Viikko takaperin; lauantaina 1. päivä marraskuuta pelattiin ”suomalaisen jalkapallokauden huipennus”, Suomen Cupin finaali, Finnair Stadiumilla. Vasta jatkoajalla ratkaisunsa saaneessa, äärimmäisen jännittävässä pelissä olivat vastakkain pääkaupunkiseudun viholliset HJK ja Honka. Kaiken järjen mukaan katsomoiden olisi pitänyt pullistella täysinä; Klubi oli jäänyt katkeralla tavalla neljänneksi sarjassa ja Honka yhtälailla karvaasti toiseksi. Molemmilla oli siis loistava mahdollisuus voittaa vielä tällä kaudella jotain. Kuitenkin, Klubin 2-1 voittoon päättynyttä ottelua oli kuulaana loppusyksyn lauantaipäivänä katsomassa Palloliiton ilmoituksen mukaan ainoastaan 1500 silmäparia. Luultavasti katsojia oli kuitenkin hieman enemmän, pääsiväthän opiskelijat, eläkeläiset ja muut alennusryhmät ilmaiseksi stadionille, mutta kuitenkin korkeintaan 2000. Se on hävettävän vähän. Piste. Klubin katsojakeskiarvo kaudella oli 4500 ja nyt oli kyseessä sentään finaali. Missä siis vika?
Tästä on puhuttu aikaisemminkin; Palloliiton kalkkeutuneet toimintatavat eivät anna Suomen Cupin kaltaisille hienoille ja perinteikkäille tapahtumille edes minkäänlaista mahdollisuutta kasvattaa tunnettuuttaan. Lyön vetoa ettei kukaan ole edes harkinnut, voisiko finaalin pelata esimerkiksi johonkin muuhun aikaan, kuin alkutalven arktisessa ilmastossa, saati sitten, voisiko vaikka tapahtuman markkinointia tehostaa jollain tavalla. Niin päin helvettiä kuin Veikkausliigan markkinoinnissa vuosittain mennäänkin, vaikuttaa puuhastelu businessnerojen kokoukselta verrattuna Palloliiton järjestämään Suomen Cupiin. ” Ei näitä ole ennenkään mainostettu”, ”tällä on niin pitkät perinteet ettei tästä tarvitse tiedottaa” ja ”ei Englannissakaan tarvitse” tuntuvat olevan markkinoinnilliset perusteesit, joita Suomen Cupiin sovelletaan. Uskallan väittää, ettei perustuulipukujanari, esimerkiksi Finskin viereiseltä Urheilukadulta, edes tiennyt, että stadionilla pelattiin vielä Veikkausliigan viimeisen kierroksen jälkeen jonkinlainen merkityksellinen futisottelu. Saati sitten, että kyseessä oli finaalitason matsi, jossa oli jaossa paikkoja Euroopan kentille ensi kaudeksi. Media oli laajalti ja näkyvästi paketoinut futiskauden kausianalyyseissään liigan viimeisen kierroksen jälkeen, eivätkä Palloliiton fossiilit olleet tehneet ensimmäistäkään markkinoinnillista elettä viestiäkseen, ettei kausi vielä ole ohi. Itsekin media-alalla työskentelevänä sain oikein hakemalla hakea oikeiksi olettamistani kohderyhmämedioista Suomen Cupiin liittyvää mainontaa. Löytyihän sitä kuitenkin lopulta; 1/3 sivun mainos IS-Veikkaajan syövereissä ja tuulenraiskaama juliste Finnair Stadiumin eteläportissa. Mahtavaa panostusta. Kertakaikkiaan.
Seistessäni jäähileinen kolmostuoppi kädessäni Finskin kaljakatsomossa ja kuunnellessani molempien joukkueiden fanien kiistämättä hienoa laulukilpailua, satuin vilkaisemaan ylöspäin aitioihin ja mitä näinkään siellä; Palloliiton hyväveli-kerho, puheenjohtaja Pekka Hämäläisen johdolla taputtelemassa toisiaan selkään ja nauttimassa katkarapuvoileipiä ja kahvia niin maireat virneet kasvoillaan, että olisi voinut luulla thaimaalaisen ladyboy-prostituoidun olleen hommissa pöydän alla. Mitä helvettiä!? Näiden kavereiden olisi pitänyt olla nöyrinä ja maansa myyneinä surkean yleisömäärän edessä ja miettiä kenen sukukalleudet kuohitaan puutarhasaksilla markkinoinnillisen epäonnistumisen takia. Ei. Jumalauta, hikinaamaiset äijät kilistelivät konjakkilaseja ja taputtelivat toisiaan selkään, kuin suurenkin uroteon tehneinä. Varmaan meni kavereilla pöytävaraukset Rivolissa uusiksi kun matsi menikin jatkoajalle.
Toki Suomen Cupin finaali on vain pieni pisara suuressa meressä, mutta mielestäni ko. tapahtuman käsittämätön yleisömäärä kuvastaa valtavan hyvin Palloliiton munattomuutta organisaationa. Ja tätä hommaa on jatkunut jo aivan liian kauan; Hämäläinenkin on ollut virassaan jo vuodesta 1997 asti. Palloliiton suojatyöpaikoilla istuvat vuodesta toiseen samat iloluontoiset puuhastelijat, 70-vuotiaan puheenjohtajan johdolla, eikä minkäänlaisia tulosvastuita tunneta. Mistä tahansa normaalista työpaikasta mainitunlaisella tuloksella olisi saanut kenkää nopeammin kuin TPS:n valmentajan paikalta. Ja syystäkin. Pääsyytetystä, Pekka Hämäläisestä, pysähtyneisyydenajan keisarista, jopa julkaistiin pari viikkoa sitten jonkinlaisen oikean taiteilijan tekemä muotokuva, kunnianosoituksena pitkästä palveluksesta, vaikka suurin osa futisväestä olisi mieluummin nähnyt kaverin jalkapuussa, kirkonmäellä ruoskittavana. Ilmeisesti kaikista Palloliiton puheenjohtajista julkaistaan moinen taidepläjäys, mutta mielestäni pelkkä ajatus itsessään tuntuu väkisinkin äärimmäisen kornilta.
Vanhan urheilutotuuden mukaan ”voittavaa joukkuetta ei vaihdeta” ja Palloliittohan ei ole voittanut enää vuosiin yhtään mitään. Olisikohan aika vähitellen vaihtaa vaikka hieman tuoreempia näkökulmia omaavia kavereita kentälle?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti