Suomi hoiteli Kazakstanin 90 minuutin nuhjaamisen jälkeen 2-1 viime viikolla Tampereen Ratinassa. Muiden A-lohkon otteluiden päättyessä suotuisasti (Armenia- Portugali 1-1 ja Belgia-Serbia 3-2) Alpit tuntuvat olevan Huuhkajille lähempänä kuin koskaan.
Viime keskiviikkoinen, onnellisesti päättynyt, EM-karsintaottelu Suomen ja Kazakstanin välillä on itse matsin jälkipyykkien ohella kirvoittanut paljon keskustelua arvo-ottelun pelipaikasta. Maajoukkueen virallinen kotikenttä, Helsingin Olympiastadion oli sivuutettu otteluareenaa valitessa ja peli oli päätetty viedä Tammerkosken Sillan kupeeseen; Tampereelle. On toki totta, että Olympiastadionin lähes neljääkymmentätuhatta paikkaa tuskin olisi myyty läheskään loppuun Kazakkeja vastaan, mutta Ratinan yleisömäärä, hieman yli 13 000, oli kyllä valtava pettymys täysin realistisesti lopputurnauspaikasta taistelevalle Suomen joukkueelle. Tämän viikon aikana on useilla tahoilla argumentoitu, että pieni katsojamäärä johtui pääkaupunkiseutulaisten haluttomuudesta lähteä katsomaan Huuhkajia Kehä-3:n ulkopuolelle, mutta itse näkisin asian täysin päinvastoin. Ottelun jälkeiset autoletkat ja viimeistä paikkaa myöten täytetyt VR:n aina niin luotettavat junat etelään kertovat aivan jostain muusta. Uskaltaisinkin väittää, että Mansessa ei TamU:n menestys ole suurista puheista huolimatta sittenkään sytyttänyt koko kaupungin futisbuumia vaan nimenomaan Tampereen ja sen lähialueiden ihmiset äänestivät jaloillaan, eivätkä saapuneet paikalle. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ihmiset ympärillämme olivat tulleet paikalle jostain muualta kuin Hämeestä. Väitän, että Olympiastadionille olisi saatu vähintään 20-25 tuhatta katsojaa paikalle ihan jo pelkästään ottelun ympärille luodulla hypellä.
Noh, edellinen saattaa olla ainoastaan oma, täysin väärä mielipiteeni, mutta yksi asia ainakin on varma; tunnelma oli todella hämäläisen hidas ja rauhallinen. Verrattuna edellisten karsintaotteluiden huutomyrskyyn, Ratinassa vallinnut ekumeeninen hartaus oli aika ajoin jopa äärimmäisen ahdistava kokemus. SMJK:n katsomonosan laulut kyllä kuuluivat toiselle puolella stadionia, mutta siihen se sitten jäikin; Maamme-laulun desibelit ottelun alla eivät olisi pelottaneet edes lähipuiden laiskoja variksia päiväuniltaan, saati sitten ylvästä huuhkajaa, kuten Olympiastadionilla. Ja sen biisin osaavat kuitenkin kaikki. Toivottavasti. Ratinan akustiikka on yksinkertaisesti äärimmäisen huono minkäänlaisen tunnelmanpoikasenkaan luomiseen; avonaiset, käsittämättömän kaukana kentästä olevat katsomonsirpaleet eivät vain yksinkertaisesti toimi niin kuin jalkapallostadionin tulisi toimia. Ratinassa ei todellakaan ole pelkoa siitä, että stadionin rakenteet tarjoaisivat minkäänlaista kaikupohjaa kannattajille. Oma ääneni kesti hädin tuskin ensimmäisen puoliajan loppuun. Oli todellakin hieman epäuskoinen olo katsoa pituushyppypaikan vieressä sivurajaheittoa suorittavaa tikku-ukkoa lähes rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa; täälläkö näitä pelejä nyt sitten pelataan.
Miten peli sitten oli päätetty viedä pois Huuhkajien itseoikeutetulta kotikentältä? Vastaus on yksinkertaisen tyly: valittaessa viimeksi Palloliiton puheenjohtaa, Pekka Hämäläinen ei olisi millään saanut lobbattua itselleen uudelleenvalintaan oikeuttavaa äänimäärää maakunnissa lupaamatta viedä karsintaotteluita myös muualle kuin Pääkaupunkiseudulle. Niinpä siis nyt, sopivan tilaisuuden tultua Palloliiton pysähtyneisyyden ajan itseoikeutettu hirmuhallitsija päätti viedä elintärkeän karsintaottelun Suomen huonoimmaille jalkapallostadionille. Onneksemme joukkue kuitenkin hoiti oman leiviskänsä katsojien väistäessä vastuuta ja voitti Kazakit, pitäen unelman lopputurnauspaikasta edelleen elossa. Pysähtyneisyyden aika Palloliitossa tosin jatkuu vielä muutaman vuoden; toivottavasti sen päätyttyä aika olisi kypsä myös jollekin uudelle jalkapallopäättäjälle, jolla olisi ehkä jokunen uudistava ja eteenpäinvieväkin ajatus suomalaisesta futiksesta.
Teesini viimeviikkoisen fiaskon uusinnan estämiseksi ovat:
-Poliittisten korruptiopäätösten ei koskaan pitäisi mennä joukkueen edun edelle. Ei koskaan.
-Elintärkeitä jalkapallo-otteluita ei pitäisi viedä puhtaisiin jääkiekkokaupunkeihin. Ei koskaan.
-Palloliitto tarvitsisi joskus uusia päättäjiä, jotta suomalaista futista voitaisiin aidosti kehittää.
Puolaa vastaan 12.9 pelataan taas Olympiastadionilla. Toivottavasti loppuunmyydyllä.
-Tomppa
torstai 23. elokuuta 2007
tiistai 21. elokuuta 2007
Keskivertokannattajan dilemma
Näin huomisen Suomi-Kazakstan ottelun alla ajattelin pitkästyttää joskus menneisyydessä kirjoittamallani tekstinpätkällä suomalaisesta futisfaniudesta. Badabing!
Keskiverto futisfanilla ei ole Suomessa helppoa. Kotimainen seurajalkapalloilu on täysin aliarvostetussa asemassa suomalaisessa lajikirjossa ja maajoukkueenkin kotiottelut tuntuvat suurta yleisöä kiinnostavan ainoastaan silloin kun vastassa on joku ns. iso maa. Veikkausliigan otteluissa säännöllisesti käyvät ihmiset saavat asiaan perehtymättömiltä osakseen häpeänsekaista naureskelua ja ”kuka nyt suomalaista potkupalloa haluaisi seurata” kommentteja. Ikään kuin Suomen laadukkaimman jalkapalloviihteen seuraaminen olisi jotenkin huvittavaa puuhastelua - marginaaliviihdettä.
Myönnettäköön, silloin harvoin kun Veikkausliigakatsomoon saa raahattua mukaansa jonkun, joka Mestarien-liigan kauniiden TV-kuvakulmien poispilaamana ei niin erityisesti paikanpäällä välittyvästä tunnelmasta piittaa, on hänelle äärimmäisen vaikea perustella toiminnan järkiperäisyyttä; joukkueiden juostessa räntäsateisessa Suomen kesässä perunapeltoa muistuttavalla kentällä, rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa katsomossa, ei kovin moni varmasti saa itseensä imettyä niitä toivottuja hienoja elämyksiä maailman kauneimman lajin parissa. Jos pelin 1-0 ratkaisumaali tulee 90 minuutin tappavan tylsän nuhjaamisen jälkeen kulmapotkun jälkeisestä maalinedustan palloflipperistä jonkun potkaistessa pallon vahingossa omaan maaliin, on ”sivulliselle” hyvin vaikea argumentoida ainakaan pelaajien henkilökohtaisella taidolla tai pelin viihdyttävyydellä. Katsomossa vallitsevan ekumeenisen hartauden keskeltä suurimmaksi mieltä kuohuttaneeksi asiaksi monesti jääkin toiselta puolelta kenttää kaikunut kännykän soittoääni. Ja senkin hälyäänen aiheuttajaa usein katsotaan avoimen paheksuvasti paikalle puoliväkisin vääntäytyneiden kylänmiesten, ns. ”toista se oli ennen”-katsojien taholta. Nämä kaverit kun keskittyvät kentän tapahtumien sijaan kuiskaten muistelemaan vierustoverinsa kanssa sitä kuinka hieno tunnelma ja kuinka hyvää peli ”ennen” oli. Joku surullinen taputus tai ”nuija”-huuto heistä saattaa hyvänä päivänä irrota.
Toisaalta, on Veikkausliigaseuroilla myös omat faniporukkansa, jotka urhoollisesti yrittävät tuoda katsomoihin mannermaista tunnelmaa lauluineen ja huiveineen. Valitettavan usein nämä, omasta mielestään ainoat oikeat kannattajat, kuitenkin sortuvat omiin futismatsin ”oikein” seuraamiseen asettamiinsa sääntöihin ja pykäliin. ”Tosifanin” mielestä ainoa asia joka on pahempi kuin se, että ei seuraisi futista ollenkaan, on ”väärin” seuraaminen; heidän mielestään katsomoihin ei ole mitään asiaa jos ei onnistu noudattamaan perinteisimpiä englantilaisia casual-pukeutumiskoodeja, he nauravat kaikille jotka eivät osaa seuran virallisilla fanisivuilla edellisiltana julkaistua kolmistemmaista kannatusaariaa kaanonina ja auta armias jos kädet eivät nouse täsmälleen oikeaan kulmaan kohti taivasta laulun aikana. Sehän olisi jo noloa! Valitettavan usein näille todellisen jalkapallokulttuurin airuille suurin asia on järjestää jonkinlainen näytöshenkinen käsirysy ottelun yhteyteen vain siitä yksinkertaisesta syystä, että niin BBC:n jalkapallofaniutta käsitelleessä dokumentissakin toimittiin.
Kuten jo mainitsin, keskivertokatsoja jää tässä pahasti välikäteen; jos haluaa rikkoa stadionin päälle synkkänä laskeutuvan hiljaisuuden verhon saa osakseen ikuisen paheksunnan tuulipukukansalta. Jos taas kohottaa ääntään ”väärin”, riskeeraa oman statuksensa virallisena futisfanina. Koeta siinä sitten tehdä valintoja.
Veikkausliiga on varmasti mainettaan kansan syvien rivien keskuudessa parempi sarja; ottelut ovat usein viihdyttäviä ja hyvätasoisia. Toisaalta, ovat ne joskus myös unettavan huonoja. Kannatuskulttuuri ei ole Manner-Euroopan, eikä edes naapurimaidemme tasolla, mutta eteenpäin mennään tässäkin suhteessa. Katsomoihin tarvitaan elämää ja meteliä, oli se sitten minkälaista tahansa; unohdetaan menneet ”kunnian päivät” ja ”oikeat” kannatustavat ja keskitytään luomaan omaa futiskulttuuriamme. On muistettava, että parhaan futiselämyksen kun kuitenkin saa menemällä matsiin paikan päälle.
Keskiverto futisfanilla ei ole Suomessa helppoa. Kotimainen seurajalkapalloilu on täysin aliarvostetussa asemassa suomalaisessa lajikirjossa ja maajoukkueenkin kotiottelut tuntuvat suurta yleisöä kiinnostavan ainoastaan silloin kun vastassa on joku ns. iso maa. Veikkausliigan otteluissa säännöllisesti käyvät ihmiset saavat asiaan perehtymättömiltä osakseen häpeänsekaista naureskelua ja ”kuka nyt suomalaista potkupalloa haluaisi seurata” kommentteja. Ikään kuin Suomen laadukkaimman jalkapalloviihteen seuraaminen olisi jotenkin huvittavaa puuhastelua - marginaaliviihdettä.
Myönnettäköön, silloin harvoin kun Veikkausliigakatsomoon saa raahattua mukaansa jonkun, joka Mestarien-liigan kauniiden TV-kuvakulmien poispilaamana ei niin erityisesti paikanpäällä välittyvästä tunnelmasta piittaa, on hänelle äärimmäisen vaikea perustella toiminnan järkiperäisyyttä; joukkueiden juostessa räntäsateisessa Suomen kesässä perunapeltoa muistuttavalla kentällä, rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa katsomossa, ei kovin moni varmasti saa itseensä imettyä niitä toivottuja hienoja elämyksiä maailman kauneimman lajin parissa. Jos pelin 1-0 ratkaisumaali tulee 90 minuutin tappavan tylsän nuhjaamisen jälkeen kulmapotkun jälkeisestä maalinedustan palloflipperistä jonkun potkaistessa pallon vahingossa omaan maaliin, on ”sivulliselle” hyvin vaikea argumentoida ainakaan pelaajien henkilökohtaisella taidolla tai pelin viihdyttävyydellä. Katsomossa vallitsevan ekumeenisen hartauden keskeltä suurimmaksi mieltä kuohuttaneeksi asiaksi monesti jääkin toiselta puolelta kenttää kaikunut kännykän soittoääni. Ja senkin hälyäänen aiheuttajaa usein katsotaan avoimen paheksuvasti paikalle puoliväkisin vääntäytyneiden kylänmiesten, ns. ”toista se oli ennen”-katsojien taholta. Nämä kaverit kun keskittyvät kentän tapahtumien sijaan kuiskaten muistelemaan vierustoverinsa kanssa sitä kuinka hieno tunnelma ja kuinka hyvää peli ”ennen” oli. Joku surullinen taputus tai ”nuija”-huuto heistä saattaa hyvänä päivänä irrota.
Toisaalta, on Veikkausliigaseuroilla myös omat faniporukkansa, jotka urhoollisesti yrittävät tuoda katsomoihin mannermaista tunnelmaa lauluineen ja huiveineen. Valitettavan usein nämä, omasta mielestään ainoat oikeat kannattajat, kuitenkin sortuvat omiin futismatsin ”oikein” seuraamiseen asettamiinsa sääntöihin ja pykäliin. ”Tosifanin” mielestä ainoa asia joka on pahempi kuin se, että ei seuraisi futista ollenkaan, on ”väärin” seuraaminen; heidän mielestään katsomoihin ei ole mitään asiaa jos ei onnistu noudattamaan perinteisimpiä englantilaisia casual-pukeutumiskoodeja, he nauravat kaikille jotka eivät osaa seuran virallisilla fanisivuilla edellisiltana julkaistua kolmistemmaista kannatusaariaa kaanonina ja auta armias jos kädet eivät nouse täsmälleen oikeaan kulmaan kohti taivasta laulun aikana. Sehän olisi jo noloa! Valitettavan usein näille todellisen jalkapallokulttuurin airuille suurin asia on järjestää jonkinlainen näytöshenkinen käsirysy ottelun yhteyteen vain siitä yksinkertaisesta syystä, että niin BBC:n jalkapallofaniutta käsitelleessä dokumentissakin toimittiin.
Kuten jo mainitsin, keskivertokatsoja jää tässä pahasti välikäteen; jos haluaa rikkoa stadionin päälle synkkänä laskeutuvan hiljaisuuden verhon saa osakseen ikuisen paheksunnan tuulipukukansalta. Jos taas kohottaa ääntään ”väärin”, riskeeraa oman statuksensa virallisena futisfanina. Koeta siinä sitten tehdä valintoja.
Veikkausliiga on varmasti mainettaan kansan syvien rivien keskuudessa parempi sarja; ottelut ovat usein viihdyttäviä ja hyvätasoisia. Toisaalta, ovat ne joskus myös unettavan huonoja. Kannatuskulttuuri ei ole Manner-Euroopan, eikä edes naapurimaidemme tasolla, mutta eteenpäin mennään tässäkin suhteessa. Katsomoihin tarvitaan elämää ja meteliä, oli se sitten minkälaista tahansa; unohdetaan menneet ”kunnian päivät” ja ”oikeat” kannatustavat ja keskitytään luomaan omaa futiskulttuuriamme. On muistettava, että parhaan futiselämyksen kun kuitenkin saa menemällä matsiin paikan päälle.
Alussa, Tomppa loi... blogin?
Uuuuuh.
Tähän on siis tultu: mulla on blogi! Pitkällisen harkinnan ja mieltäraastavan runoilijan tuskan nurkkaan ajamana olen vihdoinkin saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja luotua itselleni blogin. Tähän asti olen ollut täysin saamaton ja äärettömän vanhanaikainen ja tallentanut sekavat aivoitukseni äärimmäisen salattuun nurkkaan tietokoneellani, mutta ne ajat ovat nyt takana. TADAA! Olkaa hyvä, tai jos ette halua olla hyviä, niin olkaa vaan...
Aikaisemminhan raapustuksiani on voinut lukea Helsinki Wolverinesin kotisivuilta (www.wolverines.fi) "Näkökulma"-osiosta, mutta jättäydyttyäni pois aktiivisesta harrastustoiminnasta, olen huomannut, että jenkkifutiksesta kirjoittaminen on muuttunut äärettömän vaikeaksi. Muita mieltäni askarruttavia asioita sen sijaan tallentuu word-tiedostoihin kiihtyvällä tahdilla, joten ajattelin nyt olla nykyaikainen ja aikaani seuraava pöytälaatikkorunoilija ja postailla niitä tänne. Tämän blogin tarkoituksena ei todellakaan ole olla minkäänlainen "rakas päiväkirjani", vaan ehkä enemmänkin kolumni tai jonkinlainen muu vapaamuotoinen tekstintallentamiskeino. Luultavasti tulen käsittelemään lähinnä maailman tärkeimpiä asioita, kuten futista ja lätkää. Tämän sanottuani huomaan sataprosenttisen varmasti ennen vuodenvaihdetta kirjoittavani puhtaasti päiväkirjaa... aivan niin kuin pikkutyttönä aina halusin...
Noh, katotaan mitä tästä tulee...
Tomppa
Tähän on siis tultu: mulla on blogi! Pitkällisen harkinnan ja mieltäraastavan runoilijan tuskan nurkkaan ajamana olen vihdoinkin saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja luotua itselleni blogin. Tähän asti olen ollut täysin saamaton ja äärettömän vanhanaikainen ja tallentanut sekavat aivoitukseni äärimmäisen salattuun nurkkaan tietokoneellani, mutta ne ajat ovat nyt takana. TADAA! Olkaa hyvä, tai jos ette halua olla hyviä, niin olkaa vaan...
Aikaisemminhan raapustuksiani on voinut lukea Helsinki Wolverinesin kotisivuilta (www.wolverines.fi) "Näkökulma"-osiosta, mutta jättäydyttyäni pois aktiivisesta harrastustoiminnasta, olen huomannut, että jenkkifutiksesta kirjoittaminen on muuttunut äärettömän vaikeaksi. Muita mieltäni askarruttavia asioita sen sijaan tallentuu word-tiedostoihin kiihtyvällä tahdilla, joten ajattelin nyt olla nykyaikainen ja aikaani seuraava pöytälaatikkorunoilija ja postailla niitä tänne. Tämän blogin tarkoituksena ei todellakaan ole olla minkäänlainen "rakas päiväkirjani", vaan ehkä enemmänkin kolumni tai jonkinlainen muu vapaamuotoinen tekstintallentamiskeino. Luultavasti tulen käsittelemään lähinnä maailman tärkeimpiä asioita, kuten futista ja lätkää. Tämän sanottuani huomaan sataprosenttisen varmasti ennen vuodenvaihdetta kirjoittavani puhtaasti päiväkirjaa... aivan niin kuin pikkutyttönä aina halusin...
Noh, katotaan mitä tästä tulee...
Tomppa