Murheilulehti

”Moi, olen Tomppa, Urheilulehden viikoittainen lukija”.

Avausrivin lause perustuu suoraan tositapahtumiin AUL-ryhmän (Anonyymit Urheilulehden Lukijat) viikoittaisesta kokouksesta. Olen myöntänyt itselleni olevani addikti. Rakastan vihata torstaisin ilmestyvää Urheilulehteä; suomalaisen urheilujournalismin ”keltaiseen lehdistöön” kuuluvaa julkaisua, jonka ainoana tarkoituksena on ilmeisesti olla kaikkea yleisesti vallitsevaa konsensusta vastaan.

Lehden sisältö on viikosta toiseen sama; päätoimittaja kirjoittaa imelää rakkautta tihkuvan jutun Arsenalista tai jostain sen pelaajasta, joku toinen seikkaperäisen kuvauksen pesäpallon itä-länsi-ottelusta tai jostain muusta yhtä tyhjänpäiväisestä lähihistoriallisesta instituutiosta ja kolmas syväluotaavan artikkelin salibandyliigan kärkikolmikosta, mäkihypystä, raveista tai tenniksestä. Erkki Alaja kirjoittaa kehäteiden ulkopuolisten ihmisten kiusaksi, viikset paukkuen Stadin slangilla jutun jostain urheilua sivuavasta aiheesta. Pari toimittajaa haukkuu Suomen jalkapallomaajoukkueen ja tekee ”syvähaastattelun” jostain jalkapalloilijasta, jonka katsoo olevan ”Suomen seuraava supertähti”, yleensä sukunimeltään joko Eremenko tai Hetemaj. On muuten ihmeellistä mitä vanhan jutun copypasteamisella, kuvan vaihtamisella ja Microsoft Wordin synonyymiluettelolla saa aikaan. Viimeaikoina pelaaja on saattanut myös olla Teemu Pukki tai Lauri Dalla Valle. Kirsikkana kakun päällä, Urheilulehdellä on tallissaan Suomen hulluin jääkiekkotoimittaja, josta oikein kukaan ei tiedä onko kaveri tosissaan vai ovatko miehen jutut vain yhtä, jo monta vuotta kestänyttä, pitkittynyttä vitsiä. Henkilökohtaisesti epäilen P. Sihvosen olevan kaikkien aikojen paras teekkaripila.

Yhtä kaikki, lehti sinällään on aina yhtä raflaava, meneehän julkaisun slogankin jotenkin ”jo yli 100 vuotta rohkeasti eri mieltä” tai jotain sinnepäin. Viimeaikoina olen kuitenkin pitkästä aikaa taas kyllästynyt lehden huumoriarvoon ja alkanut oikeasti menettää hermoni siihen ainaiseen perusnegatiivisuuteen; Urheilulehden itsetunto on alhaalla kuin Titanicin köli; pohjamudissa. Aina on kaikki huonosti, eikä meistä suomalaisista ikinä ole mihinkään. Ennen kaikki oli niin paljon paremmin, eikä meillä ole edes Arsenalia. Voi kyynel.

Ymmärrän kyllä että tarkoitus on olla kriittinen, mutta rajansa kaikella; helpointa journalismia on vallitsevien rakenteiden täydellinen haukkuminen ja äärimmäisen abstraktien kehitysehdotusten puolivillainen heittäminen jutun loppuun. Esimerkkinä tästä toimii mm. käynnissä olevien MM-karsintojen loistavan Saksa-tasapelin jälkeinen Suomen peliesityksen täydellinen lyttääminen ja jatkomahdollisuuksien hautaaminen. Helppohan on ennustaa ”karsintakatastrofia” kun ikinä ei olla vielä arvokisoihin päästy. Tämän mahtavan ”ennustuksen ja seikkaperäisen asiantuntija-analyysin” toteutuminen on siis melko paljon todennäköisempää kuin se, että Suomi näistä MM-karsinnoista kisoihin tiensä selvittäisi. Mielenkiintoista olisi ollut kuulla miten, muuten kuin tuurilla, Suomi voisi kisoihin selviytyä.

Aivan uusimmassa numerossa jalkapalloaiheinen juttu käsittelee maajoukkuetta Litmasen jälkeen; ”Illuusio Suomen maajoukkueen tasosta karisee Litmasen poistuessa pelistä”. Välitön reaktio otsikon aiheeseen on syvä haukotus. Täysin puhkikuluneessa aiheessa on toki totuuden siemen; Litmanen on jo 37-vuotias ja toistakymmentä vuotta kantanut maajoukkuetta harteillaan, mutta eikö UL:ssä nyt tosiaankaan mitään muuta keksitä. Samasta asiastahan on kirjoitettu jo kymmenen vuoden ajan ja kaikkien vähänkin futista sivuavien medioiden toimesta. On totta, että Kuningas on hyökkäyssuuntaan Suomen kaikkien aikojen paras pelaaja, mutta eikö todellakaan mitään muut sanottavaa ole? Missä on se ”rohkeasti eri mieltä” oleva Urheilulehti? Jutun lopuksi toki annetaan abstrakti kehitysehdotus; ”Suomen tie on tästä eteenpäin pelikirjan tie” (Sihvonen näemmä ainakin konsultoi myös futisjuttuja) ja ”tulevaisuuden maajoukkuepelaajan prototyyppi on Roman Eremenko, jonka neroutta suomalaiset eivät surullisessa Venäjä-pelissä ymmärtäneet”. Kuinka yllättävää, eiväthän suomalaiset mitään ymmärrä; Arsenalkin on englantilainen. Karu totuus on kuitenkin, että Romalle sattui useita karkeita harhasyöttöjä ko. pelissä, eikä hän yksinkertaisesti pelannut tasollaan. Olisi voitu Urheilulehdessäkin pitää tosiasiat tosiasioina ja myöntää asiantila, mutta UL:n oraakkelit kun ovat kerran jotain päättäneet, siitä väitteestä ei luovuta; kun Suomen ainoa toivo on Roman Eremenko, niin asiahan sitten myös on niin, eikä mitään muttia. Enkä minä tietysti edes väitä vastaan; Roma on mielestäni erinomainen jalkapalloilija, mutta Venäjää vastaan kaveri oli aivan yössä. Ja voisihan toki joku futisjuttu (joka ei kerro Arsenalista) myös joskus olla positiivisessa mielessä kirjoitettu; ihan vain kokeeksi. Tietääkseni suomalaisia futaajiakin on vaikka kuinka monta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on muuten ko. jutun loppuosassa oleva erillinen Mika Nurmelan lyhyt haastattelu, jossa vanha maajoukkueratsu kertoo Suomella olevan ”tarpeeksi taitoa ja pallovarmuutta pallon hallitsemiseen”. Noniin! Siinä on kerrankin vähän asennetta; ”Suomella ON tarpeeksi taitoa pallon hallitsemiseen”!

Miksi Mika Nurmela ei kirjoita Urheilulehteen? Olisi joku juttu kerrankin sloganin mukaisesti ”rohkeasti eri mieltä”.