Otteluraportti 21.5. - Ruisku/Clericalille avaustappio

Keskiviikkona 21. päivä pelattiin Herttoniemen legendaarisessa hornankattilassa kutosdivarin D-lohkon toisen kierroksen ottelu Ruisku/Clericalin ja kotijoukkue KuRan:n välillä. Runsaslukuiselle yleisölle; kesätreenejä vetäville kiekkojunnuille, iltakävelyllä olleille vanhuksille ja puskista ryömineille rantojen miehille tarjottiin laadukasta jalkapalloviihdettä koko pääsymaksun edestä.

Peli alkoi molempien joukkueiden pelatessa tarkkaa puolustuspeliä. Pallonhallinta oli hienokseltaa kotijoukkueella, eikä vieraidenkaan pelaamisessa valittamista; vaaralliset tilanteet olivat kortilla molemmissa päissä. Taistelua käytiin pitkälti keskikentällä, jossa KuRan brittivahvistus ja Ruiskun kolmikko, Tervo-Toivakainen-Rintala ottivat miehekkäästi mittaa toisistaan. Ensimmäisen ottelunsa tällä kaudella pelanneet Nisse ja Heikki pääsivät alun kankeuden jälkeen hyvin rytmiin kiinni ja tällä kertaa tuomarikaan ei turhaan korttejaan heilutellut, eli tuloksena oli vauhdikasta jalkapalloilua perheen pienimmillekin.

Avausjakson paras paikka siunaantui Ruiskun tuulennopealle laitahyökkääjälle; Turuselle, jonka jalat kuitenkin pettivät juuri ratkaisevalla hetkellä ja mies onnistui laittamaan JiiTeen keskityksestä n. metrin päästä tyhjästä maalista ohi.

Toiselle puoliajalle vierasjoukkue vaihtoi taktiikkaansa 433:sta 442:een. Tämä osoittautui karmaiseaksi virheeksi, koska ensimmäisen puoliajan organisoitunut ja varsinkin puolustussuuntaan varma kenttäpeli hajosi välittömästi atomeiksi ja KuRa sai pelin hallintaansa. Pelin ainoa maali tulikin sitten toisen puoliajan keskivaiheilla, kun joku kotijoukkueen huomaamaton vääntäjä sai aikaiseksi elämänsä laukauksen ja veti n. 25 metristä yläriman kautta todellisen highlight-reel maalin. Maalista ei todellakaan voi syyttää Ruiskun puolustusta tai ansiokkaasti maalissa esiintynyttä lainapelaaja Kuosaa; noin mieletön tuuri käy vain kerran vuodessa. Todennäköisesti maali jäi hepun uran viimeiseksi.

Alkoi vierasjoukkueen armoton takaa-ajo, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta; paikkoja saatiin kyllä luotua, mutta viimeistelyn huolimattomuudesta johtuen maaleja ei kuitenkaan saatu aikaiseksi ja pisteet jäivät kotijoukkueelle. Maali oli itseasiassa lopussa ehkä lähempänä vieraspäätyyn; kotijoukkueen lädivahvistus puski kulmapotkun jälkitilanteessa ylärimaan ja toinen hyökkäjä oli puolittain läpi. Toki Ruiskullakin oli mahdollisuutensa, viimeisenä toiseksi viimeisellä minuutilla Nissen esityöstä Innborr pääsi tälläämään n. viidestä metristä aivan vapaasti, mutta laukauksen jälkeen palloa saatiin hakea kaukaa Lumimaasta asti. Ruisku joutui siis poistumaan muinaiselta kotikentältään tappion karvasta kalkkia niellen.

Erona ensimmäiseen peliin sanottakoon, että tällä kertaa vastustaja oli ehkä hivenen kokeneempi (lue: lihavampi); ei ollut samanlaista mahdollisuutta jyrätä pelaajien yli kuin edellisellä viikolla. Peli oli hyvin hallussa ja organisoitua, mutta paikoista on laitettava pallo maaliin. Hertsigan kuuluisa blyysi oli muisto vain, eikä Ruisku/Clericalin tavaramerkiksi muodostunutta taidokasta lyhytsyöttöpeliä juurikaan nähty. Silloin kun nähtiin, peli oli kieltämättä hyvin hallussa.

Ei yksi tappio maata kaada, torstaina on ohjelmassa kotiottelu molemmat pelinsä tähän mennessä voittanutta Cosmos AP:ta vastaan.

Liverpool - Blackburn / osa 3

Löysimme paikkamme Main Standin yläriveillä helposti. Jumalauta, täällä ollaan! Ja tuossa ihan vieressä on Kop! Olin aivan tolaltani. Hieman rauhoituttuani ensimmäinen havainto oli järkyttävän pieni jalkatila; nämä penkit oli todellakin rakennettu keinotekoisesti seisomakatsomoihin, tuntui kuin olisin yrittänyt istua syöttötuolissa. Tai sitten katsomot on vain yksinkertaisesti tehty hevos-jockeyden kokostandardien mukaan. Ei mikään ihme ettei jengi halua istua katsomoissa. Toisaalta, aivan sama; olimme Anfieldillä.

Meteli yltyi kun joukkueet saapuivat lämmittelemään kentälle. Poolista viimeisenä, lähes kymmenen minuuttia muiden jälkeen tunnelista ulos asteli Hyypiä, saaden vastaansa valtavan huutomyrskyn. Lämmittelyssä oli hauska huomata kaikkien vetävän omalla tyylillään; Steven Gerrard verenmaku suussa, Big Sammy Hyppia jaksoi pelata ehkä noin minuutin verran höynää muiden vaihtomiesten kanssa kunnes vetäytyi venyttelemään kentän reunalle. Pepe Reina taas lämmitteli lähinnä kakkosveskaria, sankari itse ei paljon jaksanut juoksuaskelia ottaa.

Joukkueet painuivat takaisin pukukoppeihinsa ja fanikatsomot alkoivat ottaa toisistaan mittaa. Kop tietysti lauloi Blackburnin katsomon suohon, vieraiden kovasta yrityksestä huolimatta. Jännitys tiivistyi tiivistymistään ja kun joukkueet astelivat kentälle saavutettiin todellinen kliimaksi; korviahuumaava ”You’ll Never Walk Alone”-yhteislaulu kuului varmasti Liverpoolin keskustaan asti. Stadionin rakenteet tuntuivat natisevan liitoksistaan äänenpaineen alla. Uskon, että sellaista ihmistä ei ole olemassakaan joka ei olisi paikalla ollessaan ollut äärettömän vaikuttunut hurmoksellisesta ilmapiiristä. Vaikka vihaisi sydämensä pohjasta jalkapalloa ja kaikkea muuta urheilua, ei voi olla tuntematta kylmiä väreitä selässään; ”…walk on, walk on, with hope in your heart and you’ll never walk alone…” Mahtavaa! Fantastista!

Ennen ottelun alkua vietettiin vielä koskettava hiljainen hetki vuonna 1989 Hillsboroughin onnettomuudessa kuolleen 96:n liverpoolfanin muistolle. Kaikkialle katsomoihin nousi lakanoita joissa luki: ”96 brothers” tai ”justice for the 96”. Tunnelma oli käsinkosketeltavan hieno.

Ehkä koskettavat alkuseremoniat kummittelivat pelaajien pääkopassa vielä ottelun alettuakin, sen verran sekavaa oli jalkapalloilu Liverpoolin sunnuntaisessa keskipäivässä koko ensimmäisen puoliajan. Poolin topparipari Carrager-Skrtel oli tiukkana. Samoin toisessa päässä pelanneet Samba-Nielsen. Molempien joukkueiden hyökkääjät vaeltelivat suurimman osan puoliaikaa täysin varjojen mailla. Katsomoissakaan meno ei uskomattomiin sfääreihin yltynyt; paikalliset olivat sitä mieltä, että tänään ei juhlita koska on Hillsboroughin vuosipäivä ja siten sopimatonta olla äärettömän innoissaan futiksesta. Hetkellisesti tunnelma nousi Blackburnin Friedelin kaadettua kotifanien todellisen sankarin, Steven Gerrardin rangaistualueella aivan silmiemme alla. Oikeastaan kaikkien muiden mielestä tilanne oli selvä rankkarin paikka, paitsi erotuomarin. Toinen tunnelman nostattaja oli se hetki kun Sami Hyypiä nousi vaihtopenkiltä lämmittelemään. Koko stadion yltyi valtaviin suosionosoituksiin ja tuntui siltä, että Sami itsekin oli hieman hämillään saamastaan huomiosta; ”oh Sammy, Sammy, Sammy, Sammy, Sammy Hyypia”. Puoliajalle mentiin kuitenkin 0-0 tilanteessa.

Hauskana havaintona ympäristöstämme huomasimme, että kaikkialla ympärillämme oli espanjalaisia. Spanskeja oli paikalla varmasti useita satoja, ellei sitten tuhansia. Luonnollisesti aurinkorannikon pojilla ja tytöillä oli päällään espanjalaisten suosikkipelaajiensa espanjalaisten kotiseurojen fanipaitoja; Real Sociedatin paitoja Xabi Alonson nimellä, Real Madridin ja Deportivon paitoja Alvaro Arbeloan nimellä ja tietysti kotikannattajien uuden kulttisankarin, Fernando Torresin nimellä varustettuja Atletico Madridin paitoja.

Espanjalaisten paljoudelle naureskellessamme, äärettömän yllättävä sattuma oli se, että suoraan vieressämme istui kolme suomalaista heppua. Tarkemman selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kaverit olivat tulleet Kuopiosta matsia katsomaan. Kuulemma rakkaudesta Liverpooliin. Kuitenkin kaikesta siitä savolaisen kierosta Liverpool-rakkauden tunnustamisesta jotenkin paistoi läpi ääretön tekopyhyys ja kupletin juoni kävikin selväksi viimeistään toisen puoliajan alussa kun heput ”joutuivat lähtemään, koska heidän lentonsa oli lähtemässä”. Koko ajatus oli täysin paradoksaalinen; kaverit väittivät toistuvasti todella suureen ääneen rakastavansa Liverpoolia ja tulleensa Englantiin ainoastaan joukkueen takia, mutta kuitenkaan he eivät olleet onnistuneet järjestämään lentojaan niin, että olisivat esimerkiksi nähneet ottelun maalit. Kummallista, mutta mistä noista kalakukoista tietää.

Niin, ne maalit. Niitähän alkoi sataa saman tien kun puoliaika saatiin kunnolla käyntiin; vartin välein Gerrard, Torres ja vaihdosta kentälle tullut Voronin iskivät. Ja alkoivathan katsomotkin vähitellen herätä; El Ninolle maali oli kauden 30. eikä ”Torres’ Armbandsongista” meinannut tulla loppua millään: ”his armband proved he was a red, Torres, Torres, you’ll never walk alone it said Torres, Torres!” . Myös Gerrard sai osansa laulannasta, eikä Blackburnista juuri ollut vastukseksi; ei kentällä eikä katsomossa. Roversin paras pelaaja, Roque Santa Cruz tosin sai pallon yliajalla Reinan taakse, mutta Anfieldin tunnelmaa yksi takaisku ei masentanut; varma kotivoitto oli tosiasia.

Kuin pisteeksi i:n päälle myös sade oli loppunut iltapäivän kuluessa.

Valuimme iloisen massan mukana ulos stadionilta ja hyvin nopeasti tuli selväksi, että ainakaan fanituotekauppaan ei olisi mitään asiaa. Sen edessä oli valehtelematta tuhansia ihmisiä valmiina tuhlaamaan muurarin- ja lasinleikkaajanpalkkansa mihin tahansa esineeseen johon vain oli LFC:n logo painettu. Koska olimme tulleet paikalle taksilla, emme todellakaan tienneet mihin päin olisimme lähteneet kävelemään. Päätimme siis toimia juuri sillä väärällä tavalla ja seurata vain lammasmaisesti suurinta ihmismassaa pois stadionin välittömästä läheisyydestä. Ja niinhän siinä sitten kävi, kuten aina kun vain aivottomana massoja seuraa; noin puolen tunnin kävelyn jälkeen ympärillämme vellova valtava ihmismassa oli kutistunut tasan meidän porukaksemme ja joidenkin muiden eksyneiden turistien ryhmäksi. Koska olimme kuitenkin ajaneet taksilla ihan kotoa asti paikan päälle, emme viitsineet tuhlata rahaa uuteen mittarimatkaan. Emme kyllä olisi varmaan mistään taksia siihen hätään saaneetkaan. Päätimme toimia kuten ei ikinä pitäisi toimia ja ottaa kaaosteorian käyttöön; matka vei siis lähimmälle bussipysäkille, jolla hyppäsimme ensimmäiseen bussiin.

Kuin ihmeen kaupalla dösä vei meidät luotisuoraan Lime Streetin asemalle, josta otimme ensimmäisen junan kohti koti-Lincolnia. Kotoisten Peterboroughn ydinreaktoreiden ohi raidebussilla körötellessämme ei voinut kuin hymyillä pitkälle, mutta palkitsevalle päivälle.

Liverpool - Blackburn / osa 2

Nukahdin siinä kahdeksan aikoihin ja heräsin heti perään kolmen tunnin ja 144 punnan jälkeen lähestyessämme Anfieldiä. Yllätyksenä ei tullut se, että Liverpool näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin kaupungit Englannissa; puoliränsistyneitä punatiilisiä rivitaloja silmänkantamattomiin. Olisimme aivan hyvin voineet olla edelleen kotona Lincolnissa piskuisen Sincil Bankin stadionin vieressä kuin Liverpoolissa yhden maailman kuuluisimmista stadioneista. Olon teki kotoisaksi tuttu ja turvallinen sade. Ei muuta kuin lippuja metsästämään.

Lippujen hakeminen osoittautuikin sitten odotettua vaikeammaksi tehtäväksi. Mitenkäs selität elämäänsä tylsistyneelle, katkeroituneelle ja hieman krapulaiselle englantilaisen lippukojun tädille, että lippumme on hommannut Hollannissa pelaavan suomalaisen jalkapalloilijan agentti? Ja, että liput on jätetty nimellä jota rouva lippukojuntädin ei kannattaisi edes yrittää alkaa tavaamaan. Luonnollisestikin olimme pulassa. Täti kojussa käytti kyllä paikalliseen tapaan paljon ”love” ja ”darling” sanoja, mutta sellaisilla äänenpainoilla jotka tuntuivat sisältävän samalla sanat ”idiot” ja ”I’m not giving you tossers any tickets, innit?”. Paikalle kutsuttiin jopa järjestyksenvalvoja, joka yritti tiedustella meiltä olivatko lippumme jonkin LFC:n pelaajan, valmennushenkilön tai muun seuran työntekijän hommaamat. No, eivät olleet, joten viimeisenä valttikorttina kaveri päätti olla ystävällinen ja kysyä kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä: ”are they away-fan tickets”. Setä tuntui pelkäävän vastaustamme ruton lailla, olihan paikallisia faneja kaikkialla ympärillämme ja vaikutti jopa osin huojentuneelta kun suureen ääneen vakuutimme, ettemme ole Blackburnia tulleet kannattamaan. Meidät ohjattiin pääsisäänkäynnin viereiseen kojuun, jossa kuulemma tiedettäisiin asiat paremmin. Selvä.

Kiertäessämme Anfieldiä kieltämättä karussa Liverpoolilaisessa naapurustossa mieleeni välähti, että tälläkin tiilitalojen reunustamalla kadulla on joskus ennen otettu tosissaan miehestä mittaa. Kaduthan ovat ikään kuin putkia joista ei pääse kokonaan ulos kuin päädyistä. Naapurusto on varmasti, esimerkiksi 80-luvulla, ollut pelipäivien ympärillä melko rauhaton. Ei ihme, että kaikki Anfieldin ympärillä sijaitsevat talot on nyt asumattomina laudattu umpeen. Toki todennäköisempi syy sulkemiselle ovat tietysti englantilaistyyppiset rakennusstandardit. Luultavasti eräänä aamuna kun asukkaat ovat heränneet, ovat ihmisen kokoiset homesienet tervehtineet heitä iloisesti teekupin äärestä. Eihän siinä sitten mikään muu ole auttanut kuin muuttaa jollekin uudemmalle sieniviljelmälle asumaan.

Onnemme kääntyi pääsisäänkäynnillä, kun ymmärtäväiset järjestyksenvalvojat vakuuttivat meidän olevan oikeassa paikassa; viereisessä kopissa olisivat kaikki noudettavat liput. Tosin, koppi aukeaisi vasta tunnin-parin päästä, joten hienoinen epävarmuus keskuudessamme jatkui. Koko homma oli tähän asti ollut sen verran säätämistä, että en todellakaan uskonut pääseväni stadionille sisään ennen kuin lippu olisi turvallisesti taskussani.

Aikaa tappaaksemme päätimme suunnata syömään läheiseen Red Griller-nimiseen kahvioon, josta kantautuikin kutsuva pekoninrasvantuoksu. Paikka osoittautuikin varsinaiseksi rekkamiesravintolaksi; tunsin verisuonieni tukkeutuvan suolan ja rasvan määrästä pelkästään katsomalla ravintolan antimia. Totta kai tilasimme suurimmat mahdolliset annokset. Paikka oli vuorattu lattiasta kattoon entisten ja nykyisten Liverpoolin pelaajien kuvilla, nimikirjoituksilla, paidoilla ja muulla asiaankuuluvalla rekvisiitalla. Ian Rushin viikset olivat edelleen mahtavat.

Aterioituamme lähdimme vyörymään kohti stadionin kyljessä kutsuvana möllöttävää fanituotekauppaa. Valtava ”superstore” tarjosi kaikkea tarpeellista ja hyvin paljon tarpeetontakin tavaraa, joita yhdistävänä tekijänä oli punainen tai valkoinen väri ja LFC:n logo. Oma osastonsa oli retrotavaroille, vauvojen vaatteille, champions league-tavaralle ja ylipäänsä kaikille kategorioille mitä kekseliäs markkinamies nyt vain on sattunut tulemaan ajatelleeksi. Todellinen fanin paratiisi siis; permission to go crazy. Ongelmana valtavalle kulutusjuhlalle keskuudessamme oli se, että samanlaisia ajatuksia oli ilmennyt huomattavan monella muullakin. Kauppaan sisään päästäksemme jouduimme jonottamaan ja sisällä toiminta oli monin paikoin kuin Stockmannin Hulluilla Päivillä; ihmiset repivät kulutushysterian kourissa tavaraa hyllyistä alas. Niinpä päätinkin poistaa ainoastaan ne tarpeellisimmat; huivin ja pelipaidan, johon toki painatin numeron yhdeksän ja nimen Fowler, suuren idolini Robbie ”The God” Fowlerin kunniaksi. ”When the ball hits the net its’s fairly safe bet that it’s Fowler…”

Olimme loistavalla tuulella ja sadekin alkoi pikkuhiljaa lakata. Ottelua edeltävä jännitys oli käsinkosketeltavaa kaikkialla stadionin ympäristössä. Mahtava meininki.

Astelimme rinta rottingilla kohti lippujen noutopistettä, mutta kauhuksemme lippupisteen täti ei oikein vieläkään ollut vakuuttunut tarinoistamme. Viimeisellä epätoivon hetkellä mamma kuitenkin ehdotti kysyvästi, että olisiko nyt mitenkään mahdollista että joku suomalainen futaaja, esimerkiksi Sammy Hyppia, olisi jättänyt liput meille. Ainoaan oljenkorteemme tarttuen nyökyttelimme fanaattisesti ja yhtäkkiä tädin ilme kirkastui; no kyllähän Hyppia on tänne lippuja jättänyt ja vielä tuolla samalla käsittämättömällä suomalaisella sukunimellä, etunimi vai olisi eri. Onnistuessamme arvaamaan ensimmäisellä oikein, täti ojensi iloisena kirjekuoren meille. Riemulla ei ollut rajoja.

Stadion oli samanlainen kuin nyt vanhan ja ison futisstadionin pitääkin olla; puoliränsistynyt ja kasattu samalla hyväksi havaitulla punatiilien ja betonielementtien pyhällä harmonialla, josta kaikki muutkin suuret englantilaiset arkkitehdin painajaiset on koottu. Ahtailla, oluen tahrimilla betonikäytävillä kummitteli koettujen valtavien ilojen ja järkyttävien surujen henki; jotenkin sen vain krapulaisempikin kulkija aistii; niillä käytävillä on koettu paljon todellisia tunteiden vuoristoratoja.

Liverpool - Blackburn / osa 1

Äärettömän pitkä matkaraporttini matkasta Liverpoolin ja Blackburnin väliseen Valioliigaotteluun ilmestyy muutamassa osassa, koska muuten sitä ei jaksaisi kukaan lukea... ei kyllä varmaan nytkään...

Aamu oli kaunis. Ei tosin niin kaunis kuin edellisenä päivänä oli ollut, mutta sitähän me emme tienneet, olimmehan olleet muutaman aamun hyvinkin tukevassa humalansekaisessa koomatilassa ja näin ollen kykenemättömiä arvioimaan aamujen kauneutta. Yhtä kaikki, tämä kyseinen aamu oli kaunis.

Kävelimme alas Lincolnin tuttua High Streetia rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa. Maassa mätänevistä erilaisista kebabeista, ranskalaisannoksista, lasinsiruista ja oksennuslammikoista saattoi hyvinkin päätellä, että edellinen ilta oli ollut nyt uinuvassa opiskelijakaupungissa rankan ryyppäämisen, haureuden ja yleisen kaaoksen täyteinen, kuten nyt lukukauden aikana jokainen ilta yleisesti ottaen oli. Nyt hiljaisuus oli käsikosketeltava. Myös meidän keskuudessamme; kuljimme kuin mykät miimikot hautajaissaattueessa. Tämä tosin saattoi johtua siitä, että käsillä ollutta vuorokaudenaikaa kutsutaan, aikavyöhykkeestä riippumatta, ainoastaan yleisnimikkeellä ”liian aikaisin” ja ajan käsite, siten kuin me sen sivistyneissä länsimaissa tunnemme, on kokonaan kadonnut. Kyllä, arvasitte oikein, kello oli kuusi, eikä puhetta tai muita kommunikaation muotoja ollut vielä keksitty. Kolme aikaisempaa, tehokkaasti tietoisuudesta juotua iltaa eivät nekään auttaneet vireystilaamme.

Lobotominen kulkueemme saavutti tuttuakin tutumman rautatieaseman varmoin askelin. Tästä paikasta oli lähdetty kymmeniä kertoja aikaisemmin täällä asuessamme ja tällä kertaa lähtemiselle oli vielä erityinen tarkoitus; matka Liverpooliin, katsomaan Liverpool FC:n ottelua Blackburn Roversia vastaan legendaarisella Anfield Roadin stadionilla. Tarkoitus ei siis olisi voinut olla parempi; kyseessä oli pyhiinvaellus. Sanan korkeimmassa merkityksessä.

Hyräilin mielessäni hiljaa ”Steve Gerrard Gerrard, can blast it from 40 yards…”-laulua kun yllättäen havaitsin rautatieaseman ovessa olla möllöttävän, sheffieldiläisen jykevän riippulukon. Koko asema näytti muutenkin lännenelokuvan aavekaupungin hylätyltä saluunalta. Puutui vain surullisena tuulessa poukkoileva risupallo ja ohitse nilkuttava yksinäinen kulkukoira. Näytti siltä kuin täältä ei olisi lähtenyt junia vuosisatoihin, saati sitten seuraavan vartin sisään.

Pienimuotoinen paniikki iski seurueeseemme; pääsisimmekö tältä jumalanhylkäämältä asemalta ylipäänsäkään kohti Liverpoolia ja vielä tarkemmin, pääsisimmekö kohti Liverpoolia seuraavan tunnin sisällä? Matsi nimittäin alkaisi jo puoli kahdelta, eikä englantilaisilla raidebusseilla liikkuminen todellakaan ole se kaikkein varmin ja nopein tapa päästä paikasta A paikkaan B. Lippujen hommaamiseksi oli käytetty kaikki mahdolliset kikat, eikä mahdollisuutta päästä paikan päälle Anfieldille katsomaan Poolin matsia ihan heti järjestyisi uudelleen.

Aseman ulkoseinään kiinnitetty aikataulu varmisti pelkomme todeksi; täältä ei lähtisi junia yhtään mihinkään ennen iltapäivää.

Kuin pisteeksi i:n päälle, alkoi sataa, mutta niinhän aina Englannissa.

Pikainen soitto matkailualan ammattilaiselle, joka oli juna-aikataulun meille tarkistanut ei ainakaan tehnyt oloamme yhtään luottavaisemmaksi: ”eihän täältä mitään junia lähde. Jätkä on jurrissa kattonu aikataulut väärin”. Vastaus oli lyhyen ytimekäs: ”joo, eihän sieltä mitään junia lähde”. Kiitti vaan.

Alkoi paniikinomainen vaihtoehtoisen reitin etsiminen; ”mites vaikka Sheffieldin kautta? Tai Nottinghamin? Onhan tässä pakko olla joku keino jolla Liverpooliin pääsee kun aikaakin matsin alkuun on vielä melkein kuutisen tuntia”. Matkailualan ammattilainen löysi keinon: ”hei, Sheffieldistä lähtee puolen tunnin päästä stoge suoraan Pooliin”. Johon vastauksemme oli: ”niin, mutta mitenkäs ajattelit teleportata meidät puolessa tunnissa Sheffieldiin”. Ja vastaus tähän: ”niin, ette te kyllä mitenkään kerkee”. Kiitti vaan. Taas.

Vielä ammattilaisen pussista löytyi yksi vaihtoehto: ”hei, puol 12 Sheffieldistä. Siihen te kerkeette”. Johon me: ”niin, mut sillä me ei keretä matsiin”. Johon matkanjohtajamme lakonisesti: ”niin, sillä te ette kyllä kerkee matsiin”. Kiitti letuista. Puhelin seinään.

Mitähän helvettiä noissa matkailualan kouluissa opetetaan? Ei ainakaan mitään millä on mitään tekemistä matkailun kanssa, arvaisin minä. Tai voihan olla niin, että ammattilainen ei ollut aivan kaikkein vireimmillään tähän aikaan vuorokaudesta. Meitä tämän asian pohtiminen ei kuitenkaan helpottanut yhtään.

Kävi ilmi, että ainoa keino hypoteettisen autovarkauden lisäksi oli taksi. Siis taksi. Komeasti vaan pojat, mittarilla muutaman sata kilometriä suoraan stadionin eteen. Koko homma tuntui melkomoiselta liioittelulta, mutta kriisitilanteessa on toimittava tilanteen edellyttämällä tavalla, eikä tärkeämpää tarkoitusta voinut olla. Niinpä askeleemme suuntasivat kohti sattumalta lähellä ollutta Discount Cab-toimistoa, joka kuin ihmeen kaupalla oli viikonloppuisin vuorokauden ympäri auki.

