Näin kevään korvilla Suomen tuulipukuihin pukeutunut kansa perinteisesti kokoontuu hengitystään pidätellen kotisohvilleen jännittämään kahta asiaa; sitä, kuka ajaa hornula-autolla sitkeimmin jonossa ja sitä, mikä maa voittaa jääkeppitappelun jokavuotiset keväthöntsyt. Turuille ja toreille viritellään puhujankorokkeita kansanjuhlia varten ja ehkäpä kunnanisät salaa alkavat jo katsella kesämökkitontteja lahjoitettavaksi sankaripojillemme maailmalla. Leijonapaidat ja Ferrari-lippikset paiskaavat suloisessa sinipunaisessa menestyshuumassa kättä sopuisasti kuin maastokuvioiset housut ja vaaleanpunainen paljettitoppi Milanon muotiviikoilla. Saatetaanpa jossain päin maata jopa miettiä kummalle puolelle huoltoasemaa sen pelaajan, jonka isoisän setä oli ”meiltäpäin” kotoisin, patsas nyt sitten sijoitettaisiin. Ja ehkäpä Räikköstenkin suvun, tai ainakin koko kansan Jenni Kiminvaimon juuret jotenkin ammentavat rakkaan kotikirkonkylän mullista. Voi tätä urheilun autuasta huumaa. Eikä vielä olla edes päästy jokakesäisen seipääntyöntökauden alkuun! Siitähän se riemu vasta sitten repeääkin…
Kaikessa hiljaisuudessa ja mediapimennossa kauttaan aloittelee myös Veikkausliiga; käsittämättömän aliarvostettu, suurten mediatalojen hyljeksimä ja heikkojen johtajien vuosia raiskaama kuningaslajin kotimainen ykkössarja. Draamaa ja tunteita on luvassa Helsingistä Rovaniemelle, Pietarsaaresta Kuopioon ja kaikkialle siltä väliltä. Ensi kaudeksi pääsarjatason joukkueen saa myös, ensimmäistä kertaa historiassa Jyväskylä. Paikallisen JJK:n yleisökeskiarvo on jo vuosia ollut korkealla, mutta vasta viime syksynä joukkue onnistui nousemaan Veikkausliigaan.
Laji-ihmisenä en malta odottaa kauden alkua; etukäteen ehkä suurin mestarisuosikki; Honka pöllytti talvileireillään jopa muiden Pohjoismaiden pääsarjojen suurjoukkueita, HJK:n hyökkäyskalusto vaikuttaa ehkä kaikkien aikojen kovimmalta, TPS:n penkin taakse hyppäsi aina tunteita herättävä Pablo Rautiainen, viime kauden mestari Inter on taas jalkeilla kovalla jengillä ja kaikki odottavat innolla mitä Valkeakosken Onnelan tulevaisuuteen kuuluu. Eihän tässä voi olla kuin innoissaan.
On mahdotonta ennustaa mitä tulevalla kaudella sitten tulee tapahtumaan? Seuraavat asiat ovat kuitenkin varmoja;
1. Klubi porskuttaa suvereenisti liigan kärjessä koko kevätkauden ajan ja Mursu Muurinen myhäilee viiksiensä takana tyytyväisenä. Keskikesällä juhannuskokkoa katsellessaan Muurisen viikset kuitenkin kärähtävät ja HJK:n voittotaika häviää. Klubi päätyy lopulta Hongan jälkeen hopealle ja kauden jälkeisissä haastatteluissa Mursu toistelee jo legendaariseksi muodostunutta lausettaan; ”en hetkeäkään uskonut voittoon”, kuin touretten-syndroomasta kärsivä kunnallispoliitikko. Ollis kuitenkin palkitsee uskollisen ystävänsä hyvästä yrityksestä jatkosopimuksella.
2. Valkeakosken-Abramovitch, Samuli Kettunen (SK) rakennuttaa hikiselle Tehtaankentälle sen kaikkein tärkeimmän mitä hänen mielestään futisstadionilla tarvitaan; VIP-tilat. Kyseisen pääkatsomon takana sijaitsevan työmaaparakin valkeakoskenkatkuisessa kylmyydessä erinäiset BB-tähdet ja etuliitteillä ”tissi”, ”silikoni” ja ”kohu” tunnetut seiskajulkkikset hytisevät parin ensimmäisen Hakan kotipelin ajan. Hyvin nopeasti Seppo kuitenkin huomaa, että eihän homma näin toimi ja Hakakin ottaa takkiin kierros toisensa jälkeen. Rotta jättää uppoavan laivan ja Haka ajetaan juhannukseen mennessä konkurssiin. Pelaajat siirtyvät paikallisen Onnelan asiakaskunnasta tiskin toiselle puolelle; baarimikoiksi ja lipunmyyjiksi.
3. Myllykosken Saviniemessä tehdään Guinnessin ennätystenkirjaan oikeuttava ”hiljaisuuden maailmanennätys”, kun Mypa pelaa RoPS:ia vastaan heinäkuun puolessavälissä. Poromiehet eivät vaivaudu etelään vierailulle ja Myllykosken jurot juntit eivät tunnetusti uskalla suutaan avata. Ennätystenkirjan paikalle vääntäytynyt virallinen valvoja sekoaa hetkellisesti ottelun aikana koska epäilee tulleensa kuuroksi. Yli lentävä lokki kuitenkin pelastaa kaverin mielenterveyden rikkomalla iloisella kiljunnallaan läpitunkemattoman hiljaisuuden.
4. Ensimmäinen potkut saanut valmentaja on Pablo Rautiainen. Mies menettää järkensä löytäessään Veritas-stadionilta Stefan Håkansilta pudonneen kultasormuksen ja Patrik Håkansilta pudonneen lantamadonlakin, jonka nauttii suurella ruokahalulla. Pablo muuttaa Ruissalossa sijaitsevaan luolaan, alkaa syödä pelkkää raakaa kalaa ja kutsuu sormusta ”my precioukseksi”. Rautiaisen tilalle TPS palkkaa Euro-Keke Armstrongin ja joukkue saa hyvästellä menestyksen Euroopan kentillä myös tulevaisuudessa.
5. HJK pelaa Finnair Stadionilla MIFK:a vastaan keskiviikkona 6.5. ja iltapäivälehdet kaivavat taas naftaliinista iänikuiset ”jalkapallokulttuuri saapuu päiväksi Helsinkiin”-artikkelit. Kyseiset roska-aviisit eivät kuitenkaan ammattitaidottomuuttaan huomaa, ettei Green Mean Machinen porukkaa ole tullut kaupunkiin kuin pikkubussillinen ja että Klubin kannatusjoukot ovat runsaslukuisina paikalla ihan koko kauden ajan.
6. RoPS juuttuu kevätkaudella sarjataulukon häntäpäähän ja Jouko Kiistala ostaa toukokuun paniikintäyteisinä viikkoina vanhan Venäjän armeijan kuljetuskoneen, jotta voi rahdata pelimiehiä Zambiasta nykyisten muutamien kymmenien sijasta ihan kylä kaupalla. Heti joukkueen vaihdettua länsimaista lääketiedettä harjoittava lääkärinsä oikeaan noitatohtoriin ja muutamaan mustan magian harjoittajaan joukkue alkaa menestyä. Rovaniemen Keskuskenttä onkin loppukauden lähes valloittamaton paikka ja RoPS klaaraa helposti liigapaikan ensi kaudeksi.
7. Vaasassa kuohuu kulisseissa koko kauden ajan; valmentaja Tomi Kärkkäinen peluuttaa joukkuetta itsepintaisesti parhaiden italialaisten perinteiden mukaisella catenaccio-taktiikalla samaan aikaan kun urheilutoimenjohtaja Juha Reini haluaisi pelata hollantilaisen hyökkäävästi. VPS pärjää kuitenkin 0-0 tuloksillakin kohtuullisen hyvin ja säilyy sarjassa, joten valmentajan erottamiselle ei ole perusteita.
8. TamU:n kausi sujuu kaksijakoisesti. Alkukaudesta Zicon piiskaama ryhmä on vielä vireessä ja taistelee jopa mitalisijoista, mutta elokuussa ilman fysiikkavalmentajaa koko talven sinnitelleen joukkueen kuntopohja romahtaa. Tamperelaiset häviävät kaikki loput ottelunsa ja säilyvät vain vaivoin sarjassa. Paikallinen Aamulehti hylkää joukkueensa ensimmäisen tilaisuuden saatuaan ja alkaa julkaista kaupungin suurimpien ikonien; Raipe Helmisen ja Timo Jutilan hyväntuulisia eläkepäiväkirjoja futisuutisten sijaan.
9. Honka pärjää koko kauden ajan loistavasti ja muut joukkueet kadehtivat espoolaisten tasapainoista toimintamallia. Ainoan takaiskun seuran imago kokee syyskuun sarjakierroksilla, kun ”stadionin” päätyyn rakennettu putkikatsomo romahtaa. Hetken aikaa pelätään jopa Euroopan mittakaavassa tuhoisaa uhrilukua, mutta lopulta selviääkin, että katsomossa oli ainoastaan ottelua jostain syystä katsomaan tullutta FCLK:n Helsingin jaoston porukkaa, jotka olivat liian humalassa huomatakseen mitään tapahtuneen. Uhkaavasta tilanteesta selvitään siis säikähdyksellä, mutta Espoon kaupunginvaltuusto ottaa asian tosissaan ja myöntää Hongalle tarvittavat varat oikean stadionin rakentamiseen.
10. Iltapäivälehdet kirjoittavat tuttuun tyyliinsä Veikkausliigasta asteikolla ”vähän-helvetin vähän”. Ainoat IS-Urheilun ykkösuutiset kotimaisesta jalkapallosta saadaan HJK:n ja Lahden pelatessa vastakkain ja runsaslukuisten fanijoukkojen intoutuessa pienimuotoiseen, ystävällismieliseen painikilpailuun ottelun tuoksinassa. ”Futishuligaanit todellinen ongelma”, ”silmitöntä väkivaltaa”, ”pitääkö jalkapallo kieltää”, kirkuvat otsikot ja Tanja Erjola-Karpela-Saarela-Vienonen vie asian eduskuntaan asti. Jalkapallon pelaamista ei pitkällisten neuvotteluiden jälkeen kuitenkaan päätetä kokonaan kieltää.
Joo. Sitten niihin asiallisempiin veikkauksiin; mestaruuden vie valitettavasti naapurikaupungin seura, Honka. Muut mitalit menevät HJK:lle ja TPS:lle. Myös FC Lahdella, Interillä ja jopa TamU:lla on sanansa sanottavana jalometallia jaettaessa. Maalikuninkuuden vie Hongan Aleksander Kokko ennen HJK:n Jarno Parikkaa. Liigasta putoaa valitettavasti JJK. Katsomoissa nähdään aivan uudenlaista vilinää perusveijojenkin löytäessä vihdoin katsomoihin. Turun derbyt, sekä HJK:n ja Hongan väliset matsit myydään jopa loppuun. Hienoja yleisömääriä saadaan myös Tampereelta ja Lahdesta. Edessä on hienoin futiskesä vuosiin!
perjantai 17. huhtikuuta 2009
lauantai 4. huhtikuuta 2009
Wales / Osa 1: "Perjantai - Kohti Cardiffia"
Kuten syksyllä, valtavaan pettymykseen päättyneen venäjänreissun jälkeen lupasin, porukkamme Suomi-huivit, pelipaidat ja komeaakin komeammat lauluäänet pakattiin seuraavan kerran vieraspelimatkalle Walesiin viime viikonloppuna. Tällä kertaa ”omaa jengiämme” tosin oli kolme-neljä kertaa enemmän kuin Venäjällä, kuten myös suomifaneja kokonaisuudessaan. SMJK oli yksinään myynyt viitisen sataa lippua, Palloliitto tuhatkunta ja kun mukaan laskettiin vielä esimerkiksi paikalliset Huuhkaja-kannattajat ja muut ”omia” reittejään lippunsa hommanneet, reissumielialaa nosti kummasti paikanpäällä Cardiffissa odottanut parituhatpäinen vieraskannatus. Vielä kun viestit Sumujen Saarilta kertoivat paikallisten hylänneen alisuorittavan joukkueensa (vain 17 000 – 20 000 lippua oli myyty valtavalle Millenium-stadionille), ounastelimme jo hyvissä ajoin aivan mahtavaa futisreissua. Ei muuta kuin Cardiff haltuun ja kolme pistettä kotiin! Tätä on odotettu!
Mielialat nousivat samaa matkaa SAS:n lentokoneen kanssa perjantaiaamuna. Koneessa oli runsaasti muitakin sinivalkohuiveihin pukeutuneita ja oluita ja muita juhlajuomia tilailtiin heti alkumatkasta siihen tahtiin, ettei pahaa-aavistamaton lentoyhtiö ollut moiseen varautunut. Ilmeisesti MM-kisojen karsintakalenteria ei ihan vielä ymmärretä ottaa vakavasti huomioon lentojen tarjoiluvarastoja suunniteltaessa; hädin tuskin oli ehditty Ruotsin ylle kun varastot oli kuulemma jo imetty tyhjiksi. Pari Jyväskylästä matkaan lähtenyttä kaveria hoiteli oman osuutensa hieman liian innokkaasti ja väsähti huomattavasti jo heti puolenpäivän jälkeen, mutta muilta osin tunnelma oli katossa kaikkialla lentokoneessa.
