Tämän blogin alkuperäisen ajatuksen vastaisesti olen päättänyt julkaista muutaman jutun elävästä elämästäni; kyllä, olen vajonnut niin sanotulle ”rakas päiväkirja”-asteelle ja tulen varmasti katumaan sitä lopun elämääni…
Olen nimittäin tässä syksyn mittaan käynyt Olympiastadionin ja Ratinan lisäksi katselemassa futista myös Hollannissa ja Englannissa. On aina ilo käydä väijymässä uusia stadioneita, uusia joukkueita ja ennen kaikkea uusia kannattajaryhmiä ja senpä takia ajattelinkin pitkästyttää muutamalla matkaraportilla. Englannissa kävin sekä Valioliigan, että Championshipin ottelussa ja Hollannissa, sattuneesta syystä, Eredivisien, Hollannin pääsarjan ottelussa.
Molemmissa maissa futiskulttuuri on vahvaa ja vanhaa ja joukkueilla on fanaattiset kannattajaryhmät monta sarjatasoa pääsarjaa alempanakin. Peruskaava katsomossa on aina sama; paljon ennalta sovittuja lauluja, jotka sitten muutaman tuhannen kannattajan ydinjoukko tietää kajauttaa oikeassa kohdassa peliä. Parhaimmillaan, tunnelman ollessa kaikkein korkeimmalla, lauluja saatetaan hoilata koko stadionin voimin, kun myös peruskatsojat innostuvat kannustamisesta. Siinä sitten koko perheen voimin, vauvasta vaariin, huudetaan kitapurjeet levällään tuomarille ”you f*cking cunt, i’ll cut your throat”, tai jotain muuta yhtä kannustavaa. Hyvässä lykyssä kannattajajoukot ovat vielä järjestäneet katsomoon jonkinlaisia tifo-spektaakkeleita lakanoineen, lippuineen tai soihdutuksineen ja itse ottelun lisäksi saadaan seurata muunkinlaista visuaalista antia.
Englannissa olin ensin seuraamassa Championshipin tiukkaa paikallisvääntöä Charltonin ja Queens Park Rangersin välillä ja heti seuraavana viikonloppuna Valioliigan ottelua Fulhamin ja Readingin välillä. Eredivisien ottelu oli De Graafschap vastaan Excelsior Rotterdamista. Totuuden nimissä on tunnustettava, että mikään otteluista ei ollut mitenkään erityisesti ennakkoon latautunut eeppinen taisto kahden verivihollisen välillä, vaan ihan tavallinen sarjamatsi. Ehkä olikin parempi niin, koska liian usein esimerkiksi täällä Suomessa ajatellaan kaikkien otteluiden olevan Liverpool-ManU Mestareidenliigan loppuotteluita tai Lazio-Roma-henkisiä tulikivenkatkuisia ideologioiden pyhiä sotia ja unohdetaan, että ihailemissamme ”korkeakulttuurimaissakin” pelataan ihan tavallisia tihkusateen harmaaksi maalaamia lauantaipäivän otteluita sarjojen keskikasteissa majailevien joukkueiden välillä.
Joo, ei tässä nyt sitten muuta kuin päiväkirja auki…
lauantai 29. joulukuuta 2007
maanantai 3. joulukuuta 2007
Tajunnanvirtaa 3.12
Tässä on taas jäänyt muutama viikko kirjoittamatta. Syynä ei todellakaan ole ollut aiheiden puute, tai ylitsepääsemätön laiskuuteni, vaan yksinkertaisesti jalkapalloaiheiden käsittämätön runsaus. Viimeajat ovat olleet suomalaisen futiksen kaikkien aikojen jännittävimpiä, enkä todellakaan ole kyennyt tuomaan sekavia ajatuksiani pääkopasta paperille. Pelkästään EM-karsintaurakan dramaattisista päätösotteluista Azerbaidzhania ja Portugalia vastaan, voisi kirjoittaa kirjan jos toisenkin. Tuntuu tosin vähän siltä, että kirjan verran on kirjoitettukin, sillä lähes kaikki mediat, Sanomaan tai Almaan katsomatta, haistoivat massojen kasvavan kiinnostuksen Suomen EM-karsintaurakkaa kohtaan ja kaivoivat kellareiden kätköistä muutaman jalkapallotoimittajanretkun kansan tiedonjanoa tyrehdyttämään. Jopa perinteisen formulakanava MTV3:n tähtitoimittaja Jari Sporttila kirjoitti verkkokolumnissaan dramaattisen Portugali-ottelun jälkeen futikseen liittyvästä katastrofista (http://www.mtv3.fi/urheilu/porttila/). Harmi vaan, että tämä urheilukenttien kriisipesäkkeiden ylväs sotareportteri kutsui katastrofiksi sitä, ettei Englanti selviytynyt EM-lopputurnaukseen, ei sitä, että Suomi jäi rannalle. Aivan kuin mies olisi myötäillyt mielipiteissään YLE:n käsittämättömän epäisänmaallista linjaa näyttää Englannin (!) karsintaottelut Suomen matsien sijasta. Pelaako Sporde tässä nyt jo hieman eläkevirkaa Isossa Pajassa? Tottahan toki Englannin karsiutuminen oli katastrofi Englannissa, mutta olisin toivonut valtakunnan suurimman urheilumedian ykköstykin kirjoittavan edes parin lauseen verran siitä, kuinka Suomen historiallisen hyvin sujunut karsintaurakka jäi lopulta vaivaisen maalin päähän lopullisesta kliimaksistaan. Omia sanojasi mukaillen Jari: ”what you think, next is happen now” (http://www.youtube.com/watch?v=TmVN1tsx6nA&feature=related ).
Kuten jo mainitsinkin, uutisointi näiden karsintojen viimeisistä otteluista oli runsasta ja suurimmaksi osaksi ainakin lähes asiantuntevaa. Jääräpäisimmänkin mäkihyppytoimittajan sydämen oli pakko sulaa kuningaspelille arktisella Olympiastadionilla käydyn Azeri-matsin aikana kun vain hieman yli 10 000 suomalaista futisfania piti huolen kansainvälisen tason tunnelmasta ja joukkue hoiteli tyylikkäästi kaikkia draaman sääntöjä noudattelevan lopun ottelulle. Viimeistään Kuningas Litmasen herkistyminen ottelun jälkeisessä televisiohaastattelussa todisti kaikille, että kysymys oli todella suurista asioista. Siinä hetkessä pyyhkiytyivät pois kymmenen vuoden takaiset traumat eräästä hirvittävästä hetkestä lokakuisella Olympiastadionilla vuonna 1997 (http://www.youtube.com/watch?v=LpBL6_JyKSI). Pyydän anteeksi kaikilta joiden haavat aukesivat linkin klikkaamisen jälkeen uudestaan.
Suomen joukkueen upea venyminen Shefkin nenän verran Azereiden edelle siis mahdollisti sen, että viimeisessä pelissä Portugalia vastaan Huuhkajilla oli vielä täysin realistiset mahdollisuudet selviytyä EM-lopputurnaukseen. Totuuden nimissä on sanottava, että voitto siitä ottelusta olisikin sitten ollut yksi kaikkien aikojen futisihmeitä koko maailmassa, eikä onnetar tälläkään kertaa ollut pohjoisen poikien puolella. Ottelu päättyi tylsän nyhjäämisen jälkeen Suomelle niin tutuksi tulleeseen tulokseen 0-0 ja niinpä liimatukkaset lusitaanit matkustavat Alpeille esittelemään heittäytymistaitojaan jalkapalloilevalle maailmalle. Seuraavana yönä näin unta siitä, kuinka Ronaldo, Deco ja Pepe heittäytyivät tulevien EM-kisojen alkusarjan ottelussa Sveitsiä vastaan, ensin rangaistusalueelle edettyään, suoraan alas Appien rinteitä ja murskautuivat kuoliaaksi alarinteeseen. Heräsin tietysti hymy huulillani.
Nyt, lopputurnausunelman taas kerran kariuduttua, on aika kääntää katseet kohti tulevaisuutta; matka Alpeille ei ehkä toteutunutkaan, mutta miksi mennä Alpeille kun voi matkustaa Afrikkaan. Kyllähän nyt ”Huuhkajat” voidaan helposti hetkeksi vaihtaa ”Lapintiiroihin”. Vuoden päästä alkavat karsinnat Etelä-Afrikan MM-kisoihin ja silloin kisapaikasta taistellaan muiden muassa Saksaa ja rakasta itänaapuriamme, Venäjää vastaan. Toiset on jo kerran ajettu Lapin kautta ulos ja toisia ei ikinä edes päästetty sisään. Eiköhän sama järjesty myös urheilullisessa mielessä.
Kuten jo mainitsinkin, uutisointi näiden karsintojen viimeisistä otteluista oli runsasta ja suurimmaksi osaksi ainakin lähes asiantuntevaa. Jääräpäisimmänkin mäkihyppytoimittajan sydämen oli pakko sulaa kuningaspelille arktisella Olympiastadionilla käydyn Azeri-matsin aikana kun vain hieman yli 10 000 suomalaista futisfania piti huolen kansainvälisen tason tunnelmasta ja joukkue hoiteli tyylikkäästi kaikkia draaman sääntöjä noudattelevan lopun ottelulle. Viimeistään Kuningas Litmasen herkistyminen ottelun jälkeisessä televisiohaastattelussa todisti kaikille, että kysymys oli todella suurista asioista. Siinä hetkessä pyyhkiytyivät pois kymmenen vuoden takaiset traumat eräästä hirvittävästä hetkestä lokakuisella Olympiastadionilla vuonna 1997 (http://www.youtube.com/watch?v=LpBL6_JyKSI). Pyydän anteeksi kaikilta joiden haavat aukesivat linkin klikkaamisen jälkeen uudestaan.
Suomen joukkueen upea venyminen Shefkin nenän verran Azereiden edelle siis mahdollisti sen, että viimeisessä pelissä Portugalia vastaan Huuhkajilla oli vielä täysin realistiset mahdollisuudet selviytyä EM-lopputurnaukseen. Totuuden nimissä on sanottava, että voitto siitä ottelusta olisikin sitten ollut yksi kaikkien aikojen futisihmeitä koko maailmassa, eikä onnetar tälläkään kertaa ollut pohjoisen poikien puolella. Ottelu päättyi tylsän nyhjäämisen jälkeen Suomelle niin tutuksi tulleeseen tulokseen 0-0 ja niinpä liimatukkaset lusitaanit matkustavat Alpeille esittelemään heittäytymistaitojaan jalkapalloilevalle maailmalle. Seuraavana yönä näin unta siitä, kuinka Ronaldo, Deco ja Pepe heittäytyivät tulevien EM-kisojen alkusarjan ottelussa Sveitsiä vastaan, ensin rangaistusalueelle edettyään, suoraan alas Appien rinteitä ja murskautuivat kuoliaaksi alarinteeseen. Heräsin tietysti hymy huulillani.
Nyt, lopputurnausunelman taas kerran kariuduttua, on aika kääntää katseet kohti tulevaisuutta; matka Alpeille ei ehkä toteutunutkaan, mutta miksi mennä Alpeille kun voi matkustaa Afrikkaan. Kyllähän nyt ”Huuhkajat” voidaan helposti hetkeksi vaihtaa ”Lapintiiroihin”. Vuoden päästä alkavat karsinnat Etelä-Afrikan MM-kisoihin ja silloin kisapaikasta taistellaan muiden muassa Saksaa ja rakasta itänaapuriamme, Venäjää vastaan. Toiset on jo kerran ajettu Lapin kautta ulos ja toisia ei ikinä edes päästetty sisään. Eiköhän sama järjesty myös urheilullisessa mielessä.
tiistai 23. lokakuuta 2007
Heyselin Huuhkajat
Suureksi pettymyksekseni Suomi ja Belgia tasasivat pisteet EM-karsinnan kannalta elintärkeässä ottelussa Brysselissä pari viikkoa sitten lauantaina. Ottelun ratkaisu oli pienestä kiinni; pari kyseenalaista paitsioliputusta nousi ottelun jälkispekulaatioissa avainasemaan, eikä tasapelin tuomasta yhdestä pisteestä voida sanoa olevan liiemmälti iloa lopullisessa pistetaulukossa; loput kaksi ottelua olisi nyt pakko voittaa ja sen lisäksi Serbian olisi menetettävä edes yksi piste jäljellä olevissa otteluissaan. Enää peli ei siis ole täysin omissa käsissä vaan apua tarvitaan borateilta tai polakeilta ja samaan aikaa Huuhkajien olisi lyötävä ensin Azerbaidzan kotona ja pystyttävä sen jälkeen vuosisadan ihmeeseen voittamalla liimatukkaiset lusitaanit vieraissa. Toivo toki elää niin kauan kuin edes teoreettiset mahdollisuudet karsinnoista selviämiseen on. Omassa päässäni Alpeille ollaan edelleen menossa...
Ottelun lopputulos oli varmasti valtava pettymys myös niille 2000 suomifanille, jotka olivat matkustaneet surullisenkuuluisan Heyselin paikalla kohoavalle Roi Boudoin Stadionille kannattamaan sinivalkoisia. Youtubesta ynnä muista nykyaikaisista kuva- ja videomateriaalinjakopalveluista olemme otteluviikonlopun jälkeen nähdä mahtavia osoituksia suomalaisesta jalkapallokulttuurista suomifanien esimerkiksi laulaessa Brysselin kaduilla Finlandia-hymniä tai huivittaessa tuntematonta pissaavaa pikkupoikaa esittävää, luvalla sanoen, varsin vaatimatonta patsasta. Siinä on sitä jalkapalloilullista korkeakulttuuria; ihan niin kuin isotkin pojat! Toivottavasti myös Imagen toimittajat ovat näitä pätkiä nähneet…
2000 suomifania vierasottelussa tarkoittaa suurempaa määrää kuin koskaan aikaisemmin. Edes MM-karsintaan Englantiin vuonna 2001 ei matkannut yhtä paljon sinivalkoisia ja tällä kertaa paikallaolijat eivät varmasti kuuluneet silloin mukana olleiden maansa myyneiden joukkoon, vaan olivat aidosti Suomen puolella. Mahtava määrä vieraskannattajia; hienolta näytti ja kuulosti.
Jotta asiaankuuluva suomalainen itseruoskinta ei kuitenkaan olisi tässä jalkapallojuhlassa täysin unohtunut, muisti korkeakulttuurin kehtona syvästi arvostamani iltapäivälehdistö varoitella jo viikkoja ennen ottelua suomikuvan varmasta tahriintumisesta noin ison kannattajajoukon ollessa liikkeellä. Kännissähän noilla reissuilla toki on jokainen, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että suomifanit ovat Euroopan tasolla vielä aika kaukana monen muun maan vieraspelimatkojen hulabaloosta; tiettävästi edes taisteluasemissa ollut mellakkapoliisi ei joutunut töihin. Varmasti Brysselissä kustiin kuin susilauma, rikottiin muutamia pulloja ja käyttäydyttiin äänekkäästi, mutta verrattuna esimerkiksi englantilaisten ja puolalaisten vieraskannattajien yleensä aiheuttamiin kansallisiin hätätiloihin, oli jälki varsin maltillista; tuskin edes yhtä pidätystä tapahtui ja niitähän nyt sattuu pienemmilläkin porukoilla tehdyillä matkoilla harva se kerta.
Tällä kertaa eivät siis iltapulut ja muut uutisankat saaneet aihetta juuri minkäänlaisiin skandaaliuutisiin ottelutapahtumasta vaan joutuivat keskittymään ihan vain puhtaaseen urheilujournalismiin kirjoituksissaan. Maa, ja sitä kautta kisapaikka, tietysti myytiin lööpeissä moneen otteeseen, mutta sen suurempia epäkohtia suuresta suomalaisesta futisjuhlasta ei sittenkään löydetty. Uutiset suomalaisten aiheuttamasta pahennuksesta olivat varmaan jo painokoneeseen menossa ja Lenita Airistoa haastateltu aiheesta "suomalaiset juntit - euroopan pohjasakkaa" ennen kuin huomattiin, että koko hommahan meni, itse ottelua lukuunottamatta, aivan mainiosti ja että tässähän pitäisi pystyä jonkinlaiseen pelianalyysiinkin.
Jännityksellä odotan kuukauden päästä Portugalissa pelattavaa viimeistä karsintaottelua ja sen lehdissä keräämää huomiota. Huhujen mukaan paikalle on lähdössä lähes saman verran suomalaisia kuin Belgiaankin. Ehkä tällä kerralla voitaisiin ottaa kukat hatuista ja keskittyä itse ottelusta kirjoittamiseen kaiken maailman etukäteisjeesusteluiden sijaan. Sehän on ainoastaan positiivinen asia, että Huuhkajat saavat vierasotteluihin liikkeelle tuhatpäisiä yleisöjä.
Ottelun lopputulos oli varmasti valtava pettymys myös niille 2000 suomifanille, jotka olivat matkustaneet surullisenkuuluisan Heyselin paikalla kohoavalle Roi Boudoin Stadionille kannattamaan sinivalkoisia. Youtubesta ynnä muista nykyaikaisista kuva- ja videomateriaalinjakopalveluista olemme otteluviikonlopun jälkeen nähdä mahtavia osoituksia suomalaisesta jalkapallokulttuurista suomifanien esimerkiksi laulaessa Brysselin kaduilla Finlandia-hymniä tai huivittaessa tuntematonta pissaavaa pikkupoikaa esittävää, luvalla sanoen, varsin vaatimatonta patsasta. Siinä on sitä jalkapalloilullista korkeakulttuuria; ihan niin kuin isotkin pojat! Toivottavasti myös Imagen toimittajat ovat näitä pätkiä nähneet…
2000 suomifania vierasottelussa tarkoittaa suurempaa määrää kuin koskaan aikaisemmin. Edes MM-karsintaan Englantiin vuonna 2001 ei matkannut yhtä paljon sinivalkoisia ja tällä kertaa paikallaolijat eivät varmasti kuuluneet silloin mukana olleiden maansa myyneiden joukkoon, vaan olivat aidosti Suomen puolella. Mahtava määrä vieraskannattajia; hienolta näytti ja kuulosti.
Jotta asiaankuuluva suomalainen itseruoskinta ei kuitenkaan olisi tässä jalkapallojuhlassa täysin unohtunut, muisti korkeakulttuurin kehtona syvästi arvostamani iltapäivälehdistö varoitella jo viikkoja ennen ottelua suomikuvan varmasta tahriintumisesta noin ison kannattajajoukon ollessa liikkeellä. Kännissähän noilla reissuilla toki on jokainen, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että suomifanit ovat Euroopan tasolla vielä aika kaukana monen muun maan vieraspelimatkojen hulabaloosta; tiettävästi edes taisteluasemissa ollut mellakkapoliisi ei joutunut töihin. Varmasti Brysselissä kustiin kuin susilauma, rikottiin muutamia pulloja ja käyttäydyttiin äänekkäästi, mutta verrattuna esimerkiksi englantilaisten ja puolalaisten vieraskannattajien yleensä aiheuttamiin kansallisiin hätätiloihin, oli jälki varsin maltillista; tuskin edes yhtä pidätystä tapahtui ja niitähän nyt sattuu pienemmilläkin porukoilla tehdyillä matkoilla harva se kerta.
Tällä kertaa eivät siis iltapulut ja muut uutisankat saaneet aihetta juuri minkäänlaisiin skandaaliuutisiin ottelutapahtumasta vaan joutuivat keskittymään ihan vain puhtaaseen urheilujournalismiin kirjoituksissaan. Maa, ja sitä kautta kisapaikka, tietysti myytiin lööpeissä moneen otteeseen, mutta sen suurempia epäkohtia suuresta suomalaisesta futisjuhlasta ei sittenkään löydetty. Uutiset suomalaisten aiheuttamasta pahennuksesta olivat varmaan jo painokoneeseen menossa ja Lenita Airistoa haastateltu aiheesta "suomalaiset juntit - euroopan pohjasakkaa" ennen kuin huomattiin, että koko hommahan meni, itse ottelua lukuunottamatta, aivan mainiosti ja että tässähän pitäisi pystyä jonkinlaiseen pelianalyysiinkin.
Jännityksellä odotan kuukauden päästä Portugalissa pelattavaa viimeistä karsintaottelua ja sen lehdissä keräämää huomiota. Huhujen mukaan paikalle on lähdössä lähes saman verran suomalaisia kuin Belgiaankin. Ehkä tällä kerralla voitaisiin ottaa kukat hatuista ja keskittyä itse ottelusta kirjoittamiseen kaiken maailman etukäteisjeesusteluiden sijaan. Sehän on ainoastaan positiivinen asia, että Huuhkajat saavat vierasotteluihin liikkeelle tuhatpäisiä yleisöjä.
tiistai 2. lokakuuta 2007
Istu ja pala! Uutta materiaalia!
Ihmeiden aika ei ole ohi: tähänkin blogiin saadaan uutta pitkästyttävää jalkapallokulttuurijorinaa. Kuukausihan siihen menikin. Syy viiveeseen ei toki ole minkäänlainen writer's block tai laiskistumiseni, vaan yksinkertaisesti remontista ja muutosta seurannut krooninen kiire. Tarkoituksena on jatkossa viimeistellä pöytälaatikossa pullottavia tekstejä "hieman" tiuhempaan tahtiin julkaisukelpoisiksi ja ehkä tulevaisuudessa kirjoittaa myös muistakin asioista kuin futiksesta... niin varmaan...
lauantai 8. syyskuuta 2007
Think globally...
Tilannekuva helsinkiläisestä pubista, luvalla sanoen poskelleen menneen, 1-2 tappioon päättyneen Suomi-Pohjois-Irlanti jalkapallo-ottelun jälkeen: paikka on täynnä stadionilta valuvia sateessa enemmän tai vähemmän surkealta näyttäviä Suomi-paitaisia ihmisiä. Keskiviikkoillan riennot ja ottelun jälkipelit jatkuvat kiivaana tuoppien ääressä; suomalaisen jalkapalloilun tasosta keskustellaan kiihkeästi ja pelaajia vuoroin kehutaan, vuoroin haukutaan. Kaikilla tuntuu olevan mielipiteensä kaikesta. Keskustelu lähipöydässä kääntyy Sami Hyypiään ja sitä kautta Valioliigaan ja Liverpoolin joukkueeseen. Yht’äkkiä äänenpainot nousevat, tuopit alkavat lentää ja pöydät kaatua. Siirrytään suomalaisista illanviettotavoista perinteisimpään; rehelliseen mies miestä vastaan painiin. Hetken kuluttua järjestyksenvalvoja tulee väliin ja hoitaa riitapukarit tyylikkäästi kadulle rauhoittumaan, agitoitunut ilmapiiri laskee taas normaalille tasolle ja keskustelu jalkapallosta viriää taas kiivaana ympärillämme.
Tilanteessahan ei sinällään ole mitään erikoista; siinä kaksi humaltunutta miestä nyt vain sattui olemaan eri mieltä asioista ja verbaalisten keinojen loputtua tilanne kärjistyi fyysiseksi. Kuitenkin, suomalaisena futisfanina itseäni tilanteessa eniten huolestuttava seikka on se, että riidan molemmilla osapuolilla oli Suomen valkoinen kotipelipaita päällään ja silti kärhämä oli alkanut englantilaisesta seurajalkapallosta; kävi nimittäin ilmi, että toinen osapuolista tunnustautui Liverpool FC:n kannattajaksi ja toinen Evertonin. Olimme kaikki kuitenkin tulossa Suomen jalkapallomaajoukkueen pelistä ja nämä herrat katsoivat asiakseen ottaa nyrkein selvää siitä, kumpi joukkue tuhansien kilometrien päässä sijaitsevassa Liverpoolin kaupungissa on parempi. Asiasta molempien kanssa keskusteltuani kävi vielä ilmi, että kumpikaan riidan osapuolista ei ollut ikinä edes käynyt suosikkijoukkueensa kotistadionilla; Anfield Roadilla tai Goodison Parkilla, mutta silti he katsoivat tärkeäksi puolustaa väkivalloin ”oman” seuransa kunniaa toista suomalaista vastaan. Kysyttäessä molemmat tunnustivat etteivät voi sietää suomalaista ”potkupalloilua” sen huonon tason takia ja siksi kokevat englantilaiset seurajoukkueet itselleen läheisemmiksi kuin esimerkiksi suomalaiset. Myös Englannin maajoukkuetta he kertoivat kannustavansa lähes yhtä fanaattisesti kuin Suomea vedoten suomalaiseen lapsenkengissä olevaan kannatuskulttuuriin. Kumpikaan ei ollut käynyt ”useisiin vuosiin” Veikkausliigakatsomoissa.
Kaiken kaikkiaan tilanne haki naurettavuudessaan vertaistaan; herroilla ei ollut mitään käsitystä Veikkausliigafutiksen tasosta, suomalaisen jalkapalloilun tasosta, kannattajakulttuurista Suomessa tai Englannissa, eikä luultavasti edes jalkapallosta. Sokeassa lapsenuskossaan he vain luottivat itselleen luomaansa ääri-naiiviin kuvaan siitä, että ”suomalainen jalkapallo on lähtökohdittain huonoa, englantilainen hyvää”. Heidän näkemyksensä perustui televisiosta nähtyihin ottelulähetyksiin, netistä ladattuihin huonolaatuisiin videonpätkiin, sekä omassa päässä romantisoituihin mielikuviin siitä, millaista todellinen futisfanius on. Kaipa näiden sankarien mielestä sitten oli oikein käydä nyrkein ”naapuriseuran” miestä vastaan ja sillä tavoin toteuttaa omaa näkemystään jalkapalloseuran kannattamisesta.
Kannattajakulttuuri jalkapallossa on ihmeellinen asia; yhtäällä ihannoimme kymmentuhatpäisiä katsomoita kunniakkaasti laulamassa vastustajaa suohon sateisena lauantai-iltapäivänä englantilaisessa pikkukaupungissa, toisaalla taas halveksumme moniongelmaisia Burberry-hattuisia 17-vuotiaita kolmen lapsen isiä, jotka ilmaantuvat jalkapallo-otteluihin haastaakseen riitaa kenen kanssa tahansa. Yhtä kaikki, haaveilemme varmasti jokainen siitä, että kulttuuri olisi Suomessakin samalla tasolla. Varmaa on ainakin se, että nostaaksemme paikallista kulttuuria on toimittava paikallisesti ja käytävä paikan päällä suomalaisissa otteluissa; avattava silmänsä ja keskityttävä antamaan oma panoksensa suomalaiseen huippufutikseen. Voivottelun ja kaukaisten kulttuurien sanattoman ihannoinnin aika on ohitse; ”think globally, act locally”.
Tilanteessahan ei sinällään ole mitään erikoista; siinä kaksi humaltunutta miestä nyt vain sattui olemaan eri mieltä asioista ja verbaalisten keinojen loputtua tilanne kärjistyi fyysiseksi. Kuitenkin, suomalaisena futisfanina itseäni tilanteessa eniten huolestuttava seikka on se, että riidan molemmilla osapuolilla oli Suomen valkoinen kotipelipaita päällään ja silti kärhämä oli alkanut englantilaisesta seurajalkapallosta; kävi nimittäin ilmi, että toinen osapuolista tunnustautui Liverpool FC:n kannattajaksi ja toinen Evertonin. Olimme kaikki kuitenkin tulossa Suomen jalkapallomaajoukkueen pelistä ja nämä herrat katsoivat asiakseen ottaa nyrkein selvää siitä, kumpi joukkue tuhansien kilometrien päässä sijaitsevassa Liverpoolin kaupungissa on parempi. Asiasta molempien kanssa keskusteltuani kävi vielä ilmi, että kumpikaan riidan osapuolista ei ollut ikinä edes käynyt suosikkijoukkueensa kotistadionilla; Anfield Roadilla tai Goodison Parkilla, mutta silti he katsoivat tärkeäksi puolustaa väkivalloin ”oman” seuransa kunniaa toista suomalaista vastaan. Kysyttäessä molemmat tunnustivat etteivät voi sietää suomalaista ”potkupalloilua” sen huonon tason takia ja siksi kokevat englantilaiset seurajoukkueet itselleen läheisemmiksi kuin esimerkiksi suomalaiset. Myös Englannin maajoukkuetta he kertoivat kannustavansa lähes yhtä fanaattisesti kuin Suomea vedoten suomalaiseen lapsenkengissä olevaan kannatuskulttuuriin. Kumpikaan ei ollut käynyt ”useisiin vuosiin” Veikkausliigakatsomoissa.
Kaiken kaikkiaan tilanne haki naurettavuudessaan vertaistaan; herroilla ei ollut mitään käsitystä Veikkausliigafutiksen tasosta, suomalaisen jalkapalloilun tasosta, kannattajakulttuurista Suomessa tai Englannissa, eikä luultavasti edes jalkapallosta. Sokeassa lapsenuskossaan he vain luottivat itselleen luomaansa ääri-naiiviin kuvaan siitä, että ”suomalainen jalkapallo on lähtökohdittain huonoa, englantilainen hyvää”. Heidän näkemyksensä perustui televisiosta nähtyihin ottelulähetyksiin, netistä ladattuihin huonolaatuisiin videonpätkiin, sekä omassa päässä romantisoituihin mielikuviin siitä, millaista todellinen futisfanius on. Kaipa näiden sankarien mielestä sitten oli oikein käydä nyrkein ”naapuriseuran” miestä vastaan ja sillä tavoin toteuttaa omaa näkemystään jalkapalloseuran kannattamisesta.
Kannattajakulttuuri jalkapallossa on ihmeellinen asia; yhtäällä ihannoimme kymmentuhatpäisiä katsomoita kunniakkaasti laulamassa vastustajaa suohon sateisena lauantai-iltapäivänä englantilaisessa pikkukaupungissa, toisaalla taas halveksumme moniongelmaisia Burberry-hattuisia 17-vuotiaita kolmen lapsen isiä, jotka ilmaantuvat jalkapallo-otteluihin haastaakseen riitaa kenen kanssa tahansa. Yhtä kaikki, haaveilemme varmasti jokainen siitä, että kulttuuri olisi Suomessakin samalla tasolla. Varmaa on ainakin se, että nostaaksemme paikallista kulttuuria on toimittava paikallisesti ja käytävä paikan päällä suomalaisissa otteluissa; avattava silmänsä ja keskityttävä antamaan oma panoksensa suomalaiseen huippufutikseen. Voivottelun ja kaukaisten kulttuurien sanattoman ihannoinnin aika on ohitse; ”think globally, act locally”.
perjantai 7. syyskuuta 2007
Mieshuoria ja huonoa imag(e)oa...
Uusimmasta Image-lehdestä olemme kaikki saaneet lukea kuinka Suomessa, formulan, pesäpallon ja muiden junttiurheilulajien luvatussa maassa, on sittenkin jalkapallokulttuuria. Halleluuja! Ainoastaan, futiskulttuurimme on kuulemma puhtaasti sitä, että seurataan Valioliigaotteluita televisiosta ja opetellaan puhumaan oikeaoppisella scouser-aksentilla englantia. Siis puhdas mieshuoraus ja kuvien kumartaminen! Siis, että suomalainen kulttuuri onkin englantilaisen ihannointia! Pelkästään! Suomalainen futiskulttuuri on siis niiden "miesten" harteilla jotka kannattavat Englantia silloinkin kun tämä Euroopan kehitysmaa pelaa Suomea vastaan! Siis mitä!?
Tämän kuvottavampia väitteitä en ole vielä suomalaisesta mediakentästä vielä kuullutkaan kumpuavan. Ja vielä laatulehtenä pitämästäni Imagesta. Tässähän puhutaan jo melkoisesta alemmuuskompleksista! Totta on, että veikkausliigafutis ei ole aivan yhtä hyvää kuin vaikkapa Valioliiga. Eivätkä fanit ole yhtä monituhatpäisinä lehtereissä kuin vaikkapa Ruotsissa, mutta omiin muroihin kuseminen on aina saanut vereni kiehumaan. Onkohan jutun kirjoittanut toimittaja edes ikinä käynyt futismatsissa? Siis veikkausliigamatsissa. Kyllä Suomessakin kulttuuria on; ehkä vähän pienempää kuin jossain muualla, mutta kuitenkin. Matseissa käyvät ihmiset todella yrittävät kehittää katsomokulttuuria myös meillä. Ja jostainhan se on aloitettava; ei voida olettaa, että esimerkiksi Englannissa, lajin kehdossa, on aina sitä glooriaa ja infernaalista yhteislaulua tarjolla; sateisen sunnuntai-iltapäivän matsi alemman keskikastin joukkueiden kesken harvemmin on samanlainen euforiaa ja taistelumieltä herättävä kokemus kuin viimeisen kierroksen mestaruuden ratkaiseva taistelu Manchester Unitedin ja Liverpoolin välillä. Harmi vain, että suurelle yleisölle englantilainen futis on vain ja ainoastaan niitä parhaita matseja; usein ei edes muisteta että myös Derby ja Reading pelaavat kaksi kertaa kaudessa vastakkain. Puhumattakaan Birminghamin ja Sunderlandin välisestä titaanien taistelusta tai alempien divisioonien otteluista.
Noh, totta kuitenkin on, että Suomessa ei olla edes yhdessä sadasosassa siitä kulttuurimäärästä mikä englantilaiseen jalkapalloiluun liittyy, mutta ei se tarkoita sitä, että Suomessa ei olisi mitään. Eikä se vähäkään ainakaan sillä parane, että mediassa kirjoitetaan asiasta täysin yksipuolisesti. Haastaisinkin Imagen toimittajan menemään esimerkiksi Klubin ja Hongan väliseen Veikkauliigaotteluun, haastattelemaan sen jälkeen Forza HJK:n ja Hongankolistajien jäseniä ja kirjoittamaan siitä, mitä mieltä ko. ryhmien edustajat ovat suomalaisesta fanikulttuurista. Tai vaikka SMJK:n jäseniä minkä tahansa EM-karsintaottelun jälkeen. Voisivat mielipiteet olla hieman vähemmän kärkkäitä.
Kannatan itsekin kiihkomielisesti Liverpoolia, mutta niin myös koko suomalaista jalkapalloperhettä, enkä ikinä kirjoittaisi yhtään riviä aikomuksenani loata sitä vähää mainetta joka veikkausliigafutiksella kansan syvien tuulipukurivien keskuudessa on. Nyt kun Huuhkajat pääsevät ensi kesän EM-kisoihin saattaa monenkin toimittajan takki kääntyä hyvinkin nopeasti.
Tahko Pihkala on saattanut saada erävoiton jalkapallosta, mutta sotaa hän ei ole voittanut.
torstai 23. elokuuta 2007
Hämäläinen ja hämäläiset
Suomi hoiteli Kazakstanin 90 minuutin nuhjaamisen jälkeen 2-1 viime viikolla Tampereen Ratinassa. Muiden A-lohkon otteluiden päättyessä suotuisasti (Armenia- Portugali 1-1 ja Belgia-Serbia 3-2) Alpit tuntuvat olevan Huuhkajille lähempänä kuin koskaan.
Viime keskiviikkoinen, onnellisesti päättynyt, EM-karsintaottelu Suomen ja Kazakstanin välillä on itse matsin jälkipyykkien ohella kirvoittanut paljon keskustelua arvo-ottelun pelipaikasta. Maajoukkueen virallinen kotikenttä, Helsingin Olympiastadion oli sivuutettu otteluareenaa valitessa ja peli oli päätetty viedä Tammerkosken Sillan kupeeseen; Tampereelle. On toki totta, että Olympiastadionin lähes neljääkymmentätuhatta paikkaa tuskin olisi myyty läheskään loppuun Kazakkeja vastaan, mutta Ratinan yleisömäärä, hieman yli 13 000, oli kyllä valtava pettymys täysin realistisesti lopputurnauspaikasta taistelevalle Suomen joukkueelle. Tämän viikon aikana on useilla tahoilla argumentoitu, että pieni katsojamäärä johtui pääkaupunkiseutulaisten haluttomuudesta lähteä katsomaan Huuhkajia Kehä-3:n ulkopuolelle, mutta itse näkisin asian täysin päinvastoin. Ottelun jälkeiset autoletkat ja viimeistä paikkaa myöten täytetyt VR:n aina niin luotettavat junat etelään kertovat aivan jostain muusta. Uskaltaisinkin väittää, että Mansessa ei TamU:n menestys ole suurista puheista huolimatta sittenkään sytyttänyt koko kaupungin futisbuumia vaan nimenomaan Tampereen ja sen lähialueiden ihmiset äänestivät jaloillaan, eivätkä saapuneet paikalle. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ihmiset ympärillämme olivat tulleet paikalle jostain muualta kuin Hämeestä. Väitän, että Olympiastadionille olisi saatu vähintään 20-25 tuhatta katsojaa paikalle ihan jo pelkästään ottelun ympärille luodulla hypellä.
Noh, edellinen saattaa olla ainoastaan oma, täysin väärä mielipiteeni, mutta yksi asia ainakin on varma; tunnelma oli todella hämäläisen hidas ja rauhallinen. Verrattuna edellisten karsintaotteluiden huutomyrskyyn, Ratinassa vallinnut ekumeeninen hartaus oli aika ajoin jopa äärimmäisen ahdistava kokemus. SMJK:n katsomonosan laulut kyllä kuuluivat toiselle puolella stadionia, mutta siihen se sitten jäikin; Maamme-laulun desibelit ottelun alla eivät olisi pelottaneet edes lähipuiden laiskoja variksia päiväuniltaan, saati sitten ylvästä huuhkajaa, kuten Olympiastadionilla. Ja sen biisin osaavat kuitenkin kaikki. Toivottavasti. Ratinan akustiikka on yksinkertaisesti äärimmäisen huono minkäänlaisen tunnelmanpoikasenkaan luomiseen; avonaiset, käsittämättömän kaukana kentästä olevat katsomonsirpaleet eivät vain yksinkertaisesti toimi niin kuin jalkapallostadionin tulisi toimia. Ratinassa ei todellakaan ole pelkoa siitä, että stadionin rakenteet tarjoaisivat minkäänlaista kaikupohjaa kannattajille. Oma ääneni kesti hädin tuskin ensimmäisen puoliajan loppuun. Oli todellakin hieman epäuskoinen olo katsoa pituushyppypaikan vieressä sivurajaheittoa suorittavaa tikku-ukkoa lähes rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa; täälläkö näitä pelejä nyt sitten pelataan.
Miten peli sitten oli päätetty viedä pois Huuhkajien itseoikeutetulta kotikentältä? Vastaus on yksinkertaisen tyly: valittaessa viimeksi Palloliiton puheenjohtaa, Pekka Hämäläinen ei olisi millään saanut lobbattua itselleen uudelleenvalintaan oikeuttavaa äänimäärää maakunnissa lupaamatta viedä karsintaotteluita myös muualle kuin Pääkaupunkiseudulle. Niinpä siis nyt, sopivan tilaisuuden tultua Palloliiton pysähtyneisyyden ajan itseoikeutettu hirmuhallitsija päätti viedä elintärkeän karsintaottelun Suomen huonoimmaille jalkapallostadionille. Onneksemme joukkue kuitenkin hoiti oman leiviskänsä katsojien väistäessä vastuuta ja voitti Kazakit, pitäen unelman lopputurnauspaikasta edelleen elossa. Pysähtyneisyyden aika Palloliitossa tosin jatkuu vielä muutaman vuoden; toivottavasti sen päätyttyä aika olisi kypsä myös jollekin uudelle jalkapallopäättäjälle, jolla olisi ehkä jokunen uudistava ja eteenpäinvieväkin ajatus suomalaisesta futiksesta.
Teesini viimeviikkoisen fiaskon uusinnan estämiseksi ovat:
-Poliittisten korruptiopäätösten ei koskaan pitäisi mennä joukkueen edun edelle. Ei koskaan.
-Elintärkeitä jalkapallo-otteluita ei pitäisi viedä puhtaisiin jääkiekkokaupunkeihin. Ei koskaan.
-Palloliitto tarvitsisi joskus uusia päättäjiä, jotta suomalaista futista voitaisiin aidosti kehittää.
Puolaa vastaan 12.9 pelataan taas Olympiastadionilla. Toivottavasti loppuunmyydyllä.
-Tomppa
Viime keskiviikkoinen, onnellisesti päättynyt, EM-karsintaottelu Suomen ja Kazakstanin välillä on itse matsin jälkipyykkien ohella kirvoittanut paljon keskustelua arvo-ottelun pelipaikasta. Maajoukkueen virallinen kotikenttä, Helsingin Olympiastadion oli sivuutettu otteluareenaa valitessa ja peli oli päätetty viedä Tammerkosken Sillan kupeeseen; Tampereelle. On toki totta, että Olympiastadionin lähes neljääkymmentätuhatta paikkaa tuskin olisi myyty läheskään loppuun Kazakkeja vastaan, mutta Ratinan yleisömäärä, hieman yli 13 000, oli kyllä valtava pettymys täysin realistisesti lopputurnauspaikasta taistelevalle Suomen joukkueelle. Tämän viikon aikana on useilla tahoilla argumentoitu, että pieni katsojamäärä johtui pääkaupunkiseutulaisten haluttomuudesta lähteä katsomaan Huuhkajia Kehä-3:n ulkopuolelle, mutta itse näkisin asian täysin päinvastoin. Ottelun jälkeiset autoletkat ja viimeistä paikkaa myöten täytetyt VR:n aina niin luotettavat junat etelään kertovat aivan jostain muusta. Uskaltaisinkin väittää, että Mansessa ei TamU:n menestys ole suurista puheista huolimatta sittenkään sytyttänyt koko kaupungin futisbuumia vaan nimenomaan Tampereen ja sen lähialueiden ihmiset äänestivät jaloillaan, eivätkä saapuneet paikalle. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ihmiset ympärillämme olivat tulleet paikalle jostain muualta kuin Hämeestä. Väitän, että Olympiastadionille olisi saatu vähintään 20-25 tuhatta katsojaa paikalle ihan jo pelkästään ottelun ympärille luodulla hypellä.
Noh, edellinen saattaa olla ainoastaan oma, täysin väärä mielipiteeni, mutta yksi asia ainakin on varma; tunnelma oli todella hämäläisen hidas ja rauhallinen. Verrattuna edellisten karsintaotteluiden huutomyrskyyn, Ratinassa vallinnut ekumeeninen hartaus oli aika ajoin jopa äärimmäisen ahdistava kokemus. SMJK:n katsomonosan laulut kyllä kuuluivat toiselle puolella stadionia, mutta siihen se sitten jäikin; Maamme-laulun desibelit ottelun alla eivät olisi pelottaneet edes lähipuiden laiskoja variksia päiväuniltaan, saati sitten ylvästä huuhkajaa, kuten Olympiastadionilla. Ja sen biisin osaavat kuitenkin kaikki. Toivottavasti. Ratinan akustiikka on yksinkertaisesti äärimmäisen huono minkäänlaisen tunnelmanpoikasenkaan luomiseen; avonaiset, käsittämättömän kaukana kentästä olevat katsomonsirpaleet eivät vain yksinkertaisesti toimi niin kuin jalkapallostadionin tulisi toimia. Ratinassa ei todellakaan ole pelkoa siitä, että stadionin rakenteet tarjoaisivat minkäänlaista kaikupohjaa kannattajille. Oma ääneni kesti hädin tuskin ensimmäisen puoliajan loppuun. Oli todellakin hieman epäuskoinen olo katsoa pituushyppypaikan vieressä sivurajaheittoa suorittavaa tikku-ukkoa lähes rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa; täälläkö näitä pelejä nyt sitten pelataan.
Miten peli sitten oli päätetty viedä pois Huuhkajien itseoikeutetulta kotikentältä? Vastaus on yksinkertaisen tyly: valittaessa viimeksi Palloliiton puheenjohtaa, Pekka Hämäläinen ei olisi millään saanut lobbattua itselleen uudelleenvalintaan oikeuttavaa äänimäärää maakunnissa lupaamatta viedä karsintaotteluita myös muualle kuin Pääkaupunkiseudulle. Niinpä siis nyt, sopivan tilaisuuden tultua Palloliiton pysähtyneisyyden ajan itseoikeutettu hirmuhallitsija päätti viedä elintärkeän karsintaottelun Suomen huonoimmaille jalkapallostadionille. Onneksemme joukkue kuitenkin hoiti oman leiviskänsä katsojien väistäessä vastuuta ja voitti Kazakit, pitäen unelman lopputurnauspaikasta edelleen elossa. Pysähtyneisyyden aika Palloliitossa tosin jatkuu vielä muutaman vuoden; toivottavasti sen päätyttyä aika olisi kypsä myös jollekin uudelle jalkapallopäättäjälle, jolla olisi ehkä jokunen uudistava ja eteenpäinvieväkin ajatus suomalaisesta futiksesta.
Teesini viimeviikkoisen fiaskon uusinnan estämiseksi ovat:
-Poliittisten korruptiopäätösten ei koskaan pitäisi mennä joukkueen edun edelle. Ei koskaan.
-Elintärkeitä jalkapallo-otteluita ei pitäisi viedä puhtaisiin jääkiekkokaupunkeihin. Ei koskaan.
-Palloliitto tarvitsisi joskus uusia päättäjiä, jotta suomalaista futista voitaisiin aidosti kehittää.
Puolaa vastaan 12.9 pelataan taas Olympiastadionilla. Toivottavasti loppuunmyydyllä.
-Tomppa
tiistai 21. elokuuta 2007
Keskivertokannattajan dilemma
Näin huomisen Suomi-Kazakstan ottelun alla ajattelin pitkästyttää joskus menneisyydessä kirjoittamallani tekstinpätkällä suomalaisesta futisfaniudesta. Badabing!
Keskiverto futisfanilla ei ole Suomessa helppoa. Kotimainen seurajalkapalloilu on täysin aliarvostetussa asemassa suomalaisessa lajikirjossa ja maajoukkueenkin kotiottelut tuntuvat suurta yleisöä kiinnostavan ainoastaan silloin kun vastassa on joku ns. iso maa. Veikkausliigan otteluissa säännöllisesti käyvät ihmiset saavat asiaan perehtymättömiltä osakseen häpeänsekaista naureskelua ja ”kuka nyt suomalaista potkupalloa haluaisi seurata” kommentteja. Ikään kuin Suomen laadukkaimman jalkapalloviihteen seuraaminen olisi jotenkin huvittavaa puuhastelua - marginaaliviihdettä.
Myönnettäköön, silloin harvoin kun Veikkausliigakatsomoon saa raahattua mukaansa jonkun, joka Mestarien-liigan kauniiden TV-kuvakulmien poispilaamana ei niin erityisesti paikanpäällä välittyvästä tunnelmasta piittaa, on hänelle äärimmäisen vaikea perustella toiminnan järkiperäisyyttä; joukkueiden juostessa räntäsateisessa Suomen kesässä perunapeltoa muistuttavalla kentällä, rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa katsomossa, ei kovin moni varmasti saa itseensä imettyä niitä toivottuja hienoja elämyksiä maailman kauneimman lajin parissa. Jos pelin 1-0 ratkaisumaali tulee 90 minuutin tappavan tylsän nuhjaamisen jälkeen kulmapotkun jälkeisestä maalinedustan palloflipperistä jonkun potkaistessa pallon vahingossa omaan maaliin, on ”sivulliselle” hyvin vaikea argumentoida ainakaan pelaajien henkilökohtaisella taidolla tai pelin viihdyttävyydellä. Katsomossa vallitsevan ekumeenisen hartauden keskeltä suurimmaksi mieltä kuohuttaneeksi asiaksi monesti jääkin toiselta puolelta kenttää kaikunut kännykän soittoääni. Ja senkin hälyäänen aiheuttajaa usein katsotaan avoimen paheksuvasti paikalle puoliväkisin vääntäytyneiden kylänmiesten, ns. ”toista se oli ennen”-katsojien taholta. Nämä kaverit kun keskittyvät kentän tapahtumien sijaan kuiskaten muistelemaan vierustoverinsa kanssa sitä kuinka hieno tunnelma ja kuinka hyvää peli ”ennen” oli. Joku surullinen taputus tai ”nuija”-huuto heistä saattaa hyvänä päivänä irrota.
Toisaalta, on Veikkausliigaseuroilla myös omat faniporukkansa, jotka urhoollisesti yrittävät tuoda katsomoihin mannermaista tunnelmaa lauluineen ja huiveineen. Valitettavan usein nämä, omasta mielestään ainoat oikeat kannattajat, kuitenkin sortuvat omiin futismatsin ”oikein” seuraamiseen asettamiinsa sääntöihin ja pykäliin. ”Tosifanin” mielestä ainoa asia joka on pahempi kuin se, että ei seuraisi futista ollenkaan, on ”väärin” seuraaminen; heidän mielestään katsomoihin ei ole mitään asiaa jos ei onnistu noudattamaan perinteisimpiä englantilaisia casual-pukeutumiskoodeja, he nauravat kaikille jotka eivät osaa seuran virallisilla fanisivuilla edellisiltana julkaistua kolmistemmaista kannatusaariaa kaanonina ja auta armias jos kädet eivät nouse täsmälleen oikeaan kulmaan kohti taivasta laulun aikana. Sehän olisi jo noloa! Valitettavan usein näille todellisen jalkapallokulttuurin airuille suurin asia on järjestää jonkinlainen näytöshenkinen käsirysy ottelun yhteyteen vain siitä yksinkertaisesta syystä, että niin BBC:n jalkapallofaniutta käsitelleessä dokumentissakin toimittiin.
Kuten jo mainitsin, keskivertokatsoja jää tässä pahasti välikäteen; jos haluaa rikkoa stadionin päälle synkkänä laskeutuvan hiljaisuuden verhon saa osakseen ikuisen paheksunnan tuulipukukansalta. Jos taas kohottaa ääntään ”väärin”, riskeeraa oman statuksensa virallisena futisfanina. Koeta siinä sitten tehdä valintoja.
Veikkausliiga on varmasti mainettaan kansan syvien rivien keskuudessa parempi sarja; ottelut ovat usein viihdyttäviä ja hyvätasoisia. Toisaalta, ovat ne joskus myös unettavan huonoja. Kannatuskulttuuri ei ole Manner-Euroopan, eikä edes naapurimaidemme tasolla, mutta eteenpäin mennään tässäkin suhteessa. Katsomoihin tarvitaan elämää ja meteliä, oli se sitten minkälaista tahansa; unohdetaan menneet ”kunnian päivät” ja ”oikeat” kannatustavat ja keskitytään luomaan omaa futiskulttuuriamme. On muistettava, että parhaan futiselämyksen kun kuitenkin saa menemällä matsiin paikan päälle.
Keskiverto futisfanilla ei ole Suomessa helppoa. Kotimainen seurajalkapalloilu on täysin aliarvostetussa asemassa suomalaisessa lajikirjossa ja maajoukkueenkin kotiottelut tuntuvat suurta yleisöä kiinnostavan ainoastaan silloin kun vastassa on joku ns. iso maa. Veikkausliigan otteluissa säännöllisesti käyvät ihmiset saavat asiaan perehtymättömiltä osakseen häpeänsekaista naureskelua ja ”kuka nyt suomalaista potkupalloa haluaisi seurata” kommentteja. Ikään kuin Suomen laadukkaimman jalkapalloviihteen seuraaminen olisi jotenkin huvittavaa puuhastelua - marginaaliviihdettä.
Myönnettäköön, silloin harvoin kun Veikkausliigakatsomoon saa raahattua mukaansa jonkun, joka Mestarien-liigan kauniiden TV-kuvakulmien poispilaamana ei niin erityisesti paikanpäällä välittyvästä tunnelmasta piittaa, on hänelle äärimmäisen vaikea perustella toiminnan järkiperäisyyttä; joukkueiden juostessa räntäsateisessa Suomen kesässä perunapeltoa muistuttavalla kentällä, rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa katsomossa, ei kovin moni varmasti saa itseensä imettyä niitä toivottuja hienoja elämyksiä maailman kauneimman lajin parissa. Jos pelin 1-0 ratkaisumaali tulee 90 minuutin tappavan tylsän nuhjaamisen jälkeen kulmapotkun jälkeisestä maalinedustan palloflipperistä jonkun potkaistessa pallon vahingossa omaan maaliin, on ”sivulliselle” hyvin vaikea argumentoida ainakaan pelaajien henkilökohtaisella taidolla tai pelin viihdyttävyydellä. Katsomossa vallitsevan ekumeenisen hartauden keskeltä suurimmaksi mieltä kuohuttaneeksi asiaksi monesti jääkin toiselta puolelta kenttää kaikunut kännykän soittoääni. Ja senkin hälyäänen aiheuttajaa usein katsotaan avoimen paheksuvasti paikalle puoliväkisin vääntäytyneiden kylänmiesten, ns. ”toista se oli ennen”-katsojien taholta. Nämä kaverit kun keskittyvät kentän tapahtumien sijaan kuiskaten muistelemaan vierustoverinsa kanssa sitä kuinka hieno tunnelma ja kuinka hyvää peli ”ennen” oli. Joku surullinen taputus tai ”nuija”-huuto heistä saattaa hyvänä päivänä irrota.
Toisaalta, on Veikkausliigaseuroilla myös omat faniporukkansa, jotka urhoollisesti yrittävät tuoda katsomoihin mannermaista tunnelmaa lauluineen ja huiveineen. Valitettavan usein nämä, omasta mielestään ainoat oikeat kannattajat, kuitenkin sortuvat omiin futismatsin ”oikein” seuraamiseen asettamiinsa sääntöihin ja pykäliin. ”Tosifanin” mielestä ainoa asia joka on pahempi kuin se, että ei seuraisi futista ollenkaan, on ”väärin” seuraaminen; heidän mielestään katsomoihin ei ole mitään asiaa jos ei onnistu noudattamaan perinteisimpiä englantilaisia casual-pukeutumiskoodeja, he nauravat kaikille jotka eivät osaa seuran virallisilla fanisivuilla edellisiltana julkaistua kolmistemmaista kannatusaariaa kaanonina ja auta armias jos kädet eivät nouse täsmälleen oikeaan kulmaan kohti taivasta laulun aikana. Sehän olisi jo noloa! Valitettavan usein näille todellisen jalkapallokulttuurin airuille suurin asia on järjestää jonkinlainen näytöshenkinen käsirysy ottelun yhteyteen vain siitä yksinkertaisesta syystä, että niin BBC:n jalkapallofaniutta käsitelleessä dokumentissakin toimittiin.
Kuten jo mainitsin, keskivertokatsoja jää tässä pahasti välikäteen; jos haluaa rikkoa stadionin päälle synkkänä laskeutuvan hiljaisuuden verhon saa osakseen ikuisen paheksunnan tuulipukukansalta. Jos taas kohottaa ääntään ”väärin”, riskeeraa oman statuksensa virallisena futisfanina. Koeta siinä sitten tehdä valintoja.
Veikkausliiga on varmasti mainettaan kansan syvien rivien keskuudessa parempi sarja; ottelut ovat usein viihdyttäviä ja hyvätasoisia. Toisaalta, ovat ne joskus myös unettavan huonoja. Kannatuskulttuuri ei ole Manner-Euroopan, eikä edes naapurimaidemme tasolla, mutta eteenpäin mennään tässäkin suhteessa. Katsomoihin tarvitaan elämää ja meteliä, oli se sitten minkälaista tahansa; unohdetaan menneet ”kunnian päivät” ja ”oikeat” kannatustavat ja keskitytään luomaan omaa futiskulttuuriamme. On muistettava, että parhaan futiselämyksen kun kuitenkin saa menemällä matsiin paikan päälle.
Alussa, Tomppa loi... blogin?
Uuuuuh.
Tähän on siis tultu: mulla on blogi! Pitkällisen harkinnan ja mieltäraastavan runoilijan tuskan nurkkaan ajamana olen vihdoinkin saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja luotua itselleni blogin. Tähän asti olen ollut täysin saamaton ja äärettömän vanhanaikainen ja tallentanut sekavat aivoitukseni äärimmäisen salattuun nurkkaan tietokoneellani, mutta ne ajat ovat nyt takana. TADAA! Olkaa hyvä, tai jos ette halua olla hyviä, niin olkaa vaan...
Aikaisemminhan raapustuksiani on voinut lukea Helsinki Wolverinesin kotisivuilta (www.wolverines.fi) "Näkökulma"-osiosta, mutta jättäydyttyäni pois aktiivisesta harrastustoiminnasta, olen huomannut, että jenkkifutiksesta kirjoittaminen on muuttunut äärettömän vaikeaksi. Muita mieltäni askarruttavia asioita sen sijaan tallentuu word-tiedostoihin kiihtyvällä tahdilla, joten ajattelin nyt olla nykyaikainen ja aikaani seuraava pöytälaatikkorunoilija ja postailla niitä tänne. Tämän blogin tarkoituksena ei todellakaan ole olla minkäänlainen "rakas päiväkirjani", vaan ehkä enemmänkin kolumni tai jonkinlainen muu vapaamuotoinen tekstintallentamiskeino. Luultavasti tulen käsittelemään lähinnä maailman tärkeimpiä asioita, kuten futista ja lätkää. Tämän sanottuani huomaan sataprosenttisen varmasti ennen vuodenvaihdetta kirjoittavani puhtaasti päiväkirjaa... aivan niin kuin pikkutyttönä aina halusin...
Noh, katotaan mitä tästä tulee...
Tomppa
Tähän on siis tultu: mulla on blogi! Pitkällisen harkinnan ja mieltäraastavan runoilijan tuskan nurkkaan ajamana olen vihdoinkin saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja luotua itselleni blogin. Tähän asti olen ollut täysin saamaton ja äärettömän vanhanaikainen ja tallentanut sekavat aivoitukseni äärimmäisen salattuun nurkkaan tietokoneellani, mutta ne ajat ovat nyt takana. TADAA! Olkaa hyvä, tai jos ette halua olla hyviä, niin olkaa vaan...
Aikaisemminhan raapustuksiani on voinut lukea Helsinki Wolverinesin kotisivuilta (www.wolverines.fi) "Näkökulma"-osiosta, mutta jättäydyttyäni pois aktiivisesta harrastustoiminnasta, olen huomannut, että jenkkifutiksesta kirjoittaminen on muuttunut äärettömän vaikeaksi. Muita mieltäni askarruttavia asioita sen sijaan tallentuu word-tiedostoihin kiihtyvällä tahdilla, joten ajattelin nyt olla nykyaikainen ja aikaani seuraava pöytälaatikkorunoilija ja postailla niitä tänne. Tämän blogin tarkoituksena ei todellakaan ole olla minkäänlainen "rakas päiväkirjani", vaan ehkä enemmänkin kolumni tai jonkinlainen muu vapaamuotoinen tekstintallentamiskeino. Luultavasti tulen käsittelemään lähinnä maailman tärkeimpiä asioita, kuten futista ja lätkää. Tämän sanottuani huomaan sataprosenttisen varmasti ennen vuodenvaihdetta kirjoittavani puhtaasti päiväkirjaa... aivan niin kuin pikkutyttönä aina halusin...
Noh, katotaan mitä tästä tulee...
Tomppa