Liverpool - Blackburn / osa 2

Nukahdin siinä kahdeksan aikoihin ja heräsin heti perään kolmen tunnin ja 144 punnan jälkeen lähestyessämme Anfieldiä. Yllätyksenä ei tullut se, että Liverpool näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin kaupungit Englannissa; puoliränsistyneitä punatiilisiä rivitaloja silmänkantamattomiin. Olisimme aivan hyvin voineet olla edelleen kotona Lincolnissa piskuisen Sincil Bankin stadionin vieressä kuin Liverpoolissa yhden maailman kuuluisimmista stadioneista. Olon teki kotoisaksi tuttu ja turvallinen sade. Ei muuta kuin lippuja metsästämään.

Lippujen hakeminen osoittautuikin sitten odotettua vaikeammaksi tehtäväksi. Mitenkäs selität elämäänsä tylsistyneelle, katkeroituneelle ja hieman krapulaiselle englantilaisen lippukojun tädille, että lippumme on hommannut Hollannissa pelaavan suomalaisen jalkapalloilijan agentti? Ja, että liput on jätetty nimellä jota rouva lippukojuntädin ei kannattaisi edes yrittää alkaa tavaamaan. Luonnollisestikin olimme pulassa. Täti kojussa käytti kyllä paikalliseen tapaan paljon ”love” ja ”darling” sanoja, mutta sellaisilla äänenpainoilla jotka tuntuivat sisältävän samalla sanat ”idiot” ja ”I’m not giving you tossers any tickets, innit?”. Paikalle kutsuttiin jopa järjestyksenvalvoja, joka yritti tiedustella meiltä olivatko lippumme jonkin LFC:n pelaajan, valmennushenkilön tai muun seuran työntekijän hommaamat. No, eivät olleet, joten viimeisenä valttikorttina kaveri päätti olla ystävällinen ja kysyä kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä: ”are they away-fan tickets”. Setä tuntui pelkäävän vastaustamme ruton lailla, olihan paikallisia faneja kaikkialla ympärillämme ja vaikutti jopa osin huojentuneelta kun suureen ääneen vakuutimme, ettemme ole Blackburnia tulleet kannattamaan. Meidät ohjattiin pääsisäänkäynnin viereiseen kojuun, jossa kuulemma tiedettäisiin asiat paremmin. Selvä.

Kiertäessämme Anfieldiä kieltämättä karussa Liverpoolilaisessa naapurustossa mieleeni välähti, että tälläkin tiilitalojen reunustamalla kadulla on joskus ennen otettu tosissaan miehestä mittaa. Kaduthan ovat ikään kuin putkia joista ei pääse kokonaan ulos kuin päädyistä. Naapurusto on varmasti, esimerkiksi 80-luvulla, ollut pelipäivien ympärillä melko rauhaton. Ei ihme, että kaikki Anfieldin ympärillä sijaitsevat talot on nyt asumattomina laudattu umpeen. Toki todennäköisempi syy sulkemiselle ovat tietysti englantilaistyyppiset rakennusstandardit. Luultavasti eräänä aamuna kun asukkaat ovat heränneet, ovat ihmisen kokoiset homesienet tervehtineet heitä iloisesti teekupin äärestä. Eihän siinä sitten mikään muu ole auttanut kuin muuttaa jollekin uudemmalle sieniviljelmälle asumaan.

Onnemme kääntyi pääsisäänkäynnillä, kun ymmärtäväiset järjestyksenvalvojat vakuuttivat meidän olevan oikeassa paikassa; viereisessä kopissa olisivat kaikki noudettavat liput. Tosin, koppi aukeaisi vasta tunnin-parin päästä, joten hienoinen epävarmuus keskuudessamme jatkui. Koko homma oli tähän asti ollut sen verran säätämistä, että en todellakaan uskonut pääseväni stadionille sisään ennen kuin lippu olisi turvallisesti taskussani.

Aikaa tappaaksemme päätimme suunnata syömään läheiseen Red Griller-nimiseen kahvioon, josta kantautuikin kutsuva pekoninrasvantuoksu. Paikka osoittautuikin varsinaiseksi rekkamiesravintolaksi; tunsin verisuonieni tukkeutuvan suolan ja rasvan määrästä pelkästään katsomalla ravintolan antimia. Totta kai tilasimme suurimmat mahdolliset annokset. Paikka oli vuorattu lattiasta kattoon entisten ja nykyisten Liverpoolin pelaajien kuvilla, nimikirjoituksilla, paidoilla ja muulla asiaankuuluvalla rekvisiitalla. Ian Rushin viikset olivat edelleen mahtavat.

Aterioituamme lähdimme vyörymään kohti stadionin kyljessä kutsuvana möllöttävää fanituotekauppaa. Valtava ”superstore” tarjosi kaikkea tarpeellista ja hyvin paljon tarpeetontakin tavaraa, joita yhdistävänä tekijänä oli punainen tai valkoinen väri ja LFC:n logo. Oma osastonsa oli retrotavaroille, vauvojen vaatteille, champions league-tavaralle ja ylipäänsä kaikille kategorioille mitä kekseliäs markkinamies nyt vain on sattunut tulemaan ajatelleeksi. Todellinen fanin paratiisi siis; permission to go crazy. Ongelmana valtavalle kulutusjuhlalle keskuudessamme oli se, että samanlaisia ajatuksia oli ilmennyt huomattavan monella muullakin. Kauppaan sisään päästäksemme jouduimme jonottamaan ja sisällä toiminta oli monin paikoin kuin Stockmannin Hulluilla Päivillä; ihmiset repivät kulutushysterian kourissa tavaraa hyllyistä alas. Niinpä päätinkin poistaa ainoastaan ne tarpeellisimmat; huivin ja pelipaidan, johon toki painatin numeron yhdeksän ja nimen Fowler, suuren idolini Robbie ”The God” Fowlerin kunniaksi. ”When the ball hits the net its’s fairly safe bet that it’s Fowler…”

Olimme loistavalla tuulella ja sadekin alkoi pikkuhiljaa lakata. Ottelua edeltävä jännitys oli käsinkosketeltavaa kaikkialla stadionin ympäristössä. Mahtava meininki.

Astelimme rinta rottingilla kohti lippujen noutopistettä, mutta kauhuksemme lippupisteen täti ei oikein vieläkään ollut vakuuttunut tarinoistamme. Viimeisellä epätoivon hetkellä mamma kuitenkin ehdotti kysyvästi, että olisiko nyt mitenkään mahdollista että joku suomalainen futaaja, esimerkiksi Sammy Hyppia, olisi jättänyt liput meille. Ainoaan oljenkorteemme tarttuen nyökyttelimme fanaattisesti ja yhtäkkiä tädin ilme kirkastui; no kyllähän Hyppia on tänne lippuja jättänyt ja vielä tuolla samalla käsittämättömällä suomalaisella sukunimellä, etunimi vai olisi eri. Onnistuessamme arvaamaan ensimmäisellä oikein, täti ojensi iloisena kirjekuoren meille. Riemulla ei ollut rajoja.

Stadion oli samanlainen kuin nyt vanhan ja ison futisstadionin pitääkin olla; puoliränsistynyt ja kasattu samalla hyväksi havaitulla punatiilien ja betonielementtien pyhällä harmonialla, josta kaikki muutkin suuret englantilaiset arkkitehdin painajaiset on koottu. Ahtailla, oluen tahrimilla betonikäytävillä kummitteli koettujen valtavien ilojen ja järkyttävien surujen henki; jotenkin sen vain krapulaisempikin kulkija aistii; niillä käytävillä on koettu paljon todellisia tunteiden vuoristoratoja.