelliset sydämentykytykset saatiin siinä vaiheessa kun kävi selväksi, etteivät baarit tässä entisessä imperiumissa, nykyisessä kehitysmaassa olleet vielä näin aikaisin aamulla auki. Tilanne korjattiin kuitenkin nopeasti kiinalaisen kulmakaupan tölkkiantimilla ja lyhyen, Lidlin katoksen alla vietetyn sateenpitotauon jälkeen oltiin taas tutuilla kulmilla Cardiffin aurinkoisessa keskustassa.
Owainin terassilla oltiinkin sitten edellisen illan leikkimielisten laululeikkien vastapainoksi aivan tosissaan. ”Oi Suomi on” kaikui äärettömän komeasti Cardiffin keskustan kauppakadulla ja uskollinen ”Roihuvuoren Ruisku”-lippu ripustettiin mahdollisimman näkyvälle paikalle. Terassi täyttyi nopeasti suomalaisista, eikä kenellekään meidät mahdollisimman kaukaa kiertäneelle ohikulkijalle varmasti jäänyt epäselväksi minkä joukkueen puolesta tässä oltiin matkassa. Aurinko paistoi ja tunnelma alkoi nousta aivan uusiin sfääreihin.
Parin tunnin äärimmäisen intensiivisten pregame-sessioiden jälkeen Owainin portsarit ilmeisesti kyllästyivät itselleen käsittämättömään älämölöön ja tulivat ystävällisesti kertomaan, että ainakin liput olisi nyt laskettava alas, ehkä desibelitkin. Ongelmia kuulemma olisi tiedossa jos paikallisia huligaaneja osuisi paikalle. Noh, meidän päämme olivat jokatapauksessa jo käännetyt kohti uusia Stelloja; muutama ohikulkeva sinivalkoisiin pukeutunut oli nimittäin vihjannut ”virallisista” aloittelusessioista St. Mary’s Streetin Walkaboutissa. Ei muuta kuin matkaan, matsin alkuunhan oli vielä pari mukavan nousuhumalaista tuntia aikaa.
Walkabout olikin sitten aivan tupaten täynnä suomalaisia. Joku seisoi pöydällä ja johti laulua, toiset spekuloivat kokoonpanoilla ja yksi asia oli selvä; kaikille tuntui maistuvan. Meininki oli niin infernaalinen, että välillä tuli mieleen, onkohan matsi jo pelattu.
Kun alkuvihellykseen oli n. tunti aikaa, lähdettiin kohti Cardiffin kattojen yllä jylhänä siintävää Milleniumia. Aluksi matkaa tehtiin kiltisti jalkakäytävällä, mutta hyvin nopeasti arviolta 700-päinen joukkomme olikin jo vallannut mestat koko kadun leveydeltä. Paikalliset poliisitkin ilmestyvät kuin tyhjästä raivaamaan tietä, eikä meille kyllä olisi pysäyttäjää löytynytkään mistään keskikokoista norsulaumaa kevyemmästä joukosta. ”Sinivalkoinen, sinivalkoinen, se on väri meidän sydänten”!
Wales / Osa 3: "Matsi"
Vieraskatsomomme valtavan stadionin peränurkassa koristeltiin koko leveydeltään kymmenillä siniristilipuilla. Paikalla olivat omien ”Roihuvuoren Ruisku”- ja ”East Midlands Massive”- lippujemme lisäksi ainakin ”Sakilaiset”, ”TamU”, ”FC Laatusetti”, ”AIK Skomakarböle”, ”Vaasan Palloseura” ja olipa jollain ihan Suomen leijonavaakunalla koristeltu valtionlippukin mukana. Suomifaneja oli todellakin löytänyt Milleniumille se luvatut pari tuhatta. Omat paikkamme löytyivät aivan SMJK:n ydinsektion keskeltä ja vaikka virallisia capoja ei ollutkaan paikalla, jo aikaisessa vaiheessa kävi selväksi, etteivät paikalliset voineet komeasti kaikuvalle mieskuorollemme yhtään mitään.. ”Me mennään Afrikkaan, me mennään Afrikkaan, ei pysty meitä Wales estämään”!
Pettymykseksemme matsin hermostuneen alun jälkeen mentiin suurimmaksi osaksi kotijoukkueen komennossa. Kaikki sinipaidat kuitenkin taistelivat leijonan lailla ja meidän ja joukkueen välinen sanaton ”me hoidetaan voitto katsomossa, te kentällä”- sopimus tuntui olevan edelleen sinetöity. Miklulla oli pari hyvää tonttia, Jässi otti muutaman pahan hienosti kiinni, Hyypiä luuti isännän elkein puolustuksessa ja Kuningas Litmanen pyöritti peliä keskikentällä. Kotijoukkueen vaarallisen nopea kapteeni Bellamy keskittyi lähinnä kaatuiluun ja tuomareille itkemiseen ja saikin nopeasti Seven Nation Army-biisiin sovitetun ”Graig Bellamy is a homo”-laulun korvilleen. Näin retrospektistä katsellen kyseinen chantti saattoi olla hienoinen ylilyönti, mutta sinivalkoisen vieraskatsomon infernaalisessa tunnelmassa kaikki keinot olivat sallittuja.
Aivan jakson lopussa se sitten tapahtui; Losa Eremenko voitti pallon Litmaselle. Kuningas laittoi maagisen syötön ulkosyrjällä Walesin puolustuslinjan taakse, hyökkäyspäätyä kohti juosseelle Tintti Johanssonille. Kotijoukkueen veskari tuli ehkä hieman huolimattomasti vastaan ja Tintti laittoi pallon längistä lipumaan kohti maalia. Peliväline vieri iltapäivän lämpimien auringonsäteiden kimalluksessa, aivan silmiemme alla, sietämättömän hitaasti, kuin hidastetussa elokuvassa kohti etutolppaa. MENEEKÖ SE SISÄÄN!? EI! MENEE! JUMALAUTA! MAAAAALIIIII! Katsomo suorastaan räjähti! Huiveja, hattuja ja muuta irtaimistoa lensi ilmassa ja kaikenlaiset vieraiden ihmisten läheisyyteen ja ihmiskontaktiin liittyvät raja-aidat kaatuivat rytisten kun vierustovereita halattiin yltiöpäisen aggressiivisesti. Jakson loppu olikin yhtä ”shaalaalaalaalalaa:ta”, eikä kenellekään varmasti jäänyt epäselväksi että ”Afrikkaa tässä oltiin menossa valtaamaan Baxterin johdolla”.
Ylirasittuneet äänijänteet ehtivät hädin tuskin levähtää puoliajalla, kun pitikin jo jatkaa laulamista. Toinen jakso alkoi Huuhkajien osalta hieman hapuillen, mutta nopeasti kävi selväksi, että loppumatsista ei tulisi mitään väsynyttä puolustustaistelua. Suomi vei peliä Litmasen johdolla rohkeasti eteenpäin ja paikkoja siunaantui useampaankin maaliin. Eihän tämänkaltaista Suomea oltu nähty kentällä pitkään aikaan; perkele, täältähän oltiin ihan tosissaan hakemassa kolmea pistettä. Katsomossakin saatiin aikaiseksi jotain uutta; ”sheep, sheep, sheepshaggers”-chantti ei varmasti ollut niitä kaikkein intellektuelleimpia, mutta minkäs teet. S-U-O-M-I!
Mako Heikkinen hallitsi keskialuetta rautaisella otteella ja potki kaikkea punapaitaista minkä vain ehti. Välillä saksien viuhuessa vaihtopenkkien läheisyydessä Walesin valmentaja Toschakkin taisi katua pukeutuneensa punaisiin. Miklulla oli taas pari paikkaa, mutta kaveri oli jotenkin jäässä. Losa pääsi vetämään vihaisesti ja Rautavuori Tihisen puskun pelasti maaliviivalta punaisten puolustaja, mutta pallo ei vain löytänyt tietään maaliin. 90-minuuttia alkoi vääjäämättä täyttyä ja voitto kiilua jokaisen suomalaisen silmissä. SMJK:n sektion viereisen katsomon istuvia vierasfaneja vaadittiin ”nousemaan, meidän Suomelle” ja hyvinhän viesti tuntui menevän perille. 88-minuutilla Sheriffi Kuqi tuli kentälle ja hyvin nopeasti ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtunut massaorgasmi koettiin uudestaan; Roman Eremenko laittoi unelmaläpisyötön kärkeen ja jostain kumman syystä Shefkille ominaista louhikkokosketusta ei tällä kertaa tullut. Aika tuntui taas hidastuvan piinallisesti; Sheriffi on läpi! Hennessey tulee vastaan! Jäätävä sijoitus alanurkkaan! MENEEKÖ!? EI. VOI. OLLA. TOTTA. VOITTOOOOOOO!!! Useat itkivät avoimesti onnesta ja katsomossa kaaduttiin kontrolloimattomasti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan suuntaan. Useat kaatuivat moniin suuntiin samanaikaisesti.
Ottelu loppui siihen paikkaan ja jumalauta sitä laulun määrää; ”Suomi, meidän kotimaa, Suomi, meidän kotimaa”! Välittömästi matsin jälkeen koko joukkue, päävalmentaja Baxteria myöten, tuli kiittämään kannattajia. Mikä mahtava ele, mahtavalta joukkueelta!
Iloiset kannatusjoukot vyöryivät Cardiffin kaduille hallitsemattomana massana ja meidän porukkamme luonnollisesti juuttui ensimmäisen vastaan tulleen pubin kahvaan kiinni. Paikka oli aivan tupaten täynnä sinivalkoisia, mutta kyllä palveluakin saatiin kunhan vain hieman pidempää pinnaa riitti. Ja miksi ei olisi riittänyt, fiilis oli niin korkealla, kuin se vain suinkin saattoi olla. Pint of Stella, mate! Ottelua Canal Plussalle selostaneet Mikko Innanen ja Nure Nurmelakin liittyivät hetkeksi seurueeseemme ja oli todella ilo kuulla kehuja kannatustoiminnasta myös heiltä. Kaverit ovat nimittäin muutaman matsin jalkapalloa elämässään nähneet ja kokeneet.
Loppuilta olikin sitten, Jusan sanoin, pelkkää kämmentä ja rystyä ja tie vei jossain vaiheessa myös takaisin Walkaboutiin. Paikka oli tupaten täynnä; mestoille oli löytänyt tiensä varmaan puolet Suomen kannattajista ja oli paikalla jonkin verran lievästi masentuneita lokaalejakin, joiden kanssa luonnollisesti käytiin tiukkaa syväanalyysiä ottelun kulusta. Perienglantilaiseen tyyliin myös paljasta pintaa oli tarjolla neliömetreissä mitattuna enemmän kuin esimerkiksi millä tahansa manner-Euroopan nudistirannalla. Britit ovat ottaneet aivan liian tosissaan sen vanhan, naistenlehtien toitottaman ”feel good about your body”-jutun; siiderimahaiselle varttitonnarille eivät edelleenkään yksinkertaisesti sovi nukenvaatteet, vaikka ne jotenkin saisi ylleen puserrettua!
Reeffejä vedettiin huikalla, jekkutarjottimia kannettiin pöytiin ja jossain vaiheessa valtavankokoinen tanssilattiakin tuntui olevan täysin valkopaitojen hallussa. Tottahan toki tähänkin iltaan saatiin ne pakolliset ylilyönnit kun Jusan kaulassa ollut Suomi-huivi varastettiin. Seurasi hieman ystävällismielistä tönimistä ja paljon humalaista suun pieksentää. Kuitenkin, juuri ennen kuin mitään puolen baarin tivolia saatiin aikaiseksi, Jusa lähti portsareiden toimesta näytöstyyliin pää edellä pääovesta pääkadulle. Ovimiehet huutelivat perään, ettei takaisin olisi aivan heti tulemista ja me kaikki katsoimme asialliseksi päättää hienoakin hienompi päivä nyt, kun vielä oltiin melko selkeästi plussan puolella. Futiksessa ja nyrkkeilyssä.
Pettymykseksemme matsin hermostuneen alun jälkeen mentiin suurimmaksi osaksi kotijoukkueen komennossa. Kaikki sinipaidat kuitenkin taistelivat leijonan lailla ja meidän ja joukkueen välinen sanaton ”me hoidetaan voitto katsomossa, te kentällä”- sopimus tuntui olevan edelleen sinetöity. Miklulla oli pari hyvää tonttia, Jässi otti muutaman pahan hienosti kiinni, Hyypiä luuti isännän elkein puolustuksessa ja Kuningas Litmanen pyöritti peliä keskikentällä. Kotijoukkueen vaarallisen nopea kapteeni Bellamy keskittyi lähinnä kaatuiluun ja tuomareille itkemiseen ja saikin nopeasti Seven Nation Army-biisiin sovitetun ”Graig Bellamy is a homo”-laulun korvilleen. Näin retrospektistä katsellen kyseinen chantti saattoi olla hienoinen ylilyönti, mutta sinivalkoisen vieraskatsomon infernaalisessa tunnelmassa kaikki keinot olivat sallittuja.
Aivan jakson lopussa se sitten tapahtui; Losa Eremenko voitti pallon Litmaselle. Kuningas laittoi maagisen syötön ulkosyrjällä Walesin puolustuslinjan taakse, hyökkäyspäätyä kohti juosseelle Tintti Johanssonille. Kotijoukkueen veskari tuli ehkä hieman huolimattomasti vastaan ja Tintti laittoi pallon längistä lipumaan kohti maalia. Peliväline vieri iltapäivän lämpimien auringonsäteiden kimalluksessa, aivan silmiemme alla, sietämättömän hitaasti, kuin hidastetussa elokuvassa kohti etutolppaa. MENEEKÖ SE SISÄÄN!? EI! MENEE! JUMALAUTA! MAAAAALIIIII! Katsomo suorastaan räjähti! Huiveja, hattuja ja muuta irtaimistoa lensi ilmassa ja kaikenlaiset vieraiden ihmisten läheisyyteen ja ihmiskontaktiin liittyvät raja-aidat kaatuivat rytisten kun vierustovereita halattiin yltiöpäisen aggressiivisesti. Jakson loppu olikin yhtä ”shaalaalaalaalalaa:ta”, eikä kenellekään varmasti jäänyt epäselväksi että ”Afrikkaa tässä oltiin menossa valtaamaan Baxterin johdolla”.
Ylirasittuneet äänijänteet ehtivät hädin tuskin levähtää puoliajalla, kun pitikin jo jatkaa laulamista. Toinen jakso alkoi Huuhkajien osalta hieman hapuillen, mutta nopeasti kävi selväksi, että loppumatsista ei tulisi mitään väsynyttä puolustustaistelua. Suomi vei peliä Litmasen johdolla rohkeasti eteenpäin ja paikkoja siunaantui useampaankin maaliin. Eihän tämänkaltaista Suomea oltu nähty kentällä pitkään aikaan; perkele, täältähän oltiin ihan tosissaan hakemassa kolmea pistettä. Katsomossakin saatiin aikaiseksi jotain uutta; ”sheep, sheep, sheepshaggers”-chantti ei varmasti ollut niitä kaikkein intellektuelleimpia, mutta minkäs teet. S-U-O-M-I!
