Heräilimme muutaman tunnin maittavien yöunien jälkeen hostellillamme Bayswaterin alueella. Pienehkössä aamukohmelossa kömmin ensimmäisenä sängyn alle tarkastamaan josko sinne sijoitettu rotanloukku olisi yön aikana saanut saalista. Ei ollut, joten jouduimme suruksemme toteamaan, että aamiaista ei tälläkään kertaa saatu huoneeseen tarjoiltuna. Englantilaistyyppisen, lähes jäähileisen, mutta aivan käsittämättömän vähävetisen suihkun jälkeen olikin sitten aika lähteä suunnistamaan kohti Charltonin kotikenttää, The Valleyta, jonka tarkkaa sijaintia emme aivan täysin tienneet, mutta jonne krapulaisen yltiöoptimistisina olimme varmoja löytävämme. Ongelmia oli muutama; äärimmäisen huono olo ja se, että ottelu pelattaisiin jo puolenpäivän kieppeillä, eikä aikaa sen kummempiin viivytyksiin saati sitten kipeästi kaipaamiimme tasoittaviin ollut. Niinpä toiminta oli kerrankin käsittämättömän tehokasta: Subwaysta ruokaa, Tescosta siideriä, metroon, ”mind the gap”, toiseen metroon, väärään metroon, oikeaan metroon, junaan ja alle pari tuntia rotattomasta heräämisestä olimme laskeutumassa tihkusateisessa lauantaipäivässä Charlton Athleticin stadionille, The Valleylle.
Jostain syystä yllätyin siitä, kuinka stadion tosiaankin on nimensä veroinen: The Valley, laakso. Sijaitsihan se sentään ihan oikeasti laaksossa. Valuimme iloisessa ihmisjoukossa mäkeä alaspäin kohti stadionia perienglantilaisten punatiilitalojen välistä, Charltonin punaiset ja QPR:n siniset paidat sulassa sovussa. Täytyy tunnustaa, että kumpikaan joukkue ei ikinä ollut itsessäni herättänyt sen suurempia tunteita, joten emme oikeastaan tienneet minkälaiseen tapahtumaan olimme tulossa. Olisihan voinut olla niinkin, että kotijoukkueen fanit olisivat olleet juna-asemalla odottelemassa pesäpallomailojen kanssa. Nyt kuitenkin ilmassa oli tutun tihkusateen lisäksi hyvähenkistä lauantaiaamuisen perhetapahtuman tuntua; näillä joukkueilla ei todellakaan tainnut olla sen suurempia erimielisyyksiä. Ja hyvä niin, en todellakaan olisi jaksanut juosta henkeni edestä karkuun etelälontoolaista lihapääjengiä tähän aikaan aamusta. En ehkä myöhemminkään samana päivänä, mutta se onkin jo eri tarina.
Lippuluukku sijaitsi jonkun ison patsaan kohdalla. Myöhemmin olen sivistänyt itseäni ja lukenut, että valtava pronssinen kaveri oli nimeltään Sam Bartram; ilmeisen hyvä peluri aikoinaan. Ottelulippuja oli vielä hyvin jäljellä ja hintakin oli kohtalainen; kaksikymmentä oravannahkaa, aivan kuten ystävällinen heppu oli edellisellä viikolla minulle puhelimessa luvannut. Hyvinkin nopeasti siirryimme fanituotekaupan kautta porttien sisäpuolelle siemailemaan herkullista John Smith’s-olutta. Elämä vihdoinkin hymyili meille Sumujen Saarella; futista ja kaljaa. Itselleni tosin selvisi hyvin nopeasti, ettei Englannissa enää saanut tupakoida. Missään. Ei edes ulkotiloissa jos nämä ulkotilat sattuivat sijaitsemaan jonkun aidan sisäpuolella. Ja tämän säännön kanssa tämä Euroopan kehitysmaa, joka ei esimerkiksi viitsi pitää mitään väestörekisteriä maassaan oleskelevista ihmisistä tai jaksa opetella tiivistämään ikkunoita, oli todellakin tosissaan. Noh, pikkuvikoja. Parempi lopettaa vaan koko huono tapa.
Olimme siis hyvissä ajoin stadionilla, olo alkoi olla parantumaan päin ja tihkusateeseen totuttautuminenkaan ei tällä kerralla ollut vienyt niin kauan kuin tavallisesti, joten eihän sitä voinut olla kuin iloinen. Otteluohjelmasta huomasimme, että Charlton oli täynnä vanhoja Valioliigajyriä, kuten Danny Mills, Ben Thatcher, Andy Reid, Nicky Weaver, Svetoslav Todorov ja kumppanit. QPR:n joukkueesta en sen sijaan tunnistanut juurikaan muita kuin ex-Mypa Sampsa Timoskan, eikä hänkään ollut Suomesta kantautuneiden tietojen mukaan kokoonpanossa. Joukkueiden sijoituksetkin olivat sarjataulukon eri päistä, joten paikallisottelustatuksesta huolimatta, ottelu ei luultavimmin olisi muodostumassa mitenkään erityiseksi trilleriksi. Onneksi jalkapallo on tarua ihmeellisempää.
Ottelun alussa Charltonin fanit levittivät arviolta 30 x 30 metrisen overhead-lakanan, joka sitten kulki koko stadionin alakatsomon läpi. Kuvan Che Guevara-tyyliin kuvattua heppua en ikäväkseni pystynyt tunnistamaan. Varsinainen futistietäjä minäkin. Kotifanit kuitenkin jäivät lauluineen nopeasti Jimmy Seed-standin täyttäneiden QPR-fanien jalkoihin ja jo vartin pelin jälkeen kuultiinkin päivän ensimmäiset ”your support is fucking shit”-chantit. Kun sinivalkopaitaiset vielä pystyivät vieraskentällä täysin vastaamaan nimekkäämmän kotijoukkueen vauhtiin, jyräsivät Länsi-Lontoosta saapuneet n. 3000 Ärrä-fania koko 25 000-päisen kotikatsomon täysin. Taas kerran huomattiin, että vieraspeleihin lähtevät kannattajat ovat niitä todellisia faneja. Kotipelejä saattaa aina raahautua katsomaan joku jota ei nyt sitten ihan niin paljon kiinnosta. Niinä parina harvana hetkenä, jolloin kotijoukkueen kannatus peitti alleen kaiken muun äänen koko laaksossa, mietin hiljaa mielessäni, että minkähän takia Addicks-fanit eivät noin selkeällä ylivoimalla viitsi dominoida kannatusta kaiken aikaa. Ehkä heilläkin oli kankkunen.
Itse peli oli juurikin sellaista kuin olin Championship-futiksen uskonut olevan; paljon juoksua, vahtia, taklauksia ja helvetin kovaa yrittämistä puolin ja toisin. Eivätkä pelaajat nyt aivan puujalkoja olleet; välillä kentällä nähtiin jopa erittäin taidokkaita suorituksia. Taitojensa puolesta ehkä eniten erottui Charltonin kiinalainen Zheng Zi, joka rytmitti kotijoukkueen peliä välillä erinomaisesti keskikentän keskustassa. Peli aaltoili iloisesti ja molemmat pääsivät ensimmäisen puoliajan aikana useisiin hyviin maalintekotilanteisiin. Tauolle lähdettiin kuitenkin 0-0 tilanteessa; maalivahdit siis pääsivät loistamaan. Ärrä-fanit veivät ensimmäisen puoliajan sata-nolla kotijoukkueen kannattajilta, paria mainitsemaani Charlton-henkistä väläystä lukuun ottamatta.
Kumosimme, totta kai, lisää John Smith’siä analysoidessamme peliä puoliajalla. Kotoisesta Veikkausliigasta tutut grillimakkarat tosin jäivät kaukaiseksi haaveeksi; pettymykseksemme tarjolla oli englantilaiseen tapaan ainoastaan ”kaikkea hyvää maksasta ja piirakankuorista”. Olisihan se pitänyt arvata; another pint, mate.
Toisen puoliajan aluksi Ärrät iskivät pelin ensimmäisen maalin ja Jimmy Seed-katsomo oli revetä liitoksistaan. Punapaitaiset kannattajat eivät enää saaneet itsestään irti sitäkään vähää minkä olivat ensimmäisellä puoliajalla saaneet, kun taas siniset lauloivat sydämensä kyllyydestä sateiseen alkuiltapäivään. Aivan pelin lopuksi Charltonin Andy Reid vielä epäonnistui rangaistuspotkussa aivan Ärrä-fanien silmien edessä ja Etelä-Lontoolaisten nöyryytys oli täydellinen. Kotikannatus todellakin oli ”fucking shit” ja siniset saavuttivat voiton katsomossa ja kentällä.
Vaikka sanoinkin aikaisemmin ettei kumpikaan joukkue liiemmälti herättänyt intohimoja puolesta eikä vastaan, huomasin poispäin kävellessämme olevani salaa tyytyväinen altavastaajien voitosta. Jotenkin etukäteen heikomman joukkueen yritteliäisyys oli sympaattista sekä kentällä että katsomossa. Miksi näin oli, sitä en ehtinyt paljon jäädä analysoimaan; oli kiire uusien John Smith’s pintien ääreen…
0 kommenttia:
Lähetä kommentti