Leningradin juna-asemalla Moskovassa paistoi aurinko ja kahdeksan bussia lähti miliisisaattueessa kohti Punaista Toria. Jokaisessa bussissa oli järjestystä valvomassa Omonin, miliisin erikoisjoukkojen tylynnäköinen, aseistettu univormumies, sekä matkaopas. Meidän tapauksessamme jälkimmäinen oli n. 70-vuotias, entinen Suomi-Neuvostoliitto-seuran aktiivi, joka puhui suomea käsittämättömän hienolla rybyaksentilla: ”Stämä Moshkhovan khaupunkhi on mjinun mjieleshthä tjodella hjieno khaupunkhi”. Loistavaa!
Aamuoluita bussissa nauttiessamme naureskelimme oppaan hyväntahtoisille kertomuksille Moskovasta ja ihmettelimme kaupungin käsittämätöntä kokoa; juna-asemalta poliisisaattueessa Punaiselle Torille matkaa oli varmaan pari tuntia. Voi vain kuvitella kuinka tehokasta matkanteko olisi ollut, jos olisimme odotelleet liikennevaloissa. Matkalla maisemat vaihtelivat äärilaidasta toiseen; vastaan tuli alueita, jotka näyttivät aivan Stadin Senaatintorin arvokkaalta ympäristöltä. Välillä taas näimme kunnon neuvostokolhooseja joiden betonielementtien luotaantyöntävä rumuus oli jotain, mihin vain kunnon epäonnistunut kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän kokeilu pystyy.
Dösät jäivät parinsadan metrin päähän Punaisesta Torista ja meidät, pahaa-aavistamattomat vodkaturistit, päästettiin muutamaksi tunniksi vapaalle jalalle. Tori oli paikan legendaarisuuteen verrattuna hämmentävän pieni, toki valtavan iso verrattuna minkä tahansa normaalin kaupungin mihin tahansa normaaliin toriin, mutta tässähän oltiinkin kommunistisen uhon alkulähteillä. Pettymykseksemme Lenin oli kiinni ja kostoksi joimme Kossua.
Päätimme lähteä Kremliin moikkaamaan Putinia. Pienehkön nousuhumalaisen haahuilun jälkeen löysimmekin lipputiskin ja avuliaiden turistien avustuksella myös sisäänpääsyportin. Siitä ongelmat sitten alkoivatkin; portilla partioineet miliisit osasivat tasan tarkkaan sanoa ”njet” ja osoitella ilmeettöminä asioita ja esineitä. Ymmärrän kyllä hyvin, että muutamia täysinäisiä Koff-tölkkejämme tai kosamiitiinjämää ei voinut viedä muurien sisälle, mutta että homma jäisi kiinni mukanamme olleista suomenlipuista! Ryssät eivät siis sulattaneet sitä, että meillä, täysiin fanitamineisiin pukeutuneilla futismatkaajilla, oli laukuissamme sisällä suomenliput. Sinne menivät lipuista maksetut muutamat kymmenet eurot sen siliän tien ja pääsyliput luovutettiin suuttuneina joillekin tuntemattomille vastaantulijoille. Arvokas opetus oli tosin saatu; tässä sivistymättömässä valtiossa mikä tahansa asia oli milloin tahansa kenen tahansa univormupukuisen täydellisen mielivallan alaisena. Tarvitsee vain sanoa ”njet”, eikä mitään rationaalisia vastaväitteitä ole olemassa.
Emme päässeet puusta pitkään pikaisesti kyhätyssä suunnitelmassamme räjäyttää Kreml ja tästä kaikesta ryssävihasta selviydyttyämme, oli korkea aika tasoittaa veren sokeri- ja alkoholipitoisuuksia jonkinlaisella ruuankuvausmassalla. Eli ei muuta kuin syömään. Suuntasimme uhmaamaan paikallista bakteerikantaa Mäkkärin viereiseen pizza- pastaruokalaan. Ei siis kovin eksoottista, mutta viimeinen asia mitä unohtumattomaan futisiltaan olisi kaivattu oli pahalaatuisia vatsanpuruja. Ja tarjoiltiinhan mestassa kuitenkin venäläistä olutta. Toki varautuneina turisteina joimme Heinekenia ja Solia.
Ruokailun jälkeen siirryimme etsimään mitä tahansa kauppaa, josta voisimme ostaa loppupäiväksi eväitä. Tehtävä ei ollutkaan niin helppo kuin uskoimme ja päädyimme pyörimään eksyneinä Kremlin viereisen ostoskeskuksen ympärillä ja uhmaamaan varmaa kuolemaa ylittäessämme puolirampoina kuusikaistaista autotietä. Päivä oli kaunis ja jano kova, eikä olutta ollut näköpiirissä. Oli siis pakko uskaltautua kysymään paikallisilta alkuasukkailta.
Torin laidalla hengailivat Alek ja nimetön kaverinsa, Toinen Ryssä. Kyseiset slobot olivat yllättävänkin iloisia mennessämme selvittämään heille, että nyt olisi olutta saatava ja mahdollisimman paljon. Toverit eivät tietenkään puhuneet mitään sivistyneitä kieliä, mutta kyllähän janoinen aina keinot keksii ja hyvinkin nopeasti Alek hävisi paikalta jonnekin. Toivoimme, että hakemaan olutta.