Tutut Heathrown tulomuodollisuudet hoituivat nousuhumalaisen sulavasti lauantain kokoonpanoja spekuloitaessa ja kun laukutkaan eivät tällä kertaa matkanneet Murmanskin kansainväliselle lentokentälle, lähdimme intoa puhkuen etsimään matkanjohtaja Markkasen tilaamaa privaattiminibussia kohti Cardiffia. Dösäkuski oli luvannut olla iloista joukkoamme tuloaulassa vastassa kädessään ”East Midlands Massive”-kyltti ja päässään joku yksityissuharin asuun kuuluva hattu. Kundia ei kuitenkaan näkynyt missään ja joukkomme johtaja; matkailututkinnon suorittanut ja jonkinlaisessa matkatoimistossa päivätöissä käyvä Boksi, oli yllättävän hiljaisella tuulella. Kaveri joutuikin painostuksen alla tunnustamaan jännittävänsä hieman sitä faktaa, että viimeiset sähköpostit bussifirmaan olivat baunssanneet takaisin vastaanottajalle toimittamattomina. Pienimuotoisen panikoinnin jälkeen bussikuskimme olinpaikka kuitenkin selvisi; patalaiska ajurinrenttu ei ollut jaksanut poistua ajopelinsä uumenista suomalaisia jalkapallokannattajia vastaanottamaan, vaan odotteli meidän jotenkin löytävän ”sinne missä bussit ovat parkissa”. Heathrowhan on juurikin niin pieni lentokenttä, että kyllähän nyt moinen mesta löytyy alta aikayksikön… jep, jep…
Kuski siis onneksemme löytyi ja kun iloisen joukkomme viimeinenkin, Intiassa muutaman viikon vasemmanpuoleista liikennettä harjoitellut Johnny liittyi porukkaan, päästiin lähtemään muutaman tunnin ajomatkalle kohti Walesin pääkaupunkia, Cardiffia. Matka toki sujui mukavasti jo tutuksi tulleen Yksinäisen, mutta onnellisen Tähden alla ja välissä käytiin vielä huitaisemassa reissun ensimmäiset Whopper-ateriat Burger Kingissä. Splendid!
Perillä Cardiffissa odotti paras, eli halvin löytämämme majoitus; 14-hengen dormitorio kaupungin laitamilla. Seinille viriteltiin nopeasti muutamia suomenlippuja ja paikkoja sotkettiin sen verran, ettei kenellekään sattumalta paikalle osuvalle, alipalkatulle paki-siivoojalle tulisi mieleenkään penkoa laukuistamme mitään rahanarvoista ulos. Meininki alkoi kuitenkin kuivua nopeasti kälyisessä hostellinloukossa ja joltain paikalliselta alkuasukkaalta selvitettiin nopeasti minne päin piti kävellä päästäkseen kosteampien lounaiden ääreen. Matkaa oli kuulemma muutaman kilometrin verran, eikä pienehkö päiväkävely keväisessä Cardiffissa meitä paljon haitannut. Matkaan lähdettiin iloisina kannatuslauluja laulaen, eikä muutamalla välitankkauspisteellä pysähtymiseltäkään voitu välttyä. Oh, joy!
Cardiffin keskustassa suunnistettiin muiden suomifanien meille neuvomaan Owain Glyndwr -pubiin, jossa olikin valmiiksi runsaasti samanhenkistä porukkaa. Burgerit ja Stellat tekivät kauppansa, kun laulujen sanoja kertailtiin vähän isommalla porukalla. Alkoi tuntua siltä, että Cardiff oli kokonaan suomalainen kaupunki ja huominen voitto jo lähes kirkossa kuulutettu. Itse asiassa, juttu oli juurikin näin, sijaitsihan aivan Owainin vieressä komea anglikaanikirkko.
Owain vaihtui vielä saman illan aikana useisiin muihin ravitsemusliikkeisiin, mutta sen ihmeempiä tapahtumia päivään ei enää mahtunut. Paikalliset vaikuttivat näin ensi silmäyksellä olevan mukavaa porukkaa ja tulivat mielellään spekuloimaan ottelua humalaisten, mutta iloluontoisten suomalaiskannattajien kanssa. Ei siinä mitään; ”Litmanen is king, innit mate” ja muita tarkoitukseen sopivia sammalluksia…
Mielialat nousivat samaa matkaa SAS:n lentokoneen kanssa perjantaiaamuna. Koneessa oli runsaasti muitakin sinivalkohuiveihin pukeutuneita ja oluita ja muita juhlajuomia tilailtiin heti alkumatkasta siihen tahtiin, ettei pahaa-aavistamaton lentoyhtiö ollut moiseen varautunut. Ilmeisesti MM-kisojen karsintakalenteria ei ihan vielä ymmärretä ottaa vakavasti huomioon lentojen tarjoiluvarastoja suunniteltaessa; hädin tuskin oli ehditty Ruotsin ylle kun varastot oli kuulemma jo imetty tyhjiksi. Pari Jyväskylästä matkaan lähtenyttä kaveria hoiteli oman osuutensa hieman liian innokkaasti ja väsähti huomattavasti jo heti puolenpäivän jälkeen, mutta muilta osin tunnelma oli katossa kaikkialla lentokoneessa.
Tutut Heathrown tulomuodollisuudet hoituivat nousuhumalaisen sulavasti lauantain kokoonpanoja spekuloitaessa ja kun laukutkaan eivät tällä kertaa matkanneet Murmanskin kansainväliselle lentokentälle, lähdimme intoa puhkuen etsimään matkanjohtaja Markkasen tilaamaa privaattiminibussia kohti Cardiffia. Dösäkuski oli luvannut olla iloista joukkoamme tuloaulassa vastassa kädessään ”East Midlands Massive”-kyltti ja päässään joku yksityissuharin asuun kuuluva hattu. Kundia ei kuitenkaan näkynyt missään ja joukkomme johtaja; matkailututkinnon suorittanut ja jonkinlaisessa matkatoimistossa päivätöissä käyvä Boksi, oli yllättävän hiljaisella tuulella. Kaveri joutuikin painostuksen alla tunnustamaan jännittävänsä hieman sitä faktaa, että viimeiset sähköpostit bussifirmaan olivat baunssanneet takaisin vastaanottajalle toimittamattomina. Pienimuotoisen panikoinnin jälkeen bussikuskimme olinpaikka kuitenkin selvisi; patalaiska ajurinrenttu ei ollut jaksanut poistua ajopelinsä uumenista suomalaisia jalkapallokannattajia vastaanottamaan, vaan odotteli meidän jotenkin löytävän ”sinne missä bussit ovat parkissa”. Heathrowhan on juurikin niin pieni lentokenttä, että kyllähän nyt moinen mesta löytyy alta aikayksikön… jep, jep…
Kuski siis onneksemme löytyi ja kun iloisen joukkomme viimeinenkin, Intiassa muutaman viikon vasemmanpuoleista liikennettä harjoitellut Johnny liittyi porukkaan, päästiin lähtemään muutaman tunnin ajomatkalle kohti Walesin pääkaupunkia, Cardiffia. Matka toki sujui mukavasti jo tutuksi tulleen Yksinäisen, mutta onnellisen Tähden alla ja välissä käytiin vielä huitaisemassa reissun ensimmäiset Whopper-ateriat Burger Kingissä. Splendid!
Perillä Cardiffissa odotti paras, eli halvin löytämämme majoitus; 14-hengen dormitorio kaupungin laitamilla. Seinille viriteltiin nopeasti muutamia suomenlippuja ja paikkoja sotkettiin sen verran, ettei kenellekään sattumalta paikalle osuvalle, alipalkatulle paki-siivoojalle tulisi mieleenkään penkoa laukuistamme mitään rahanarvoista ulos. Meininki alkoi kuitenkin kuivua nopeasti kälyisessä hostellinloukossa ja joltain paikalliselta alkuasukkaalta selvitettiin nopeasti minne päin piti kävellä päästäkseen kosteampien lounaiden ääreen. Matkaa oli kuulemma muutaman kilometrin verran, eikä pienehkö päiväkävely keväisessä Cardiffissa meitä paljon haitannut. Matkaan lähdettiin iloisina kannatuslauluja laulaen, eikä muutamalla välitankkauspisteellä pysähtymiseltäkään voitu välttyä. Oh, joy!
Cardiffin keskustassa suunnistettiin muiden suomifanien meille neuvomaan Owain Glyndwr -pubiin, jossa olikin valmiiksi runsaasti samanhenkistä porukkaa. Burgerit ja Stellat tekivät kauppansa, kun laulujen sanoja kertailtiin vähän isommalla porukalla. Alkoi tuntua siltä, että Cardiff oli kokonaan suomalainen kaupunki ja huominen voitto jo lähes kirkossa kuulutettu. Itse asiassa, juttu oli juurikin näin, sijaitsihan aivan Owainin vieressä komea anglikaanikirkko.
Owain vaihtui vielä saman illan aikana useisiin muihin ravitsemusliikkeisiin, mutta sen ihmeempiä tapahtumia päivään ei enää mahtunut. Paikalliset vaikuttivat näin ensi silmäyksellä olevan mukavaa porukkaa ja tulivat mielellään spekuloimaan ottelua humalaisten, mutta iloluontoisten suomalaiskannattajien kanssa. Ei siinä mitään; ”Litmanen is king, innit mate” ja muita tarkoitukseen sopivia sammalluksia…
Wales / Osa 2: "Lauantai - Pelipäivä"
Ilmeisesti koko porukka oli jollain keinolla päässyt konttaamaan takaisin hostelliin, sillä matsipäivä valkeni kauniina ja päänsisäisesti utuisena, mutta kaikkien yllätykseksi aivan omassa sängyssä. Pelipäivän jännitys selvästi esti nukkumisen hirveän pitkään, koska jo kymmenen aikoihin aamulla Juuso huhuili jonkun ”turkkilaisen” nukkuvan nurkkasängyssä. Kebabmaan kaveri kuitenkin paljastui tylsästi supisuomalaiseksi JT:ksi, eikä ketään tarvinnut seivästää vartaaseen, vaikka sellaistakin yleisesti hieman ehdoteltiin.
Jo kolmelta iltapäivällä pelattava matsi vei muutenkin kaiken mielenkiinnon aamutoimista, eivätkä esimerkiksi sellaiset pikkuseikat, kuin vessan toimimattomuus, kadonneet käteisvarat, kuuman veden loppuminen suihkusta ja teillä tietymättömillä edellisillan rientojen jälkeen seikkailleet muistikuvat jaksaneet kiinnostaa juuri ketään. Hyvin nopeasti askeleet suunnattiinkin kohti tutuksi tullutta Owainia. Aamun ensimmäiset todelliset sydämentykytykset saatiin siinä vaiheessa kun kävi selväksi, etteivät baarit tässä entisessä imperiumissa, nykyisessä kehitysmaassa olleet vielä näin aikaisin aamulla auki. Tilanne korjattiin kuitenkin nopeasti kiinalaisen kulmakaupan tölkkiantimilla ja lyhyen, Lidlin katoksen alla vietetyn sateenpitotauon jälkeen oltiin taas tutuilla kulmilla Cardiffin aurinkoisessa keskustassa.
Owainin terassilla oltiinkin sitten edellisen illan leikkimielisten laululeikkien vastapainoksi aivan tosissaan. ”Oi Suomi on” kaikui äärettömän komeasti Cardiffin keskustan kauppakadulla ja uskollinen ”Roihuvuoren Ruisku”-lippu ripustettiin mahdollisimman näkyvälle paikalle. Terassi täyttyi nopeasti suomalaisista, eikä kenellekään meidät mahdollisimman kaukaa kiertäneelle ohikulkijalle varmasti jäänyt epäselväksi minkä joukkueen puolesta tässä oltiin matkassa. Aurinko paistoi ja tunnelma alkoi nousta aivan uusiin sfääreihin.
Parin tunnin äärimmäisen intensiivisten pregame-sessioiden jälkeen Owainin portsarit ilmeisesti kyllästyivät itselleen käsittämättömään älämölöön ja tulivat ystävällisesti kertomaan, että ainakin liput olisi nyt laskettava alas, ehkä desibelitkin. Ongelmia kuulemma olisi tiedossa jos paikallisia huligaaneja osuisi paikalle. Noh, meidän päämme olivat jokatapauksessa jo käännetyt kohti uusia Stelloja; muutama ohikulkeva sinivalkoisiin pukeutunut oli nimittäin vihjannut ”virallisista” aloittelusessioista St. Mary’s Streetin Walkaboutissa. Ei muuta kuin matkaan, matsin alkuunhan oli vielä pari mukavan nousuhumalaista tuntia aikaa.
Walkabout olikin sitten aivan tupaten täynnä suomalaisia. Joku seisoi pöydällä ja johti laulua, toiset spekuloivat kokoonpanoilla ja yksi asia oli selvä; kaikille tuntui maistuvan. Meininki oli niin infernaalinen, että välillä tuli mieleen, onkohan matsi jo pelattu.
Kun alkuvihellykseen oli n. tunti aikaa, lähdettiin kohti Cardiffin kattojen yllä jylhänä siintävää Milleniumia. Aluksi matkaa tehtiin kiltisti jalkakäytävällä, mutta hyvin nopeasti arviolta 700-päinen joukkomme olikin jo vallannut mestat koko kadun leveydeltä. Paikalliset poliisitkin ilmestyvät kuin tyhjästä raivaamaan tietä, eikä meille kyllä olisi pysäyttäjää löytynytkään mistään keskikokoista norsulaumaa kevyemmästä joukosta. ”Sinivalkoinen, sinivalkoinen, se on väri meidän sydänten”!
Jo kolmelta iltapäivällä pelattava matsi vei muutenkin kaiken mielenkiinnon aamutoimista, eivätkä esimerkiksi sellaiset pikkuseikat, kuin vessan toimimattomuus, kadonneet käteisvarat, kuuman veden loppuminen suihkusta ja teillä tietymättömillä edellisillan rientojen jälkeen seikkailleet muistikuvat jaksaneet kiinnostaa juuri ketään. Hyvin nopeasti askeleet suunnattiinkin kohti tutuksi tullutta Owainia. Aamun ensimmäiset todelliset sydämentykytykset saatiin siinä vaiheessa kun kävi selväksi, etteivät baarit tässä entisessä imperiumissa, nykyisessä kehitysmaassa olleet vielä näin aikaisin aamulla auki. Tilanne korjattiin kuitenkin nopeasti kiinalaisen kulmakaupan tölkkiantimilla ja lyhyen, Lidlin katoksen alla vietetyn sateenpitotauon jälkeen oltiin taas tutuilla kulmilla Cardiffin aurinkoisessa keskustassa.
Owainin terassilla oltiinkin sitten edellisen illan leikkimielisten laululeikkien vastapainoksi aivan tosissaan. ”Oi Suomi on” kaikui äärettömän komeasti Cardiffin keskustan kauppakadulla ja uskollinen ”Roihuvuoren Ruisku”-lippu ripustettiin mahdollisimman näkyvälle paikalle. Terassi täyttyi nopeasti suomalaisista, eikä kenellekään meidät mahdollisimman kaukaa kiertäneelle ohikulkijalle varmasti jäänyt epäselväksi minkä joukkueen puolesta tässä oltiin matkassa. Aurinko paistoi ja tunnelma alkoi nousta aivan uusiin sfääreihin.
Parin tunnin äärimmäisen intensiivisten pregame-sessioiden jälkeen Owainin portsarit ilmeisesti kyllästyivät itselleen käsittämättömään älämölöön ja tulivat ystävällisesti kertomaan, että ainakin liput olisi nyt laskettava alas, ehkä desibelitkin. Ongelmia kuulemma olisi tiedossa jos paikallisia huligaaneja osuisi paikalle. Noh, meidän päämme olivat jokatapauksessa jo käännetyt kohti uusia Stelloja; muutama ohikulkeva sinivalkoisiin pukeutunut oli nimittäin vihjannut ”virallisista” aloittelusessioista St. Mary’s Streetin Walkaboutissa. Ei muuta kuin matkaan, matsin alkuunhan oli vielä pari mukavan nousuhumalaista tuntia aikaa.
Walkabout olikin sitten aivan tupaten täynnä suomalaisia. Joku seisoi pöydällä ja johti laulua, toiset spekuloivat kokoonpanoilla ja yksi asia oli selvä; kaikille tuntui maistuvan. Meininki oli niin infernaalinen, että välillä tuli mieleen, onkohan matsi jo pelattu.
Kun alkuvihellykseen oli n. tunti aikaa, lähdettiin kohti Cardiffin kattojen yllä jylhänä siintävää Milleniumia. Aluksi matkaa tehtiin kiltisti jalkakäytävällä, mutta hyvin nopeasti arviolta 700-päinen joukkomme olikin jo vallannut mestat koko kadun leveydeltä. Paikalliset poliisitkin ilmestyvät kuin tyhjästä raivaamaan tietä, eikä meille kyllä olisi pysäyttäjää löytynytkään mistään keskikokoista norsulaumaa kevyemmästä joukosta. ”Sinivalkoinen, sinivalkoinen, se on väri meidän sydänten”!
Wales / Osa 3: "Matsi"
Vieraskatsomomme valtavan stadionin peränurkassa koristeltiin koko leveydeltään kymmenillä siniristilipuilla. Paikalla olivat omien ”Roihuvuoren Ruisku”- ja ”East Midlands Massive”- lippujemme lisäksi ainakin ”Sakilaiset”, ”TamU”, ”FC Laatusetti”, ”AIK Skomakarböle”, ”Vaasan Palloseura” ja olipa jollain ihan Suomen leijonavaakunalla koristeltu valtionlippukin mukana. Suomifaneja oli todellakin löytänyt Milleniumille se luvatut pari tuhatta. Omat paikkamme löytyivät aivan SMJK:n ydinsektion keskeltä ja vaikka virallisia capoja ei ollutkaan paikalla, jo aikaisessa vaiheessa kävi selväksi, etteivät paikalliset voineet komeasti kaikuvalle mieskuorollemme yhtään mitään.. ”Me mennään Afrikkaan, me mennään Afrikkaan, ei pysty meitä Wales estämään”!
Pettymykseksemme matsin hermostuneen alun jälkeen mentiin suurimmaksi osaksi kotijoukkueen komennossa. Kaikki sinipaidat kuitenkin taistelivat leijonan lailla ja meidän ja joukkueen välinen sanaton ”me hoidetaan voitto katsomossa, te kentällä”- sopimus tuntui olevan edelleen sinetöity. Miklulla oli pari hyvää tonttia, Jässi otti muutaman pahan hienosti kiinni, Hyypiä luuti isännän elkein puolustuksessa ja Kuningas Litmanen pyöritti peliä keskikentällä. Kotijoukkueen vaarallisen nopea kapteeni Bellamy keskittyi lähinnä kaatuiluun ja tuomareille itkemiseen ja saikin nopeasti Seven Nation Army-biisiin sovitetun ”Graig Bellamy is a homo”-laulun korvilleen. Näin retrospektistä katsellen kyseinen chantti saattoi olla hienoinen ylilyönti, mutta sinivalkoisen vieraskatsomon infernaalisessa tunnelmassa kaikki keinot olivat sallittuja.
Aivan jakson lopussa se sitten tapahtui; Losa Eremenko voitti pallon Litmaselle. Kuningas laittoi maagisen syötön ulkosyrjällä Walesin puolustuslinjan taakse, hyökkäyspäätyä kohti juosseelle Tintti Johanssonille. Kotijoukkueen veskari tuli ehkä hieman huolimattomasti vastaan ja Tintti laittoi pallon längistä lipumaan kohti maalia. Peliväline vieri iltapäivän lämpimien auringonsäteiden kimalluksessa, aivan silmiemme alla, sietämättömän hitaasti, kuin hidastetussa elokuvassa kohti etutolppaa. MENEEKÖ SE SISÄÄN!? EI! MENEE! JUMALAUTA! MAAAAALIIIII! Katsomo suorastaan räjähti! Huiveja, hattuja ja muuta irtaimistoa lensi ilmassa ja kaikenlaiset vieraiden ihmisten läheisyyteen ja ihmiskontaktiin liittyvät raja-aidat kaatuivat rytisten kun vierustovereita halattiin yltiöpäisen aggressiivisesti. Jakson loppu olikin yhtä ”shaalaalaalaalalaa:ta”, eikä kenellekään varmasti jäänyt epäselväksi että ”Afrikkaa tässä oltiin menossa valtaamaan Baxterin johdolla”.
Ylirasittuneet äänijänteet ehtivät hädin tuskin levähtää puoliajalla, kun pitikin jo jatkaa laulamista. Toinen jakso alkoi Huuhkajien osalta hieman hapuillen, mutta nopeasti kävi selväksi, että loppumatsista ei tulisi mitään väsynyttä puolustustaistelua. Suomi vei peliä Litmasen johdolla rohkeasti eteenpäin ja paikkoja siunaantui useampaankin maaliin. Eihän tämänkaltaista Suomea oltu nähty kentällä pitkään aikaan; perkele, täältähän oltiin ihan tosissaan hakemassa kolmea pistettä. Katsomossakin saatiin aikaiseksi jotain uutta; ”sheep, sheep, sheepshaggers”-chantti ei varmasti ollut niitä kaikkein intellektuelleimpia, mutta minkäs teet. S-U-O-M-I!
Mako Heikkinen hallitsi keskialuetta rautaisella otteella ja potki kaikkea punapaitaista minkä vain ehti. Välillä saksien viuhuessa vaihtopenkkien läheisyydessä Walesin valmentaja Toschakkin taisi katua pukeutuneensa punaisiin. Miklulla oli taas pari paikkaa, mutta kaveri oli jotenkin jäässä. Losa pääsi vetämään vihaisesti ja Rautavuori Tihisen puskun pelasti maaliviivalta punaisten puolustaja, mutta pallo ei vain löytänyt tietään maaliin. 90-minuuttia alkoi vääjäämättä täyttyä ja voitto kiilua jokaisen suomalaisen silmissä. SMJK:n sektion viereisen katsomon istuvia vierasfaneja vaadittiin ”nousemaan, meidän Suomelle” ja hyvinhän viesti tuntui menevän perille. 88-minuutilla Sheriffi Kuqi tuli kentälle ja hyvin nopeasti ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtunut massaorgasmi koettiin uudestaan; Roman Eremenko laittoi unelmaläpisyötön kärkeen ja jostain kumman syystä Shefkille ominaista louhikkokosketusta ei tällä kertaa tullut. Aika tuntui taas hidastuvan piinallisesti; Sheriffi on läpi! Hennessey tulee vastaan! Jäätävä sijoitus alanurkkaan! MENEEKÖ!? EI. VOI. OLLA. TOTTA. VOITTOOOOOOO!!! Useat itkivät avoimesti onnesta ja katsomossa kaaduttiin kontrolloimattomasti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan suuntaan. Useat kaatuivat moniin suuntiin samanaikaisesti.
Ottelu loppui siihen paikkaan ja jumalauta sitä laulun määrää; ”Suomi, meidän kotimaa, Suomi, meidän kotimaa”! Välittömästi matsin jälkeen koko joukkue, päävalmentaja Baxteria myöten, tuli kiittämään kannattajia. Mikä mahtava ele, mahtavalta joukkueelta!
Iloiset kannatusjoukot vyöryivät Cardiffin kaduille hallitsemattomana massana ja meidän porukkamme luonnollisesti juuttui ensimmäisen vastaan tulleen pubin kahvaan kiinni. Paikka oli aivan tupaten täynnä sinivalkoisia, mutta kyllä palveluakin saatiin kunhan vain hieman pidempää pinnaa riitti. Ja miksi ei olisi riittänyt, fiilis oli niin korkealla, kuin se vain suinkin saattoi olla. Pint of Stella, mate! Ottelua Canal Plussalle selostaneet Mikko Innanen ja Nure Nurmelakin liittyivät hetkeksi seurueeseemme ja oli todella ilo kuulla kehuja kannatustoiminnasta myös heiltä. Kaverit ovat nimittäin muutaman matsin jalkapalloa elämässään nähneet ja kokeneet.
Loppuilta olikin sitten, Jusan sanoin, pelkkää kämmentä ja rystyä ja tie vei jossain vaiheessa myös takaisin Walkaboutiin. Paikka oli tupaten täynnä; mestoille oli löytänyt tiensä varmaan puolet Suomen kannattajista ja oli paikalla jonkin verran lievästi masentuneita lokaalejakin, joiden kanssa luonnollisesti käytiin tiukkaa syväanalyysiä ottelun kulusta. Perienglantilaiseen tyyliin myös paljasta pintaa oli tarjolla neliömetreissä mitattuna enemmän kuin esimerkiksi millä tahansa manner-Euroopan nudistirannalla. Britit ovat ottaneet aivan liian tosissaan sen vanhan, naistenlehtien toitottaman ”feel good about your body”-jutun; siiderimahaiselle varttitonnarille eivät edelleenkään yksinkertaisesti sovi nukenvaatteet, vaikka ne jotenkin saisi ylleen puserrettua!
Reeffejä vedettiin huikalla, jekkutarjottimia kannettiin pöytiin ja jossain vaiheessa valtavankokoinen tanssilattiakin tuntui olevan täysin valkopaitojen hallussa. Tottahan toki tähänkin iltaan saatiin ne pakolliset ylilyönnit kun Jusan kaulassa ollut Suomi-huivi varastettiin. Seurasi hieman ystävällismielistä tönimistä ja paljon humalaista suun pieksentää. Kuitenkin, juuri ennen kuin mitään puolen baarin tivolia saatiin aikaiseksi, Jusa lähti portsareiden toimesta näytöstyyliin pää edellä pääovesta pääkadulle. Ovimiehet huutelivat perään, ettei takaisin olisi aivan heti tulemista ja me kaikki katsoimme asialliseksi päättää hienoakin hienompi päivä nyt, kun vielä oltiin melko selkeästi plussan puolella. Futiksessa ja nyrkkeilyssä.
Pettymykseksemme matsin hermostuneen alun jälkeen mentiin suurimmaksi osaksi kotijoukkueen komennossa. Kaikki sinipaidat kuitenkin taistelivat leijonan lailla ja meidän ja joukkueen välinen sanaton ”me hoidetaan voitto katsomossa, te kentällä”- sopimus tuntui olevan edelleen sinetöity. Miklulla oli pari hyvää tonttia, Jässi otti muutaman pahan hienosti kiinni, Hyypiä luuti isännän elkein puolustuksessa ja Kuningas Litmanen pyöritti peliä keskikentällä. Kotijoukkueen vaarallisen nopea kapteeni Bellamy keskittyi lähinnä kaatuiluun ja tuomareille itkemiseen ja saikin nopeasti Seven Nation Army-biisiin sovitetun ”Graig Bellamy is a homo”-laulun korvilleen. Näin retrospektistä katsellen kyseinen chantti saattoi olla hienoinen ylilyönti, mutta sinivalkoisen vieraskatsomon infernaalisessa tunnelmassa kaikki keinot olivat sallittuja.
Aivan jakson lopussa se sitten tapahtui; Losa Eremenko voitti pallon Litmaselle. Kuningas laittoi maagisen syötön ulkosyrjällä Walesin puolustuslinjan taakse, hyökkäyspäätyä kohti juosseelle Tintti Johanssonille. Kotijoukkueen veskari tuli ehkä hieman huolimattomasti vastaan ja Tintti laittoi pallon längistä lipumaan kohti maalia. Peliväline vieri iltapäivän lämpimien auringonsäteiden kimalluksessa, aivan silmiemme alla, sietämättömän hitaasti, kuin hidastetussa elokuvassa kohti etutolppaa. MENEEKÖ SE SISÄÄN!? EI! MENEE! JUMALAUTA! MAAAAALIIIII! Katsomo suorastaan räjähti! Huiveja, hattuja ja muuta irtaimistoa lensi ilmassa ja kaikenlaiset vieraiden ihmisten läheisyyteen ja ihmiskontaktiin liittyvät raja-aidat kaatuivat rytisten kun vierustovereita halattiin yltiöpäisen aggressiivisesti. Jakson loppu olikin yhtä ”shaalaalaalaalalaa:ta”, eikä kenellekään varmasti jäänyt epäselväksi että ”Afrikkaa tässä oltiin menossa valtaamaan Baxterin johdolla”.
Ylirasittuneet äänijänteet ehtivät hädin tuskin levähtää puoliajalla, kun pitikin jo jatkaa laulamista. Toinen jakso alkoi Huuhkajien osalta hieman hapuillen, mutta nopeasti kävi selväksi, että loppumatsista ei tulisi mitään väsynyttä puolustustaistelua. Suomi vei peliä Litmasen johdolla rohkeasti eteenpäin ja paikkoja siunaantui useampaankin maaliin. Eihän tämänkaltaista Suomea oltu nähty kentällä pitkään aikaan; perkele, täältähän oltiin ihan tosissaan hakemassa kolmea pistettä. Katsomossakin saatiin aikaiseksi jotain uutta; ”sheep, sheep, sheepshaggers”-chantti ei varmasti ollut niitä kaikkein intellektuelleimpia, mutta minkäs teet. S-U-O-M-I!
Mako Heikkinen hallitsi keskialuetta rautaisella otteella ja potki kaikkea punapaitaista minkä vain ehti. Välillä saksien viuhuessa vaihtopenkkien läheisyydessä Walesin valmentaja Toschakkin taisi katua pukeutuneensa punaisiin. Miklulla oli taas pari paikkaa, mutta kaveri oli jotenkin jäässä. Losa pääsi vetämään vihaisesti ja Rautavuori Tihisen puskun pelasti maaliviivalta punaisten puolustaja, mutta pallo ei vain löytänyt tietään maaliin. 90-minuuttia alkoi vääjäämättä täyttyä ja voitto kiilua jokaisen suomalaisen silmissä. SMJK:n sektion viereisen katsomon istuvia vierasfaneja vaadittiin ”nousemaan, meidän Suomelle” ja hyvinhän viesti tuntui menevän perille. 88-minuutilla Sheriffi Kuqi tuli kentälle ja hyvin nopeasti ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtunut massaorgasmi koettiin uudestaan; Roman Eremenko laittoi unelmaläpisyötön kärkeen ja jostain kumman syystä Shefkille ominaista louhikkokosketusta ei tällä kertaa tullut. Aika tuntui taas hidastuvan piinallisesti; Sheriffi on läpi! Hennessey tulee vastaan! Jäätävä sijoitus alanurkkaan! MENEEKÖ!? EI. VOI. OLLA. TOTTA. VOITTOOOOOOO!!! Useat itkivät avoimesti onnesta ja katsomossa kaaduttiin kontrolloimattomasti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan suuntaan. Useat kaatuivat moniin suuntiin samanaikaisesti.
Ottelu loppui siihen paikkaan ja jumalauta sitä laulun määrää; ”Suomi, meidän kotimaa, Suomi, meidän kotimaa”! Välittömästi matsin jälkeen koko joukkue, päävalmentaja Baxteria myöten, tuli kiittämään kannattajia. Mikä mahtava ele, mahtavalta joukkueelta!
Iloiset kannatusjoukot vyöryivät Cardiffin kaduille hallitsemattomana massana ja meidän porukkamme luonnollisesti juuttui ensimmäisen vastaan tulleen pubin kahvaan kiinni. Paikka oli aivan tupaten täynnä sinivalkoisia, mutta kyllä palveluakin saatiin kunhan vain hieman pidempää pinnaa riitti. Ja miksi ei olisi riittänyt, fiilis oli niin korkealla, kuin se vain suinkin saattoi olla. Pint of Stella, mate! Ottelua Canal Plussalle selostaneet Mikko Innanen ja Nure Nurmelakin liittyivät hetkeksi seurueeseemme ja oli todella ilo kuulla kehuja kannatustoiminnasta myös heiltä. Kaverit ovat nimittäin muutaman matsin jalkapalloa elämässään nähneet ja kokeneet.
Loppuilta olikin sitten, Jusan sanoin, pelkkää kämmentä ja rystyä ja tie vei jossain vaiheessa myös takaisin Walkaboutiin. Paikka oli tupaten täynnä; mestoille oli löytänyt tiensä varmaan puolet Suomen kannattajista ja oli paikalla jonkin verran lievästi masentuneita lokaalejakin, joiden kanssa luonnollisesti käytiin tiukkaa syväanalyysiä ottelun kulusta. Perienglantilaiseen tyyliin myös paljasta pintaa oli tarjolla neliömetreissä mitattuna enemmän kuin esimerkiksi millä tahansa manner-Euroopan nudistirannalla. Britit ovat ottaneet aivan liian tosissaan sen vanhan, naistenlehtien toitottaman ”feel good about your body”-jutun; siiderimahaiselle varttitonnarille eivät edelleenkään yksinkertaisesti sovi nukenvaatteet, vaikka ne jotenkin saisi ylleen puserrettua!
Reeffejä vedettiin huikalla, jekkutarjottimia kannettiin pöytiin ja jossain vaiheessa valtavankokoinen tanssilattiakin tuntui olevan täysin valkopaitojen hallussa. Tottahan toki tähänkin iltaan saatiin ne pakolliset ylilyönnit kun Jusan kaulassa ollut Suomi-huivi varastettiin. Seurasi hieman ystävällismielistä tönimistä ja paljon humalaista suun pieksentää. Kuitenkin, juuri ennen kuin mitään puolen baarin tivolia saatiin aikaiseksi, Jusa lähti portsareiden toimesta näytöstyyliin pää edellä pääovesta pääkadulle. Ovimiehet huutelivat perään, ettei takaisin olisi aivan heti tulemista ja me kaikki katsoimme asialliseksi päättää hienoakin hienompi päivä nyt, kun vielä oltiin melko selkeästi plussan puolella. Futiksessa ja nyrkkeilyssä.
Wales / Osa 4: "Loppunäytökset"
Sunnuntaiaamuna herättiinkin sitten kestohymy naamalla; ei vain jotenkin kyennyt käsittämään miten hieno voitto eilen oli otettu. Aamun ensimmäiset järjen sanat tulivat n. kaksi minuuttia heräämisen jälkeen Johnnyn suusta; ”mä tilaan taksin, nyt mennään baariin”. Ja niin myös mentiin. Owainissa varmaan mietittiin, että eikö noista suomalaisista millään pääse eroon, kun tuntuvat roikkuvan aamusta iltaan baaritiskissä kiinni.
Sunnuntaipäivän kulkua voi kai pitää jonkinlaisen luonnollisena jatkumona sille, mihin edellisenä päivänä oli jääty ennen kuin varkaat ja epäreilut portsarit meidät keskeyttivät; pöydät lainehtivat koko päivän ajan ja fiilis oli korkealla. Päivän lehtiä tutkittiin lapsekkaan innostuneina ja oli kieltämättä suuri järkytys huomata Bellamyn haukkuneen Super-Tintti Johanssonin ja koko täysin suvereenin Huuhkajien joukkueen ottelun jälkeen. Perkele, Bellamy, sut saadaan vielä!
Jonkinlaiseksi päivän tunnuspiirteeksi muodostui toisten juomien suolaaminen ja veikkaisinkin, ettei montaakaan tuopillista tullut juotua, mihin ei olisi yhtään suolaa, pippuria, ketsuppia tai muita mausteita laitettu. Noh, hyvässä ja veljellisessä hengessähän tässä oltiin liikkeellä ja siksi olikin melkoinen yllätys, kun baarimikot joskus ilta kahdeksan aikoihin tulivat ilmoittamaan, ettei meidän seurueellemme enää tarjoiltaisi. Ilta jatkui vielä hetken, luvalla sanoen, erittäin sekavissa merkeissä hostellilla, mutta hyvin nopeasti muutama äärimmäisen toiminnantäyteinen päivä alkoi vaatia veronsa. Let’s call it a night, lads!
Maanantaiaamuna entuudestaan tuttu, tiukkapipoinen minibussikuski tuli noutamaan meitä hostellilta kello kymmenen aamulla. Kyytiin ahtautui huomattavasti hiljaisempaa porukkaa kuin tulomatkalla, eikä mitään sen kummempia tapahtumia reissuun saatu enää mahdutettua. Lobotominen seurueemme valui yksisoluisten alkueliöiden intensiteetillä läpi tullimuodollisuuksien, lentokoneeseen ja loppujen lopuksi, noin viikonmittaiselta tuntuneen Via Dolorosan jälkeen keväinen Sumusaari vaihtui Suomen loskasateeksi.
Takki oli tyhjempi kuin aikoihin, eikä vielä tätäkään kirjoitettaessa pelata aivan täydellä pakalla. Reissu oli kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaista; ei Suomelle noita vierasvoittoja aivan hirveän usein tuppaa siunaantumaan, eikä koetunkaltaista massahurmosta ihan joka päivä pääse kokemaan. Memmy Possen kauniita lyriikoita vapaasti soveltaen; ”lyhyesti referoiden, vitun hyvä reissu”!
Kesäkuussa sitten jatketaan Liechtensteinin ja Venäjän kustannuksella Olympiastadionilla!
Sunnuntaipäivän kulkua voi kai pitää jonkinlaisen luonnollisena jatkumona sille, mihin edellisenä päivänä oli jääty ennen kuin varkaat ja epäreilut portsarit meidät keskeyttivät; pöydät lainehtivat koko päivän ajan ja fiilis oli korkealla. Päivän lehtiä tutkittiin lapsekkaan innostuneina ja oli kieltämättä suuri järkytys huomata Bellamyn haukkuneen Super-Tintti Johanssonin ja koko täysin suvereenin Huuhkajien joukkueen ottelun jälkeen. Perkele, Bellamy, sut saadaan vielä!
Jonkinlaiseksi päivän tunnuspiirteeksi muodostui toisten juomien suolaaminen ja veikkaisinkin, ettei montaakaan tuopillista tullut juotua, mihin ei olisi yhtään suolaa, pippuria, ketsuppia tai muita mausteita laitettu. Noh, hyvässä ja veljellisessä hengessähän tässä oltiin liikkeellä ja siksi olikin melkoinen yllätys, kun baarimikot joskus ilta kahdeksan aikoihin tulivat ilmoittamaan, ettei meidän seurueellemme enää tarjoiltaisi. Ilta jatkui vielä hetken, luvalla sanoen, erittäin sekavissa merkeissä hostellilla, mutta hyvin nopeasti muutama äärimmäisen toiminnantäyteinen päivä alkoi vaatia veronsa. Let’s call it a night, lads!
Maanantaiaamuna entuudestaan tuttu, tiukkapipoinen minibussikuski tuli noutamaan meitä hostellilta kello kymmenen aamulla. Kyytiin ahtautui huomattavasti hiljaisempaa porukkaa kuin tulomatkalla, eikä mitään sen kummempia tapahtumia reissuun saatu enää mahdutettua. Lobotominen seurueemme valui yksisoluisten alkueliöiden intensiteetillä läpi tullimuodollisuuksien, lentokoneeseen ja loppujen lopuksi, noin viikonmittaiselta tuntuneen Via Dolorosan jälkeen keväinen Sumusaari vaihtui Suomen loskasateeksi.
Takki oli tyhjempi kuin aikoihin, eikä vielä tätäkään kirjoitettaessa pelata aivan täydellä pakalla. Reissu oli kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaista; ei Suomelle noita vierasvoittoja aivan hirveän usein tuppaa siunaantumaan, eikä koetunkaltaista massahurmosta ihan joka päivä pääse kokemaan. Memmy Possen kauniita lyriikoita vapaasti soveltaen; ”lyhyesti referoiden, vitun hyvä reissu”!
Kesäkuussa sitten jatketaan Liechtensteinin ja Venäjän kustannuksella Olympiastadionilla!