Nopeiden reittiselostusten jälkeen pihaan kaartoikin jo taksi jonka kuski ei olisi voinut uneliaana sunnuntaiaamuna olla iloisempi siitä, että pääsi ajamaan toiselle puolelle maata. Kaveri suorastaan hehkui dollarinkuvat silmissä tyytyväisyyttään ja kuunteli puolivillaisen ymmärtäväisesti surullista tarinaamme juoduista päivistä ja aikataulun lukemiseen liittyvistä ongelmista. Hepulla oli selvästi ollut pitkä ja yksinäinen yö, sen verran paljon tuntui juttua riittävän. Saimme muun muassa kuulla hänen olevan kotoisin Afganistanista ja sen, että hän ei tiennyt mitään jalkapallosta. Jälkimmäinen tosin selvisi jo siinä vaiheessa kun kaveri tiedusteli sitä, mihin osoitteeseen olimme Liverpoolissa menossa jalkapalloa katsomaan: ”what is name of road you go”? Johon toki vastasimme yksissä tuumin: ”Anfield Road”. Tähän kuski totesi: ”what number”? Muutenkin kaveri alkoi vaikuttaa hieman erikoiselta viimeistään siinä vaiheessa kun Lincolnista ulos ajaessamme näimme n. 500 metrin päässä edessä poliisin tiesulun. Jonkinlaisen puhallutuspaikan tai jotain muuta sellaista. Kuskimme nimittäin riuhtaisi salamaa nopeamman U-käännöksen siltä seisomalta kun ensimmäinen poliisiauto tuli näkyviin, ainoana selityksenään paniikinomaiselle toiminnalleen: ”the road is closed”. Selvä se.

Afganistanin oma poika väänsi östurk-poppia autoradiosta kovemmalle ja matka alkoi. Muutamien minuuttien kuluessa vierestäni takapenkillä alkoi kuulua tutun kuuloinen espanjansuomalainen ja etupenkiltä supisuomalainen kuorsaus. Eikä siinä itsenikään paljon tehnyt mieli maisemia katsella. Eivät ne Midlandsien moottoriteiden penkereet niin mielenkiintoisia ole. Näillä leveysasteilla eivät lampaatkaan kutsu toisiaan ”human shaggereiksi”, ei muuta kuin silmät kiinni ja valot pois.

Otteluraportti 15.5. - "Ruisku/Clerical avausvoittoon kypsällä pelillä

Päätin nyt pitkästä aikaa julkaista jotain tekstinpätkää täällä bloginkin puolella. Kysymyksessä siis viime viikkoinen kutosdivarin kauden avausmatsimme otteluraportti. Tehkää hyvin...

Torstaina 15.5. avattiin Väiskin hornankattilassa kutosen sarjakausi, kun Ruisku/Clerical iski yhteen paikallisvastusjansa, FFR/Väiskin kanssa. Fanaattisen kotiyleisönsä edessä pelannut Ruisku oli ottelun alussa nuoruuden innolla hyökänneen FFR:n kanssa hieman hätää kärsimässä ja hyökkäyspäään pelaajat saivatkin ensimmäiset kosketuksensa palloon vasta n. kymmenen minuutin pelin jälkeen. Koko joukkueen hyvin organisoitunut puolustus kuitenki kesti hyvin vieraiden alkurynnistyksen, eikä takaiskuja nähty. Ruiskun puolustuksen johtohahmo Janek Malmberg kommentoi pelin alun vaikeita hetkiä seuraavasti: "v*ttu kato jos tänne joku yrittää tulla ni mä vedän sitä turpaan"!

Ottelu tasoittui nopeasti alun jälkeen ja myös kotijoukkue sai organisoitua peliään; keskikentän kolmikko Tervo-Inborr-Jokinen sai pelattua palloa kontrolloiduilla roiskaisuilla kärkeä kohti ja n. vartin kohdalla nähtiinkin jo ensimmäiset hyvät tilanteet vierasjoukkueen maalilla. Laukauksiin asti ei tosin päästy, mutta eiväthän Ruiskun hyökkääjät mitään erikoisia laukojia olekaan.

N. 25 minuutin kohdalla nähtiin sitten kauden avausmaali kun puolustuksesta tullut pitkä pallo tavoitti kärjessä väsyneen oloisena löntystelleen keskushyökkääjä Tuomas Tarvajärven, joka spurttasi karkuun puolustukselta ketterästi kuin mummo lumihangessa. Tarkkaakin tarkempi sijoitus upposi tolpan kautta ohi FFR:n veskarin. Puolustuslinjasta kontrolloidun epäkontrolloitua hyökkäystä seurannut Janek Malmberg kommentoi asiaa sanoen: "v*ttu jos ei Tomppa ois tehny maalia ni oisin vetäny sitä turpaan"!

Avausmaalin jälkeen hienoinen hyvänolontunne taisi yllättää kotijoukkueen; tuomari vihelsi muutaman täysin käsittämättömän vapaapotkun ja nosti pari keltaista korttia hyvin taistelleelle keskikentälle ja hyvin nopeasti vieraat ottivatkin pelin hallintaansa. Pian FFR:n hyökkääjä, numerolla yhdeksän pelannut "Herra Ysi" vetikin jo pallon koko riisitautisen jalkansa voimalla ohi Ruiskun maalissa pelanneen norjalaisvahvistuksen; Anton Danielsenin. Lähes 35 kiloisen sankarin riemulla ei ollut rajoja ja poika juhlikin maaliaan villisti vieraskannattajien edessä kohottaen luisevat käsivartensa kohti kirkasta Väiskin iltataivasta. Epäselväksi jäi oliko ylitsevuotavaisen riemun syynä pojan avausmaali miesten sarjoissa vai se, että hän sai rangaistualueen ulkopuolelta pallon ilmassa maaliin asti. Aitiopaikalta takaiskumaalia seurannut Janek Malmberg kommentoi tilannetta seuraavasti: "v*ttu ku en ehtiny vetää sitä turpaan"!

Jakson lopun paras paikka osui kotijoukkueen espanjalaisvahvistukselle Christopher "Andalusian Koira" Fernandezille, joka kuitenkin puolittaisesta läpiajosta laukoi kuudentoista rajalta pallon sivurajasta yli. Kotijoukkueen puolustuspäästä kuultiin tilanteen jälkeen tukahtuneen raivokas "v*ttu Toffe mä vedän sua turpaan"-huuto. Ensimmäisen puoliajan loppuosa nyhjättiin keskialueella molempien tyytyessä taukotulokseen 1-1.

Tauon jälkeen peli aaltoili yleisöepäystävällisesti päästä päähän, kummankaan saamatta erityisesti peliä hallintaansa. Kontrolloitu syöttöpeli onkin jo vuosia ollut Väiskin pellolla täysin mahdotonta kauden ensimmäisellä puolikkaalla. Vasta perunoiden noston jälkeen loppukesästä palloa on pystynyt pelaamaan maassa, kunhan vain muistaa syöttää sarkojen suuntaisesti.

Kun toista puoliaikaa oli pelattu 15 minuuttia kaatui kotijoukkueen keskushyökkääjä väsymyksestä puolikuolleena vieraiden rangaistualueella ja esipuberteettisen mielenhäiriön kourissa tuominnut erotuomari osoitti kohti rangaistuspilkkua. Rankkaria asettui laukomaan kotijoukkueen kapteeni, Viljami Tervo, joka ei fanejaan pettänyt ja sijoitti pallon varmasti päin vieraiden veskaria. Kyseessä oli miehen kolmas epäonnistunut rangaistuslaukaus putkeen. Paluupallon Tervo kuitenkin sohaisi tuurilla verkon perukoille. Janek Malmberg kommetoi maalia seuraavasti: "v*ttu pitäis vetää tota Vileä turpaan"!

Ottelun loppuosan vieraat sitten vyöryttivätkin näyttävästi hyökkäyksiä kohti Ruiskun maalia. Kotijoukkueen puolustus tyytyi katkomaan peliä ja roiskimaan palloa kohti kärjessä sydänkohtausta vastaan taistelleita hyökkääjiä. Kärkikolmikko Talpila-Tarvajärvi-Turunen ei tälläkään kertaa pettänyt joukkuetovereidensa luottamusta ja kompuroi hyökkäyspäässä tajunnan rajamailla, luopuen koko ajan aktiivisesti pallosta.

Kotijoukkueen puolustuslinja kesti ottelun lopun ilman sen kummempia vaaratilanteita ja tuomarin puhaltaessa ottelun päättyneeksi riemulla ei ollut rajoja; 2-1 voitto kauden ekassa matsissa ei ole joukkueen historian tuntien ihan sitä yleisintä herkkua. Malmbergin kommentti asiaan oli lyhyen ytimekäs: "v*ttu nyt on niin hyvä fiilis et vedän teitä kaikkia turpaan"!

Ruisku/Clericalin kausi alkoi siis paremmin kuin miesmuistiin. Ottelussa onnistujina voitaisiin mainita oikeastaan koko kotijoukkue; sen verran hienosti joukkue taisteli voiton eteen. Loppujen lopuksi vieraiden taitavat kukkakepit hävisivät erityisesti fyysisyydessä kotijoukkueen kokeneille läskeille.

Kautta ennen suurella kohulla ja valtavilla siirtosummilla joukkueeseen liittyneet Peltonen, Jokinen ja Inborr täyttivät myös paikkansa loistavasti ja tuntuvat sopeutuneen joukkueen pelisysteemiin erinomaisesti. Debyyttiottelunsa miesten sarjoissa pelannut, suoraan Ruisku/Clericalin akatemiasta edustusjoukkueen avauskokoonpanoon nostettu nuorempi Tervo pelasi myös miehekkäästi ja on selkeä vahvistus joukkueen alakertaan. Maalissa Danielsen oli loistava ja onkin lähes sääli, että ensi viikolla Janek Malmberg pelaa maalissa.

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa ensi keskiviikkona joukkueen henkisessä kodissa, Herttoniemen Urtzin blyysillä, pelattavaan vierasotteluun