Mako Heikkinen hallitsi keskialuetta rautaisella otteella ja potki kaikkea punapaitaista minkä vain ehti. Välillä saksien viuhuessa vaihtopenkkien läheisyydessä Walesin valmentaja Toschakkin taisi katua pukeutuneensa punaisiin. Miklulla oli taas pari paikkaa, mutta kaveri oli jotenkin jäässä. Losa pääsi vetämään vihaisesti ja Rautavuori Tihisen puskun pelasti maaliviivalta punaisten puolustaja, mutta pallo ei vain löytänyt tietään maaliin. 90-minuuttia alkoi vääjäämättä täyttyä ja voitto kiilua jokaisen suomalaisen silmissä. SMJK:n sektion viereisen katsomon istuvia vierasfaneja vaadittiin ”nousemaan, meidän Suomelle” ja hyvinhän viesti tuntui menevän perille. 88-minuutilla Sheriffi Kuqi tuli kentälle ja hyvin nopeasti ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtunut massaorgasmi koettiin uudestaan; Roman Eremenko laittoi unelmaläpisyötön kärkeen ja jostain kumman syystä Shefkille ominaista louhikkokosketusta ei tällä kertaa tullut. Aika tuntui taas hidastuvan piinallisesti; Sheriffi on läpi! Hennessey tulee vastaan! Jäätävä sijoitus alanurkkaan! MENEEKÖ!? EI. VOI. OLLA. TOTTA. VOITTOOOOOOO!!! Useat itkivät avoimesti onnesta ja katsomossa kaaduttiin kontrolloimattomasti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan suuntaan. Useat kaatuivat moniin suuntiin samanaikaisesti.
Ottelu loppui siihen paikkaan ja jumalauta sitä laulun määrää; ”Suomi, meidän kotimaa, Suomi, meidän kotimaa”! Välittömästi matsin jälkeen koko joukkue, päävalmentaja Baxteria myöten, tuli kiittämään kannattajia. Mikä mahtava ele, mahtavalta joukkueelta!
Iloiset kannatusjoukot vyöryivät Cardiffin kaduille hallitsemattomana massana ja meidän porukkamme luonnollisesti juuttui ensimmäisen vastaan tulleen pubin kahvaan kiinni. Paikka oli aivan tupaten täynnä sinivalkoisia, mutta kyllä palveluakin saatiin kunhan vain hieman pidempää pinnaa riitti. Ja miksi ei olisi riittänyt, fiilis oli niin korkealla, kuin se vain suinkin saattoi olla. Pint of Stella, mate! Ottelua Canal Plussalle selostaneet Mikko Innanen ja Nure Nurmelakin liittyivät hetkeksi seurueeseemme ja oli todella ilo kuulla kehuja kannatustoiminnasta myös heiltä. Kaverit ovat nimittäin muutaman matsin jalkapalloa elämässään nähneet ja kokeneet.
Loppuilta olikin sitten, Jusan sanoin, pelkkää kämmentä ja rystyä ja tie vei jossain vaiheessa myös takaisin Walkaboutiin. Paikka oli tupaten täynnä; mestoille oli löytänyt tiensä varmaan puolet Suomen kannattajista ja oli paikalla jonkin verran lievästi masentuneita lokaalejakin, joiden kanssa luonnollisesti käytiin tiukkaa syväanalyysiä ottelun kulusta. Perienglantilaiseen tyyliin myös paljasta pintaa oli tarjolla neliömetreissä mitattuna enemmän kuin esimerkiksi millä tahansa manner-Euroopan nudistirannalla. Britit ovat ottaneet aivan liian tosissaan sen vanhan, naistenlehtien toitottaman ”feel good about your body”-jutun; siiderimahaiselle varttitonnarille eivät edelleenkään yksinkertaisesti sovi nukenvaatteet, vaikka ne jotenkin saisi ylleen puserrettua!
Reeffejä vedettiin huikalla, jekkutarjottimia kannettiin pöytiin ja jossain vaiheessa valtavankokoinen tanssilattiakin tuntui olevan täysin valkopaitojen hallussa. Tottahan toki tähänkin iltaan saatiin ne pakolliset ylilyönnit kun Jusan kaulassa ollut Suomi-huivi varastettiin. Seurasi hieman ystävällismielistä tönimistä ja paljon humalaista suun pieksentää. Kuitenkin, juuri ennen kuin mitään puolen baarin tivolia saatiin aikaiseksi, Jusa lähti portsareiden toimesta näytöstyyliin pää edellä pääovesta pääkadulle. Ovimiehet huutelivat perään, ettei takaisin olisi aivan heti tulemista ja me kaikki katsoimme asialliseksi päättää hienoakin hienompi päivä nyt, kun vielä oltiin melko selkeästi plussan puolella. Futiksessa ja nyrkkeilyssä.
Wales / Osa 4: "Loppunäytökset"
Sunnuntaiaamuna herättiinkin sitten kestohymy naamalla; ei vain jotenkin kyennyt käsittämään miten hieno voitto eilen oli otettu. Aamun ensimmäiset järjen sanat tulivat n. kaksi minuuttia heräämisen jälkeen Johnnyn suusta; ”mä tilaan taksin, nyt mennään baariin”. Ja niin myös mentiin. Owainissa varmaan mietittiin, että eikö noista suomalaisista millään pääse eroon, kun tuntuvat roikkuvan aamusta iltaan baaritiskissä kiinni.
Sunnuntaipäivän kulkua voi kai pitää jonkinlaisen luonnollisena jatkumona sille, mihin edellisenä päivänä oli jääty ennen kuin varkaat ja epäreilut portsarit meidät keskeyttivät; pöydät lainehtivat koko päivän ajan ja fiilis oli korkealla. Päivän lehtiä tutkittiin lapsekkaan innostuneina ja oli kieltämättä suuri järkytys huomata Bellamyn haukkuneen Super-Tintti Johanssonin ja koko täysin suvereenin Huuhkajien joukkueen ottelun jälkeen. Perkele, Bellamy, sut saadaan vielä!
Jonkinlaiseksi päivän tunnuspiirteeksi muodostui toisten juomien suolaaminen ja veikkaisinkin, ettei montaakaan tuopillista tullut juotua, mihin ei olisi yhtään suolaa, pippuria, ketsuppia tai muita mausteita laitettu. Noh, hyvässä ja veljellisessä hengessähän tässä oltiin liikkeellä ja siksi olikin melkoinen yllätys, kun baarimikot joskus ilta kahdeksan aikoihin tulivat ilmoittamaan, ettei meidän seurueellemme enää tarjoiltaisi. Ilta jatkui vielä hetken, luvalla sanoen, erittäin sekavissa merkeissä hostellilla, mutta hyvin nopeasti muutama äärimmäisen toiminnantäyteinen päivä alkoi vaatia veronsa. Let’s call it a night, lads!
Maanantaiaamuna entuudestaan tuttu, tiukkapipoinen minibussikuski tuli noutamaan meitä hostellilta kello kymmenen aamulla. Kyytiin ahtautui huomattavasti hiljaisempaa porukkaa kuin tulomatkalla, eikä mitään sen kummempia tapahtumia reissuun saatu enää mahdutettua. Lobotominen seurueemme valui yksisoluisten alkueliöiden intensiteetillä läpi tullimuodollisuuksien, lentokoneeseen ja loppujen lopuksi, noin viikonmittaiselta tuntuneen Via Dolorosan jälkeen keväinen Sumusaari vaihtui Suomen loskasateeksi.
Takki oli tyhjempi kuin aikoihin, eikä vielä tätäkään kirjoitettaessa pelata aivan täydellä pakalla. Reissu oli kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaista; ei Suomelle noita vierasvoittoja aivan hirveän usein tuppaa siunaantumaan, eikä koetunkaltaista massahurmosta ihan joka päivä pääse kokemaan. Memmy Possen kauniita lyriikoita vapaasti soveltaen; ”lyhyesti referoiden, vitun hyvä reissu”!
Kesäkuussa sitten jatketaan Liechtensteinin ja Venäjän kustannuksella Olympiastadionilla!
Sunnuntaipäivän kulkua voi kai pitää jonkinlaisen luonnollisena jatkumona sille, mihin edellisenä päivänä oli jääty ennen kuin varkaat ja epäreilut portsarit meidät keskeyttivät; pöydät lainehtivat koko päivän ajan ja fiilis oli korkealla. Päivän lehtiä tutkittiin lapsekkaan innostuneina ja oli kieltämättä suuri järkytys huomata Bellamyn haukkuneen Super-Tintti Johanssonin ja koko täysin suvereenin Huuhkajien joukkueen ottelun jälkeen. Perkele, Bellamy, sut saadaan vielä!
Jonkinlaiseksi päivän tunnuspiirteeksi muodostui toisten juomien suolaaminen ja veikkaisinkin, ettei montaakaan tuopillista tullut juotua, mihin ei olisi yhtään suolaa, pippuria, ketsuppia tai muita mausteita laitettu. Noh, hyvässä ja veljellisessä hengessähän tässä oltiin liikkeellä ja siksi olikin melkoinen yllätys, kun baarimikot joskus ilta kahdeksan aikoihin tulivat ilmoittamaan, ettei meidän seurueellemme enää tarjoiltaisi. Ilta jatkui vielä hetken, luvalla sanoen, erittäin sekavissa merkeissä hostellilla, mutta hyvin nopeasti muutama äärimmäisen toiminnantäyteinen päivä alkoi vaatia veronsa. Let’s call it a night, lads!
Maanantaiaamuna entuudestaan tuttu, tiukkapipoinen minibussikuski tuli noutamaan meitä hostellilta kello kymmenen aamulla. Kyytiin ahtautui huomattavasti hiljaisempaa porukkaa kuin tulomatkalla, eikä mitään sen kummempia tapahtumia reissuun saatu enää mahdutettua. Lobotominen seurueemme valui yksisoluisten alkueliöiden intensiteetillä läpi tullimuodollisuuksien, lentokoneeseen ja loppujen lopuksi, noin viikonmittaiselta tuntuneen Via Dolorosan jälkeen keväinen Sumusaari vaihtui Suomen loskasateeksi.
Takki oli tyhjempi kuin aikoihin, eikä vielä tätäkään kirjoitettaessa pelata aivan täydellä pakalla. Reissu oli kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaista; ei Suomelle noita vierasvoittoja aivan hirveän usein tuppaa siunaantumaan, eikä koetunkaltaista massahurmosta ihan joka päivä pääse kokemaan. Memmy Possen kauniita lyriikoita vapaasti soveltaen; ”lyhyesti referoiden, vitun hyvä reissu”!
Kesäkuussa sitten jatketaan Liechtensteinin ja Venäjän kustannuksella Olympiastadionilla!
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Järki Käteen!
Suomen jalkapallomaajoukkueen ykköskokoonpano on keski-iältään eräs Euroopan vanhimmista. Korkeimman profiilin pelaajamme ovat 38-vuotias Jari Litmanen, 35-vuotias Sami Hyypiä ja 33-vuotias Jussi Jääskeläinen. Näiden takana tulevat 34-vuotias Joonas Kolkka, 33-vuotias Jonatan Johansson ja muutamat muut yli 30-vuotiaat maajoukkueratsut. Runkopelaajista 30 ikävuoden alle pääsevät vain Petri Pasanen, Mikael Forssell ja Roman Eremenko. Suoranaisia teinitähtiä ei joukkueessa siis vakituisesti pelaa.
Tässä ei sinällään ole mitään pahaa; kysymyksessä ei ole mikään sosiaalipallo, vaan parhaat pelaavat ja sillä hyvä. Vuosia nämä mainitsemani ns. kultaisen sukupolven edustajat ovatkin olleet suvereenisti niitä parhaita pelaajia huuhkajapaitaan. Kultaa ja kunniaa ei ole sen kummemmin siunaantunut, mutta muutamia erittäinkin mieltälämmittäviä tuloksia kyllä.
Vanhojen sotaratsujen pitkään jatkunut itsevaltiaanasema on kuitenkin aiheuttanut sen, ettei Suomen paitaan ole ”luonnollisessa” tahdissa noussut uusia pelaajia. Terävimmän kärjen takana tulee nimittäin paljon 80-luvun alkupuolella syntyneitä pelureita, joita tämä ns. ”kultainen sukupolvi” on jatkuvasti pitänyt varamiesten roolissa. Nämä kundit ovat vuosia pelanneet ammattilaisina, Veikkausliigassa ja Euroopan kentillä, mutta eivät ikinä ole saavuttaneet Suomessa, tässä jalkapallomedioiden kehitysmaassa, muita kuin pieniä väliotsikoita vanhojen taistelijoiden kerätessä formulauutisoinnilta säästyneet palstamillit. Pentti Perusmies, tuulipukuun pukeutuva kimifanihan, luulee, että suomella ei ole pelaajan pelaajaa Litmasen ja Hyypiän jälkeen. Eihän Pentti-raukka edes tiedä muiden pelureiden nimiä.
Väitänkin, että tästä mediapimennosta johtuen, maajoukkueen valmentajat eivät ole uskaltaneet vanhoja sotaratsuja syrjäyttää. Suurimmat otsikot olivat varmasti nousseet siitä, että Litmanen ei olisikaan joskus ollut avauksessa. Nyt tiedetään, että nuorennusleikkaus olisi ehdottomasti pitänyt aloittaa Antti Muurisen aikakauden lopussa ja jatkaa luonnollisesti Roy Hodgsonin ollessa maajoukkueen peräsimessä. Jälkeenpäin on aina helppo olla viisaampi. Nyt, Stuart Baxterin ollessa puikoissa, on hänellä valtavat paineet ajaa nuorempia pelureita vanhainkotia muistuttavaan joukkueeseen.
Lyhytnäköinen tai asiantuntematon voisi helposti argumentoida, että näistä ”hukatun sukupolven” pelaajista ei olisi ollut ajallaan kantamaan maajoukkuepaitaa. Uskon kuitenkin, että normaalioloissa, siis sellaisissa, joissa valmentaja uskaltaisi rohkeasti kokeilla uusia pelaajia joukkueessaan silloin kun siihen mahdollisuus tarjoutuu, ei moista ongelmaa olisi. Suomen matsinhan on viimeisen kymmenen vuoden aikana lähes voinut peruuttaa, jos Litmanen ei ole 10-paikallaan ollut kunnossa. Kukaan ”uusi” ei ole todellakaan saanut rehellistä mahdollisuutta kaavoihin kangistuneessa pelijärjestelmässä. Hyvänä esimerkkinä Mika Väyrysen hukkaaminen vuosiksi vaihtopenkille ja sittemmin täysin väärään rooliin, kun häntä yritettiin väkisin istuttaa piilokärjeksi ja Litmasen manttelinperijäksi, vaikka kaveri on ominaisuuksiltaan ja seurajoukkuestatukseltaan täydellinen keskikentän pohjan pelaaja.
Nyt urheilumedioiden puppelijournalistit ovat heränneet vaatimaan muutosta. Ja millä tavalla? Toistuvilla täydellisillä ylilyönneillä. Suomalaisten futiskirjoittajien mahtava oivallus on se, että joukkuetta on nuorennettava hinnalla millä hyvänsä. Uskoni kaikkeen futisjournalismiin ei todellakaan horjunut silloin kun Urheilulehti vaati kovaan ääneen junnusensaatio Teemu Pukin nostamista maajoukkueeseen. Ko. julkaisuhan nyt yleensä yrittää vain räksyttää, rationalismista ja järkiperäisistä argumenteista viis veisaten. Mieltäni ei myös hetkeäkään horjuttanut se, että molemmissa iltapäivälehdissä on hiihto- ja ralliuutisten lomassa huudeltu Hetemajn veljesten perään. Kaikkia vierasperäisillä nimillä varustettujahan on muodikasta vaatia maajoukkueeseen, huolimatta siitä minkälaisia pelimiehiä on kyseessä. Todellinen isku vasten kasvoja oli se, että myös lähes laatujulkaisuna pitämässäni Veikkaajassa, vaadittiin tulevien karsintapelien avaukseen Pukkia ja Lauri Dalla Vallea.
Ei nuorennusvaatimuksissa nyt sinällään mitään pahaa ole, mutta esimerkiksi Dalla Vallea on hehkutettu suomifutiksen pelastajana, vaikka erittäin harva on nähnyt pojan koskaan pelaavan. Pukki nyt on jo debytoinut miesten sarjoissa, Veikkausliigassa ja La Ligassa, eli hänen vaatimisensa mukaan saattaa olla jossain tapauksessa ihan perusteltuakin. Toivottavasti kundia vain ei murskata liian suurien odotusten alle samoin kuin vaikkapa Daja Sjölundia ja kumppaneita takavuosina. Sjölundin tragediaksihan koituivat valtavat paineet ja sittemmin täysi unohtaminen kun maailmanvalloitusta ei kuulunutkaan. Vasta nyt on huomattu, että hänkin on varsin käyttökelpoinen pelaaja maajoukkueessa, vaikka pelaakin ”vain” Ruotsissa.
Miksiköhän muuten Dalla Vallen matseista harvemmin näkee tai kuulee raportteja edes niissä medioissa, joissa häntä vaaditaan maajoukkueeseen? Noh, varmaankin siitä yksinkertaisesta syystä, ettei poika ole ikinä pelannut aikuisten pelejä muualla kuin kakkosdivarin Joensuun Jipossa! Kaveri on varmasti lahjakas, mutta eiköhän odotella ensin, että hän saa ensimmäiset miesten pelit edes seurajoukkueessa alle ennen kuin istutetaan poikaa maajoukkueen pelastajaksi. Legendaarisessa Championship Managerissahan pystyi nostamaan vaikka 15-vuotiaan superlupauksen suoraan maajoukkueen avauskokoonpanoon, mutta todellisuus on hyvin erilainen. Hyvin erilainen.
Toivon ettei maajoukkuetta nuorennettaisi väkisin, vaan harkitusti ja luonnollisesti. Vastuuta olisi ehdottomasti annettava myös ns. unohtuneen sukupolven pelaajille, kunhan vain pelijärjestelmä muokataan pelaajien ominaisuuksien mukaan. Miltä kuulostaisi esimerkiksi vuosina 81-85 syntyneiden maajoukkue 4-4-2-formaatissa;
Forssell – Tarvajärvi
Porokara – Väyrynen – A. Eremenko – Sjölund
Moisander – Patronen – Halsti - Lampi
Mäenpää
Tässä ei sinällään ole mitään pahaa; kysymyksessä ei ole mikään sosiaalipallo, vaan parhaat pelaavat ja sillä hyvä. Vuosia nämä mainitsemani ns. kultaisen sukupolven edustajat ovatkin olleet suvereenisti niitä parhaita pelaajia huuhkajapaitaan. Kultaa ja kunniaa ei ole sen kummemmin siunaantunut, mutta muutamia erittäinkin mieltälämmittäviä tuloksia kyllä.
Vanhojen sotaratsujen pitkään jatkunut itsevaltiaanasema on kuitenkin aiheuttanut sen, ettei Suomen paitaan ole ”luonnollisessa” tahdissa noussut uusia pelaajia. Terävimmän kärjen takana tulee nimittäin paljon 80-luvun alkupuolella syntyneitä pelureita, joita tämä ns. ”kultainen sukupolvi” on jatkuvasti pitänyt varamiesten roolissa. Nämä kundit ovat vuosia pelanneet ammattilaisina, Veikkausliigassa ja Euroopan kentillä, mutta eivät ikinä ole saavuttaneet Suomessa, tässä jalkapallomedioiden kehitysmaassa, muita kuin pieniä väliotsikoita vanhojen taistelijoiden kerätessä formulauutisoinnilta säästyneet palstamillit. Pentti Perusmies, tuulipukuun pukeutuva kimifanihan, luulee, että suomella ei ole pelaajan pelaajaa Litmasen ja Hyypiän jälkeen. Eihän Pentti-raukka edes tiedä muiden pelureiden nimiä.
Väitänkin, että tästä mediapimennosta johtuen, maajoukkueen valmentajat eivät ole uskaltaneet vanhoja sotaratsuja syrjäyttää. Suurimmat otsikot olivat varmasti nousseet siitä, että Litmanen ei olisikaan joskus ollut avauksessa. Nyt tiedetään, että nuorennusleikkaus olisi ehdottomasti pitänyt aloittaa Antti Muurisen aikakauden lopussa ja jatkaa luonnollisesti Roy Hodgsonin ollessa maajoukkueen peräsimessä. Jälkeenpäin on aina helppo olla viisaampi. Nyt, Stuart Baxterin ollessa puikoissa, on hänellä valtavat paineet ajaa nuorempia pelureita vanhainkotia muistuttavaan joukkueeseen.
Lyhytnäköinen tai asiantuntematon voisi helposti argumentoida, että näistä ”hukatun sukupolven” pelaajista ei olisi ollut ajallaan kantamaan maajoukkuepaitaa. Uskon kuitenkin, että normaalioloissa, siis sellaisissa, joissa valmentaja uskaltaisi rohkeasti kokeilla uusia pelaajia joukkueessaan silloin kun siihen mahdollisuus tarjoutuu, ei moista ongelmaa olisi. Suomen matsinhan on viimeisen kymmenen vuoden aikana lähes voinut peruuttaa, jos Litmanen ei ole 10-paikallaan ollut kunnossa. Kukaan ”uusi” ei ole todellakaan saanut rehellistä mahdollisuutta kaavoihin kangistuneessa pelijärjestelmässä. Hyvänä esimerkkinä Mika Väyrysen hukkaaminen vuosiksi vaihtopenkille ja sittemmin täysin väärään rooliin, kun häntä yritettiin väkisin istuttaa piilokärjeksi ja Litmasen manttelinperijäksi, vaikka kaveri on ominaisuuksiltaan ja seurajoukkuestatukseltaan täydellinen keskikentän pohjan pelaaja.
Nyt urheilumedioiden puppelijournalistit ovat heränneet vaatimaan muutosta. Ja millä tavalla? Toistuvilla täydellisillä ylilyönneillä. Suomalaisten futiskirjoittajien mahtava oivallus on se, että joukkuetta on nuorennettava hinnalla millä hyvänsä. Uskoni kaikkeen futisjournalismiin ei todellakaan horjunut silloin kun Urheilulehti vaati kovaan ääneen junnusensaatio Teemu Pukin nostamista maajoukkueeseen. Ko. julkaisuhan nyt yleensä yrittää vain räksyttää, rationalismista ja järkiperäisistä argumenteista viis veisaten. Mieltäni ei myös hetkeäkään horjuttanut se, että molemmissa iltapäivälehdissä on hiihto- ja ralliuutisten lomassa huudeltu Hetemajn veljesten perään. Kaikkia vierasperäisillä nimillä varustettujahan on muodikasta vaatia maajoukkueeseen, huolimatta siitä minkälaisia pelimiehiä on kyseessä. Todellinen isku vasten kasvoja oli se, että myös lähes laatujulkaisuna pitämässäni Veikkaajassa, vaadittiin tulevien karsintapelien avaukseen Pukkia ja Lauri Dalla Vallea.
Ei nuorennusvaatimuksissa nyt sinällään mitään pahaa ole, mutta esimerkiksi Dalla Vallea on hehkutettu suomifutiksen pelastajana, vaikka erittäin harva on nähnyt pojan koskaan pelaavan. Pukki nyt on jo debytoinut miesten sarjoissa, Veikkausliigassa ja La Ligassa, eli hänen vaatimisensa mukaan saattaa olla jossain tapauksessa ihan perusteltuakin. Toivottavasti kundia vain ei murskata liian suurien odotusten alle samoin kuin vaikkapa Daja Sjölundia ja kumppaneita takavuosina. Sjölundin tragediaksihan koituivat valtavat paineet ja sittemmin täysi unohtaminen kun maailmanvalloitusta ei kuulunutkaan. Vasta nyt on huomattu, että hänkin on varsin käyttökelpoinen pelaaja maajoukkueessa, vaikka pelaakin ”vain” Ruotsissa.
Miksiköhän muuten Dalla Vallen matseista harvemmin näkee tai kuulee raportteja edes niissä medioissa, joissa häntä vaaditaan maajoukkueeseen? Noh, varmaankin siitä yksinkertaisesta syystä, ettei poika ole ikinä pelannut aikuisten pelejä muualla kuin kakkosdivarin Joensuun Jipossa! Kaveri on varmasti lahjakas, mutta eiköhän odotella ensin, että hän saa ensimmäiset miesten pelit edes seurajoukkueessa alle ennen kuin istutetaan poikaa maajoukkueen pelastajaksi. Legendaarisessa Championship Managerissahan pystyi nostamaan vaikka 15-vuotiaan superlupauksen suoraan maajoukkueen avauskokoonpanoon, mutta todellisuus on hyvin erilainen. Hyvin erilainen.
Toivon ettei maajoukkuetta nuorennettaisi väkisin, vaan harkitusti ja luonnollisesti. Vastuuta olisi ehdottomasti annettava myös ns. unohtuneen sukupolven pelaajille, kunhan vain pelijärjestelmä muokataan pelaajien ominaisuuksien mukaan. Miltä kuulostaisi esimerkiksi vuosina 81-85 syntyneiden maajoukkue 4-4-2-formaatissa;
Forssell – Tarvajärvi
Porokara – Väyrynen – A. Eremenko – Sjölund
Moisander – Patronen – Halsti - Lampi
Mäenpää
torstai 12. helmikuuta 2009
Siirtoikkunan Karvasta Kalkkia
Olen pettynyt. Siis, olen pettynyt siirtoikkunan antiin Liverpoolille; ikuinen ongelmalapsi Jermain Pennant matkasi vihdoin viimein pois Anfieldiltä. Mies rahdattiin Pompeyhin lainalle loppukaudeksi, eikä paluupostin kuoreen paljon postimerkkejä tuhlattu. Myös viimekesän suurostos, Robbie Keane, palasi omia jälkiään Lontoon valoihin, White Hart Lanelle, eikä hänen lyhyttä aikaansa Merseysidellä tarvitse jälkipolvien paljon muistella. Pennant ei ollut oikein koskaan onnistunut vakiinnuttamaan paikkaansa Liverpoolissa, eikä Keanen viiden maalin saldo varmasti tyydyttänyt seurajohtoa, joka vain puoli vuotta aikaisemmin löi pöytään parikymmentä miljoonaa saadakseen Fernando Torresille tasapainottavan, kokeneen ja varman kärkiparin.
Miinussaldossa Merseysiden punaisilla siis kaksi ihan kovan luokan pelimiestä. Ketähän mahtoi matkata Liverpooliin päin?
Vastaus on yksinkertaisuudessaan järkyttävä; akuutista hyökkääjä- ja laiturivajeesta kärsivälle Anfieldille matkasi tasan nolla pelaajaa! Siirtoikkunan saldo Merseysiden punaisten lasien läpi katsottuna oli siis tasan miinus kaksi! Ja nyt sitten pitäisi jahdata mestaruutta ihan tosissaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Käsittämätöntä!
Tässä sitä ollaan; muka ihan realistisesti vielä haastamassa ManUa mestaruustaistelussa ja todellisia, kannuksensa jo ansainneita hyökkääjiä on rosterissa tasan yksi; Torres. El Ninon lisäksi piikissä kykenee pelaamaan ranskalainen juniorihyökkääjä, David N’gog, tuntematon Nabil El Zhar ja hollantilainen laituri Ryan Babel. Ei siis mikään erityisen vahva hyökkäyskalusto verrattuna esimerkiksi Unitediin, jolla on riveissään kolme maailmanluokan keskushyökkääjää; Rooney, Berbatov ja Tevez.
Kun soppaan lisätään Steven Gerrardin loukkaantuminen ja Benitezin epäpyhä rotaatiopeluutus, päädyttiin esimerkiksi viime viikonloppuna Portsmouthia vastaan siihen, että avauskokoonpanoon juoksi kuusi puolustajaa ja piikkiin N’gog. Ottelun lopulta yliajalla ratkaissut Torres joi 75. minuutille asti Gatoradea vaihtopenkin lämmössä ja Gerrard nuoli haavojaan kotisohvalla. Mestaruustaistelussa mukana oleva jengi? Ei siltä vaikuta.
Pool on jo ulkona Cupista ja jotenkin taas tuntuu siltä, että Rafa Benitez on luovuttanut myös mestaruustaistelun. Noh, ehkäpä eurokentiltä tulee menestystä.
Miinussaldossa Merseysiden punaisilla siis kaksi ihan kovan luokan pelimiestä. Ketähän mahtoi matkata Liverpooliin päin?
Vastaus on yksinkertaisuudessaan järkyttävä; akuutista hyökkääjä- ja laiturivajeesta kärsivälle Anfieldille matkasi tasan nolla pelaajaa! Siirtoikkunan saldo Merseysiden punaisten lasien läpi katsottuna oli siis tasan miinus kaksi! Ja nyt sitten pitäisi jahdata mestaruutta ihan tosissaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Käsittämätöntä!
Tässä sitä ollaan; muka ihan realistisesti vielä haastamassa ManUa mestaruustaistelussa ja todellisia, kannuksensa jo ansainneita hyökkääjiä on rosterissa tasan yksi; Torres. El Ninon lisäksi piikissä kykenee pelaamaan ranskalainen juniorihyökkääjä, David N’gog, tuntematon Nabil El Zhar ja hollantilainen laituri Ryan Babel. Ei siis mikään erityisen vahva hyökkäyskalusto verrattuna esimerkiksi Unitediin, jolla on riveissään kolme maailmanluokan keskushyökkääjää; Rooney, Berbatov ja Tevez.
Kun soppaan lisätään Steven Gerrardin loukkaantuminen ja Benitezin epäpyhä rotaatiopeluutus, päädyttiin esimerkiksi viime viikonloppuna Portsmouthia vastaan siihen, että avauskokoonpanoon juoksi kuusi puolustajaa ja piikkiin N’gog. Ottelun lopulta yliajalla ratkaissut Torres joi 75. minuutille asti Gatoradea vaihtopenkin lämmössä ja Gerrard nuoli haavojaan kotisohvalla. Mestaruustaistelussa mukana oleva jengi? Ei siltä vaikuta.
Pool on jo ulkona Cupista ja jotenkin taas tuntuu siltä, että Rafa Benitez on luovuttanut myös mestaruustaistelun. Noh, ehkäpä eurokentiltä tulee menestystä.
maanantai 26. tammikuuta 2009
Tunnelma On Pilalla / Kommentti
Lisähuomautuksena, kommenttina tai ihan vain yleisenä tajunnanvirtana liittyen edelliseen tekstiini, voisin vielä todeta, että Manchester Cityhan vaikuttaa vetävän todella värikkäitä omistajia puoleensa. Ennen tätä nykyistä sheikkiä seuran nimittäin omisti Thaksin Sinawatra. Kiistanalainen kaveri hänkin. Omistuskuvioihin on näemmä haettu oppia Vantaan Allianssista...
Toinen mainitsemisen arvoinen asia, joka mieleeni juolahti, on se, että Ilta-Sanomien uutisen mukaan ei taida mennä kovin hyvin muillakaan rahojaan kaiken maailman tusinapelaajiin syytäneillä. Tai, voihan asia olla niinkin, että mallivaimon kenkäostokset ovat vain lähteneet käsistä ja Romanin käteiskassa huvennut kuin islantilaisella investointipankilla... "I buy it"!
Toinen mainitsemisen arvoinen asia, joka mieleeni juolahti, on se, että Ilta-Sanomien uutisen mukaan ei taida mennä kovin hyvin muillakaan rahojaan kaiken maailman tusinapelaajiin syytäneillä. Tai, voihan asia olla niinkin, että mallivaimon kenkäostokset ovat vain lähteneet käsistä ja Romanin käteiskassa huvennut kuin islantilaisella investointipankilla... "I buy it"!
torstai 22. tammikuuta 2009
Tunnelma On Pilalla
”Manchester City tarjoaa Milanille Kakásta 100 miljoonaa”. ”Cityn ostoslista; Gerrard, Lampard, Ronaldo, Zlatan…”. ”Sheikki tosissaan; 120 miljoonaa Kakásta”.
Tässä muutamia viime päivien uutisotsikoita koko jalkapallomaailmaa kuohuttavasta kysymyksestä; siirtyykö AC Milanin Kaká Manchester Cityyn kaikkien aikojen järjettömimmällä siirtosummalla?
Kaikkihan me tiedämme, että futiksessa liikkuu nykyään sellaisia rahasummia, ettei niissä yhteyksissä kannata minkäänlaisesta järkiperäisestä ajattelusta puhuakaan, mutta että 100 miljoonaa? Ylikin! Yhdestä pelaajasta? Aikamoista menoa, sanon minä.
Futismaailma, ja varsinkin englantilainen futismaailma, on viime vuosina muuttunut rajusti. Ulkomaista rahaa on virrannut Sumusaarten suuntaan ennennäkemättömällä tavalla ja jo jonkin aikaa onkin vaikuttanut siltä, että kyllähän nyt jokaisella itseään kunnioittavalla oligarkilla aina futisseura tai pari harrastuksenaan on. Abramovitch Chelseassa, Romanov Heartsissa ja nyt tämä öljysheikki Mansour bin Zayed Al Nahyan Manchester Cityssä ovat omalta osaltaan sekoittaneet jalkapalloilevan maailman pakkaa käsittämättömillä siirtosummilla. Perinteisiin organisaatioihin on tuotu valtavia rahamääriä, ja sitä kautta mielettömiä leegioita pelaajia, lyhyen tähtäimen voiton saamiseksi.
Mitäs siitä sitten, jos joku haluaa sijoittaa hieman taskurahojaan futikseen? Noh, Heartsissa on ollut Romanovin kolmivuotisella valtakaudella seitsemän eri manageria ja parhaimmillaan heillä oli 63 sopimuksen alaista pelaajaa. Abramovich tuhlasi ensimmäisen chelskivuotensa aikana 210 miljoonaa puntaa pelkkiin pelaajakauppoihin. Kirsikkana kakussa Cityn sheikki vakuuttaa nyt ostavansa kaikki, siis aivan kaikki, pelaajat! Eikä varmaan edes vitsaile; kyllä 100 miljoonaa yhdestä pelaajasta on jo sen kokoinen summa, että hymy hyytyy kovemmallakin kroisoksella.
Vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten britit potkivat toisiaan sukille täysin keskenään; ei ulkomaisia pelaajia, ei ulkomaisia managereja, eikä varsinkaan ulkomaisia omistajia. Isot joukkueet olivat toki isoja joukkueita myös silloin ja rikkaat rikkaita, mutta jotenkin tuntui, että edes jonkinlainen järki oli toiminnassa mukana. Vuonna 1988 Tottenham osti Paul Gascoignen Newcastlesta 2,3 miljoonalla punnalla, aikansa ennätyssiirrolla, ja kohahdutti jalkapalloilevaa maailmaa ennen näkemättömällä tavalla. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, otetaan aivan tosissaan uutinen, jonka mukaan joku on laittamassa 20 kertaa tuon summan yhden pelaajan ostamiseen. Yhden ainoan!
Kehityksessähän ei sinänsä ole mitään pahaa. Ei taloudellisessa, eikä muussakaan. Nykypäivän Valioliiga on pitkälti juuri ulkomaisten vaikutteiden, pelityylillisten- ja taloudellisten-, ansiosta maailman kovin futisliiga, mutta kieltämättä on suhteellisen arveluttavaa, kun joku joka aikaisemmin on osoittanut kiinnostusta jalkapalloa kohtaan keskiverron kimiräikkösfanin verran, sijoittaa yhtäkkiä tähtitieteellisiä summia futikseen.
Uskon, että myöskään seurojen uskolliset fanit eivät katso ihan levollisin mielin tätä mielivaltaista huutokauppaa ”kaikista mahdollisista pelaajista”. Joku, joka on esimerkiksi seisonut seuransa takana 70-luvun vaikeista vuosista alkaen, läpi 90-luvun putoamisen 2-divariin ja tuskaisen nousun takaisin Valioliigaan, tuskin katsoo hirveän hyvällä sitä, että nyt joku kuvittelee voivansa ostaa seuralle mestaruuksia. ”Missä tämä sheikki oli kymmenen vuotta sitten kun City rämpi Brighton & Hove Albionin ja Northampton Townin kaltaisia kääpiöseuroja vastaan aladivarien synkillä mutapelloilla”, kysyisi allekirjoittanut jos olisi Cityn kannattaja. Perinteitä ei voi ostaa ja kun ”club” muuttuu ”franchise:ksi” on tulos takuuvarmaa muovia. Tuskin Cityn faneille tuottaa samanlaista tyydytystä nähdä isolla rahalla, väkisin ostettujen Kakán ja Robinhon nostavan pokaaleja, kuin vaikka Frank Swiftin 30-luvulla, Alan Oakesin 50-60-luvulla tai vaikka nykyisen kapteenin, Richard Dunnen, joka on pelannut joukkueessa vuodesta 2000.
Cityn lisäksi perinteet ovat natisseet rikkaiden omistajien vuoksi liitoksistaan myös Fulhamissa (Mohammad Al Fayed) ja Queens Park Rangersissa (Bernie Ecclestone ja Flavio Briatore), mutta jostain syystä kyseiset superrikkaat ovat onnistuneet pitämään homman hanskassa ja kunnioittamaan seurojensa perinteitä. Itse asiassa Fulham taistelee sarjapaikastaan Valioliigassa ja QPR pelaa alemmalla sarjatasolla; Championshipissa; jaloa ja tyylikästä, mutta ei tietenkään niin valtavan glamouria jetset-piireissä.
Entäs tulevaisuus sitten? Esimerkiksi Cityn pelaajana on varmasti hauska olla juuri tällä hetkellä kun rahaa virtaa ovista ja ikkunoista, mutta mitäs ihmettä tapahtuu kun sheikki kyllästyy uuteen leikkiinsä ja siirtyy kannattamaan vaikka kamelikisoja? Näen jo sieluni silmin kuinka Cityn johtokunta on jumissa ylipainoisen, kokaiiniongelmaisen, entisen supertähden kanssa, joka ansaitsee 2 miljoonaa puntaa kuukaudessa seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan. Eikä kyseinen pelimies varmasti ole ainoa kyseenalaisen suurta kuukausiansiota nostava peluri. Tuollaisilla liksoilla tuskin edes Real Madrid tai AC Milan ovat valmiita ottamaan Kakán tai jonkun muun Cityn koko ajan laajenevasta muukalaislegioonasta joukkueeseensa. Ja näistä kahdesta organisaatiosta toisella on yli 4 miljardia euroa vierasta pääomaa toiminnassaan ja toisen nykytilan voi päätellä siitä, että pääomistaja on Silvio Berlusconi.
Ylisuurten siirtosummien ja palkkojen maksaminen yksinkertaisesti vääristää täysin markkinatalouden kilpailulle perustuvat lait ja tuhoaa koko kansainvälisen jalkapallon vuosien saatossa kehittyneen järjestelmän. Tulevaisuudessa muutkaan poispilatut primadonnat eivät tietenkään suostu pelaamaan alle parin miljoonan kuukausipalkalla, perinteisiä seuroja menee konkurssiin kuin uusmediayrityksiä ja tavalliset kannattajat vieraantuvat katkarapukatsomoita täynnä olevista stadioneista. Voidaan hyvällä omatunnolla sanoa tunnelman olevan varmasti pilalla.
Jalkapallon kuoliniskua odotellessa voidaan keskittyä jännittämään keitä muita, näemmä pohjattoman kassan omaava sheikki saa joukkueeseensa haalittua. Tähän mennessä tulopuolella ovat Wayne Bridge (18 milj.), Nigel De Jong (19,5 milj.) ja Craig Bellamy (salainen, mutta varmasti tähtitieteellinen summa). Tarjoukset ovat lähteneet ainakin Henrysta, Touresta, Villasta, Buffonista, Silvasta…
Tässä muutamia viime päivien uutisotsikoita koko jalkapallomaailmaa kuohuttavasta kysymyksestä; siirtyykö AC Milanin Kaká Manchester Cityyn kaikkien aikojen järjettömimmällä siirtosummalla?
Kaikkihan me tiedämme, että futiksessa liikkuu nykyään sellaisia rahasummia, ettei niissä yhteyksissä kannata minkäänlaisesta järkiperäisestä ajattelusta puhuakaan, mutta että 100 miljoonaa? Ylikin! Yhdestä pelaajasta? Aikamoista menoa, sanon minä.
Futismaailma, ja varsinkin englantilainen futismaailma, on viime vuosina muuttunut rajusti. Ulkomaista rahaa on virrannut Sumusaarten suuntaan ennennäkemättömällä tavalla ja jo jonkin aikaa onkin vaikuttanut siltä, että kyllähän nyt jokaisella itseään kunnioittavalla oligarkilla aina futisseura tai pari harrastuksenaan on. Abramovitch Chelseassa, Romanov Heartsissa ja nyt tämä öljysheikki Mansour bin Zayed Al Nahyan Manchester Cityssä ovat omalta osaltaan sekoittaneet jalkapalloilevan maailman pakkaa käsittämättömillä siirtosummilla. Perinteisiin organisaatioihin on tuotu valtavia rahamääriä, ja sitä kautta mielettömiä leegioita pelaajia, lyhyen tähtäimen voiton saamiseksi.
Mitäs siitä sitten, jos joku haluaa sijoittaa hieman taskurahojaan futikseen? Noh, Heartsissa on ollut Romanovin kolmivuotisella valtakaudella seitsemän eri manageria ja parhaimmillaan heillä oli 63 sopimuksen alaista pelaajaa. Abramovich tuhlasi ensimmäisen chelskivuotensa aikana 210 miljoonaa puntaa pelkkiin pelaajakauppoihin. Kirsikkana kakussa Cityn sheikki vakuuttaa nyt ostavansa kaikki, siis aivan kaikki, pelaajat! Eikä varmaan edes vitsaile; kyllä 100 miljoonaa yhdestä pelaajasta on jo sen kokoinen summa, että hymy hyytyy kovemmallakin kroisoksella.
Vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten britit potkivat toisiaan sukille täysin keskenään; ei ulkomaisia pelaajia, ei ulkomaisia managereja, eikä varsinkaan ulkomaisia omistajia. Isot joukkueet olivat toki isoja joukkueita myös silloin ja rikkaat rikkaita, mutta jotenkin tuntui, että edes jonkinlainen järki oli toiminnassa mukana. Vuonna 1988 Tottenham osti Paul Gascoignen Newcastlesta 2,3 miljoonalla punnalla, aikansa ennätyssiirrolla, ja kohahdutti jalkapalloilevaa maailmaa ennen näkemättömällä tavalla. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, otetaan aivan tosissaan uutinen, jonka mukaan joku on laittamassa 20 kertaa tuon summan yhden pelaajan ostamiseen. Yhden ainoan!
Kehityksessähän ei sinänsä ole mitään pahaa. Ei taloudellisessa, eikä muussakaan. Nykypäivän Valioliiga on pitkälti juuri ulkomaisten vaikutteiden, pelityylillisten- ja taloudellisten-, ansiosta maailman kovin futisliiga, mutta kieltämättä on suhteellisen arveluttavaa, kun joku joka aikaisemmin on osoittanut kiinnostusta jalkapalloa kohtaan keskiverron kimiräikkösfanin verran, sijoittaa yhtäkkiä tähtitieteellisiä summia futikseen.
Uskon, että myöskään seurojen uskolliset fanit eivät katso ihan levollisin mielin tätä mielivaltaista huutokauppaa ”kaikista mahdollisista pelaajista”. Joku, joka on esimerkiksi seisonut seuransa takana 70-luvun vaikeista vuosista alkaen, läpi 90-luvun putoamisen 2-divariin ja tuskaisen nousun takaisin Valioliigaan, tuskin katsoo hirveän hyvällä sitä, että nyt joku kuvittelee voivansa ostaa seuralle mestaruuksia. ”Missä tämä sheikki oli kymmenen vuotta sitten kun City rämpi Brighton & Hove Albionin ja Northampton Townin kaltaisia kääpiöseuroja vastaan aladivarien synkillä mutapelloilla”, kysyisi allekirjoittanut jos olisi Cityn kannattaja. Perinteitä ei voi ostaa ja kun ”club” muuttuu ”franchise:ksi” on tulos takuuvarmaa muovia. Tuskin Cityn faneille tuottaa samanlaista tyydytystä nähdä isolla rahalla, väkisin ostettujen Kakán ja Robinhon nostavan pokaaleja, kuin vaikka Frank Swiftin 30-luvulla, Alan Oakesin 50-60-luvulla tai vaikka nykyisen kapteenin, Richard Dunnen, joka on pelannut joukkueessa vuodesta 2000.
Cityn lisäksi perinteet ovat natisseet rikkaiden omistajien vuoksi liitoksistaan myös Fulhamissa (Mohammad Al Fayed) ja Queens Park Rangersissa (Bernie Ecclestone ja Flavio Briatore), mutta jostain syystä kyseiset superrikkaat ovat onnistuneet pitämään homman hanskassa ja kunnioittamaan seurojensa perinteitä. Itse asiassa Fulham taistelee sarjapaikastaan Valioliigassa ja QPR pelaa alemmalla sarjatasolla; Championshipissa; jaloa ja tyylikästä, mutta ei tietenkään niin valtavan glamouria jetset-piireissä.
Entäs tulevaisuus sitten? Esimerkiksi Cityn pelaajana on varmasti hauska olla juuri tällä hetkellä kun rahaa virtaa ovista ja ikkunoista, mutta mitäs ihmettä tapahtuu kun sheikki kyllästyy uuteen leikkiinsä ja siirtyy kannattamaan vaikka kamelikisoja? Näen jo sieluni silmin kuinka Cityn johtokunta on jumissa ylipainoisen, kokaiiniongelmaisen, entisen supertähden kanssa, joka ansaitsee 2 miljoonaa puntaa kuukaudessa seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan. Eikä kyseinen pelimies varmasti ole ainoa kyseenalaisen suurta kuukausiansiota nostava peluri. Tuollaisilla liksoilla tuskin edes Real Madrid tai AC Milan ovat valmiita ottamaan Kakán tai jonkun muun Cityn koko ajan laajenevasta muukalaislegioonasta joukkueeseensa. Ja näistä kahdesta organisaatiosta toisella on yli 4 miljardia euroa vierasta pääomaa toiminnassaan ja toisen nykytilan voi päätellä siitä, että pääomistaja on Silvio Berlusconi.
Ylisuurten siirtosummien ja palkkojen maksaminen yksinkertaisesti vääristää täysin markkinatalouden kilpailulle perustuvat lait ja tuhoaa koko kansainvälisen jalkapallon vuosien saatossa kehittyneen järjestelmän. Tulevaisuudessa muutkaan poispilatut primadonnat eivät tietenkään suostu pelaamaan alle parin miljoonan kuukausipalkalla, perinteisiä seuroja menee konkurssiin kuin uusmediayrityksiä ja tavalliset kannattajat vieraantuvat katkarapukatsomoita täynnä olevista stadioneista. Voidaan hyvällä omatunnolla sanoa tunnelman olevan varmasti pilalla.
Jalkapallon kuoliniskua odotellessa voidaan keskittyä jännittämään keitä muita, näemmä pohjattoman kassan omaava sheikki saa joukkueeseensa haalittua. Tähän mennessä tulopuolella ovat Wayne Bridge (18 milj.), Nigel De Jong (19,5 milj.) ja Craig Bellamy (salainen, mutta varmasti tähtitieteellinen summa). Tarjoukset ovat lähteneet ainakin Henrysta, Touresta, Villasta, Buffonista, Silvasta…