Odotellessamme kävimme äärettömän yksipuolisen keskustelun jalkapalloilevan maailman tilasta Toisen Ryssän kanssa. Onneksi Alek, se edes hieman englanninkielentaitoinen slobo, palasi nopeasti mukanaan säkillinen jo edellisenä iltana hyväksi havaittua Baltikaa. Paikalle valui myös muutamia muita suomifaneja ja iloksemme heillä oli tiedossa jonkinlainen alkoholiliike lähitienoilla. Aikaa dösän lähtöön oli enää puolisen tuntia, joten päätimme hajottaa porukan ja lähteä Nizon kanssa eväidenhakuretkelle. Johnny jäi viihdyttämään sloboja pantomiimiteatterillaan ja nauttimaan Alekin oluiden mukana tuomaa kuivattua kalaa, joka maistui aivan, hmmm, kuivatulta kalalta.
Bissekauppa löytyi nopeasti ostoskeskuksesta ja palasimme torin laidalle hakemaan Johnnya slobojen kynsistä. ”Kynsistä” siksi, että noin minuutin kuluttua siitä, kun olimme palanneet paikalle, iskivät Venäjän suurimmat turistirosvot, miliisit, iloisen joukkiomme kimppuun kuin korppikotkat haaskalle. Slobokyttiä oli viisi ja kundit patsastelivat paikalle nahkatakeissaan tupakkaa poltellen, rasvaisissa hiuksissaan ja rumissa ryssänaamoissaan aivan kuin sodanjälkeisen valvontakomission jäsenet Hotelli Tornin baariin. Halvan feikkiparfyymin ja tupakansavun, siis perus rybytuoksut, saattoi aistia vastatuuleen useiden metrien päähän. ”Perkele, oishan noi ryssät pitänyt edes haistaa ja tajuta lähteä pois”. Tässä sitä kuitenkin oltiin slobojen piirittämänä keskellä vilkkainta turisti-Moskovaa. Miliisit eivät sanoneet mitään muuta kuin ”mani”, jonka Alek iloisena poikana käänsi meille. Fyrkkaahan hepuille oli siis annettava, mitä enemmän, sitä varmemmin pääsisimme takaisin omiemme joukkoon. Kaljan juomisesta tai jostain muusta yhtä naurettavasta syystä meitä oltiin laittamassa varmasti kodikkaaseen moskovalaiseen putkaan iltaa viettämään. Porukkamme moottoriturpa, Johnny, otti roolin puhemiehenä ja me yritimme Nizon kanssa pysytellä taka-alalla ja olemaan ärsyttämättä ryssiä. Aina jos joku miliisikoira osoitti meihin päin sanoen ”mani” tai ”moor” pyörittelimme päätämme ymmärtämättöminä ja osoittelimme Johnnya. ”He’s our money-man. He has all the money”. Naurahdin itsekseni hieman ymmärtäessäni tilanteen absurdiuden; tässä tilanteessa ei paljon voinut huudella ympärillä oleville, että kutsukaa poliisit. Meitähän ryöstivät juurikin kyseiset poliisit. Siinä sitä seliteltiin noin vartin verran ja esiteltiin itsepintaisesti Johnnyn toiseen takataskuun tungettua nippua rypistyneitä kymmenen ruplan seteleitä. Totta kai meillä rikkaan lännen lapsilla ja pahaisilla vodkaturisteilla oli ruplia niin että ranteet paukkuivat, mutta sloboille niitä ei suostuttu antamaan. Loppujen lopuksi parinkymmenen minuutin väittelyn jälkeen ryssät päättivät meidän olevan niin köyhiä, ettei meitä kannattanut edes ryöstää. Sankarit heittivät venäjäksi jotain käsittämätöntä tiuskien setelimme maahan ja palasivat tarkkailemaan seuraavia helppoja uhreja.
Seuraava etappi oli selvä; Torin poikki suorinta tietä ja kotoisen, pullantuoksuisen ja ennen kaikkea tutun Omonin yrmynaaman suojelukseen. Sille kaverille ja ilkeän näköiselle konepistoolille tuskin uskaltaisivat minkäänlaiset peruskytät avautua. Suurin osa porukasta olikin jo dösien ympärillä vertailemassa Moskovan tuliaisiksi ostettuja karvahattuja ja vodkapulloja. Meitä ei yllättänyt se asia, että hyvin suuri osa porukasta oli joutunut pulaan miliisien kanssa. Osa oli joutunut luovuttamaan jopa lounassetelinsä päästäkseen jatkamaan matkaa.
Busseihin siirryttäessä kävi ilmi, etteivät oppaamme halunneet meidän tuovan alkoholia busseihin. ”Njet, tjeidjän pjitää ljopethaa juominen hjeti”. Vähän vaikeahan sitä oli tässä vaiheessa päivää enää estää ja niinpä matkaan kohti stadionia lähdettiin Baltika-tölkkien iloisen sihahtelun säestämänä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti