Bussien oli kai tarkoitus kurvata takaisin Punaisen Torin kieppeille, mutta meitä ei nähtävästi haluttu/uskallettu päästää enää perusrybyjen sekaan hulinoimaan. Torin sijasta puskimme jonkin näköalapaikan kautta laitakaupungin supermarketin pihaan. No, siinähän ei ollut mitään vikaa; ei muuta kuin eväskoreja täydentämään. Käyntimme jälkeen leipähylly näytti samalta kuin kivijalan kulma-Siwassa sunnuntaisin ja oluthylly siltä kuin Korson Alepassa Ankkarokin aikaan. Tyhjää täynnä, kuin vasemman pakin pää. Matkalla asemalle alkoikin jo laulu vaimeasti raikua vanhaan malliin, kun katkerat futismatkaajat hukuttivat murheitaan kaupan antimiin.
Tuttu ja turvallinen idän pikajuna nytkähti 18 tunnin kotimatkalle hieman puoli kahden jälkeen yöllä. Junassa analysoitiin peliä kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta kanteilta pitkälle seuraavaan aamupäivään asti. Jonkinlaiseksi yön soundtrackiksi muodostui kansanedustaja Alatalon riipaisevan omakohtainen futismatkakuvaus ”Ihmisen Ikävä Toisen Luo”. En edelleenkään kykene käsittämään, miten rajamuodollisuudet saatiin hoidettua kun puolet matkustajista oli tajuttomana ja toinen puoli eri tavalla tajuttomana hoilaamassa: ”on silti hyvä ettet näe minua nyt”…
Saapuminen tappio niskassa sateen piiskaamaan Helsinkiin torstai-iltana oli koruton. Ei tullut valloitusmatkaa, ei.
Walesiin lähdetään silti.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti