Aamu oli kaunis. Ei tosin niin kaunis kuin edellisenä päivänä oli ollut, mutta sitähän me emme tienneet, olimmehan olleet muutaman aamun hyvinkin tukevassa humalansekaisessa koomatilassa ja näin ollen kykenemättömiä arvioimaan aamujen kauneutta. Yhtä kaikki, tämä kyseinen aamu oli kaunis.
Kävelimme alas Lincolnin tuttua High Streetia rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa. Maassa mätänevistä erilaisista kebabeista, ranskalaisannoksista, lasinsiruista ja oksennuslammikoista saattoi hyvinkin päätellä, että edellinen ilta oli ollut nyt uinuvassa opiskelijakaupungissa rankan ryyppäämisen, haureuden ja yleisen kaaoksen täyteinen, kuten nyt lukukauden aikana jokainen ilta yleisesti ottaen oli. Nyt hiljaisuus oli käsikosketeltava. Myös meidän keskuudessamme; kuljimme kuin mykät miimikot hautajaissaattueessa. Tämä tosin saattoi johtua siitä, että käsillä ollutta vuorokaudenaikaa kutsutaan, aikavyöhykkeestä riippumatta, ainoastaan yleisnimikkeellä ”liian aikaisin” ja ajan käsite, siten kuin me sen sivistyneissä länsimaissa tunnemme, on kokonaan kadonnut. Kyllä, arvasitte oikein, kello oli kuusi, eikä puhetta tai muita kommunikaation muotoja ollut vielä keksitty. Kolme aikaisempaa, tehokkaasti tietoisuudesta juotua iltaa eivät nekään auttaneet vireystilaamme.
Lobotominen kulkueemme saavutti tuttuakin tutumman rautatieaseman varmoin askelin. Tästä paikasta oli lähdetty kymmeniä kertoja aikaisemmin täällä asuessamme ja tällä kertaa lähtemiselle oli vielä erityinen tarkoitus; matka Liverpooliin, katsomaan Liverpool FC:n ottelua Blackburn Roversia vastaan legendaarisella Anfield Roadin stadionilla. Tarkoitus ei siis olisi voinut olla parempi; kyseessä oli pyhiinvaellus. Sanan korkeimmassa merkityksessä.
Hyräilin mielessäni hiljaa ”Steve Gerrard Gerrard, can blast it from 40 yards…”-laulua kun yllättäen havaitsin rautatieaseman ovessa olla möllöttävän, sheffieldiläisen jykevän riippulukon. Koko asema näytti muutenkin lännenelokuvan aavekaupungin hylätyltä saluunalta. Puutui vain surullisena tuulessa poukkoileva risupallo ja ohitse nilkuttava yksinäinen kulkukoira. Näytti siltä kuin täältä ei olisi lähtenyt junia vuosisatoihin, saati sitten seuraavan vartin sisään.
Pienimuotoinen paniikki iski seurueeseemme; pääsisimmekö tältä jumalanhylkäämältä asemalta ylipäänsäkään kohti Liverpoolia ja vielä tarkemmin, pääsisimmekö kohti Liverpoolia seuraavan tunnin sisällä? Matsi nimittäin alkaisi jo puoli kahdelta, eikä englantilaisilla raidebusseilla liikkuminen todellakaan ole se kaikkein varmin ja nopein tapa päästä paikasta A paikkaan B. Lippujen hommaamiseksi oli käytetty kaikki mahdolliset kikat, eikä mahdollisuutta päästä paikan päälle Anfieldille katsomaan Poolin matsia ihan heti järjestyisi uudelleen.
Aseman ulkoseinään kiinnitetty aikataulu varmisti pelkomme todeksi; täältä ei lähtisi junia yhtään mihinkään ennen iltapäivää.
Kuin pisteeksi i:n päälle, alkoi sataa, mutta niinhän aina Englannissa.
Pikainen soitto matkailualan ammattilaiselle, joka oli juna-aikataulun meille tarkistanut ei ainakaan tehnyt oloamme yhtään luottavaisemmaksi: ”eihän täältä mitään junia lähde. Jätkä on jurrissa kattonu aikataulut väärin”. Vastaus oli lyhyen ytimekäs: ”joo, eihän sieltä mitään junia lähde”. Kiitti vaan.
Alkoi paniikinomainen vaihtoehtoisen reitin etsiminen; ”mites vaikka Sheffieldin kautta? Tai Nottinghamin? Onhan tässä pakko olla joku keino jolla Liverpooliin pääsee kun aikaakin matsin alkuun on vielä melkein kuutisen tuntia”. Matkailualan ammattilainen löysi keinon: ”hei, Sheffieldistä lähtee puolen tunnin päästä stoge suoraan Pooliin”. Johon vastauksemme oli: ”niin, mutta mitenkäs ajattelit teleportata meidät puolessa tunnissa Sheffieldiin”. Ja vastaus tähän: ”niin, ette te kyllä mitenkään kerkee”. Kiitti vaan. Taas.
Vielä ammattilaisen pussista löytyi yksi vaihtoehto: ”hei, puol 12 Sheffieldistä. Siihen te kerkeette”. Johon me: ”niin, mut sillä me ei keretä matsiin”. Johon matkanjohtajamme lakonisesti: ”niin, sillä te ette kyllä kerkee matsiin”. Kiitti letuista. Puhelin seinään.
Mitähän helvettiä noissa matkailualan kouluissa opetetaan? Ei ainakaan mitään millä on mitään tekemistä matkailun kanssa, arvaisin minä. Tai voihan olla niin, että ammattilainen ei ollut aivan kaikkein vireimmillään tähän aikaan vuorokaudesta. Meitä tämän asian pohtiminen ei kuitenkaan helpottanut yhtään.
Kävi ilmi, että ainoa keino hypoteettisen autovarkauden lisäksi oli taksi. Siis taksi. Komeasti vaan pojat, mittarilla muutaman sata kilometriä suoraan stadionin eteen. Koko homma tuntui melkomoiselta liioittelulta, mutta kriisitilanteessa on toimittava tilanteen edellyttämällä tavalla, eikä tärkeämpää tarkoitusta voinut olla. Niinpä askeleemme suuntasivat kohti sattumalta lähellä ollutta Discount Cab-toimistoa, joka kuin ihmeen kaupalla oli viikonloppuisin vuorokauden ympäri auki.
Nopeiden reittiselostusten jälkeen pihaan kaartoikin jo taksi jonka kuski ei olisi voinut uneliaana sunnuntaiaamuna olla iloisempi siitä, että pääsi ajamaan toiselle puolelle maata. Kaveri suorastaan hehkui dollarinkuvat silmissä tyytyväisyyttään ja kuunteli puolivillaisen ymmärtäväisesti surullista tarinaamme juoduista päivistä ja aikataulun lukemiseen liittyvistä ongelmista. Hepulla oli selvästi ollut pitkä ja yksinäinen yö, sen verran paljon tuntui juttua riittävän. Saimme muun muassa kuulla hänen olevan kotoisin Afganistanista ja sen, että hän ei tiennyt mitään jalkapallosta. Jälkimmäinen tosin selvisi jo siinä vaiheessa kun kaveri tiedusteli sitä, mihin osoitteeseen olimme Liverpoolissa menossa jalkapalloa katsomaan: ”what is name of road you go”? Johon toki vastasimme yksissä tuumin: ”Anfield Road”. Tähän kuski totesi: ”what number”? Muutenkin kaveri alkoi vaikuttaa hieman erikoiselta viimeistään siinä vaiheessa kun Lincolnista ulos ajaessamme näimme n.
Afganistanin oma poika väänsi östurk-poppia autoradiosta kovemmalle ja matka alkoi. Muutamien minuuttien kuluessa vierestäni takapenkillä alkoi kuulua tutun kuuloinen espanjansuomalainen ja etupenkiltä supisuomalainen kuorsaus. Eikä siinä itsenikään paljon tehnyt mieli maisemia katsella. Eivät ne Midlandsien moottoriteiden penkereet niin mielenkiintoisia ole. Näillä leveysasteilla eivät lampaatkaan kutsu toisiaan ”human shaggereiksi”, ei muuta kuin silmät kiinni ja valot pois.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti