Bussien oli kai tarkoitus kurvata takaisin Punaisen Torin kieppeille, mutta meitä ei nähtävästi haluttu/uskallettu päästää enää perusrybyjen sekaan hulinoimaan. Torin sijasta puskimme jonkin näköalapaikan kautta laitakaupungin supermarketin pihaan. No, siinähän ei ollut mitään vikaa; ei muuta kuin eväskoreja täydentämään. Käyntimme jälkeen leipähylly näytti samalta kuin kivijalan kulma-Siwassa sunnuntaisin ja oluthylly siltä kuin Korson Alepassa Ankkarokin aikaan. Tyhjää täynnä, kuin vasemman pakin pää. Matkalla asemalle alkoikin jo laulu vaimeasti raikua vanhaan malliin, kun katkerat futismatkaajat hukuttivat murheitaan kaupan antimiin.
Tuttu ja turvallinen idän pikajuna nytkähti 18 tunnin kotimatkalle hieman puoli kahden jälkeen yöllä. Junassa analysoitiin peliä kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta kanteilta pitkälle seuraavaan aamupäivään asti. Jonkinlaiseksi yön soundtrackiksi muodostui kansanedustaja Alatalon riipaisevan omakohtainen futismatkakuvaus ”Ihmisen Ikävä Toisen Luo”. En edelleenkään kykene käsittämään, miten rajamuodollisuudet saatiin hoidettua kun puolet matkustajista oli tajuttomana ja toinen puoli eri tavalla tajuttomana hoilaamassa: ”on silti hyvä ettet näe minua nyt”…
Saapuminen tappio niskassa sateen piiskaamaan Helsinkiin torstai-iltana oli koruton. Ei tullut valloitusmatkaa, ei.
Walesiin lähdetään silti.
perjantai 24. lokakuuta 2008
Kulttuurivaihtoa Itänaapurissa / Osa 3: Stadionille
Matkalla kerrattiin varmasti tuhansia kertoja sitä, miten tiukat turvatoimet olisivat ja kuinka varpaillaan mellakkamiliisit olivat. Ei mitään pelleilyä stadikalla jos ei halunnut viettää iltaa bussisaattuettamme seuranneessa varsin vittumaisen näköisessä häkkivaunussa.
Bussit ajoivat suoraan stadionin porteille ja sisään siirtyminen tapahtui nopeasti ja tehokkaasti miliisien tiukassa valvonnassa. Metallinpaljastimet eivät onneksi turhia paljon piipanneet ja meidät ohjattiin tiukan asiantuntevasti vieraskannattajille varattuun sektioon. Katsomonosassamme oli hämmästyttävän paljon miliisejä joille esimerkiksi suomenlippujen virittäminen katsomoon oli selkeä punainen vaate. Onnettomat yrityksemme siniristien esille levittämiseksi kohtasivat tuttua ”njetnjet” vasta-argumentointia. ”East Midlands Massive”-lipun saimme kuitenkin jostain kumman syystä pikaisesti viritettyä katsomomme sisään, penkkien päälle. Jälkeenpäin saimme kuulla, että suomifanit oli sensuroitu TV-lähetyksestäkin lähes kokonaan. No, tuhatkunta meitä kuulemma paikalla, Lokomotivin stadionilla, oli ja toinen mokoma miliisejä vahtimassa haukankatseellaan vieraskatsomon toimintaa.
Ryssiä olikin sitten hieman enemmän. Vain kuusi vuotta vanha, hieno Lokomotiv-stadion täyttyi ääriään myöten puna-sini-valkoisiin pukeutuneesta veli venäläisestä ja 27 000 sloboa pitikin korviahuumaavaa meteliä ottelun alusta loppuun. Vielä joukkueiden alkuverryttelyjen aikaan meille annettiin mahdollisuus laulaa laulujamme suhteellisen rauhassa, mutta matsin aikana sai kyllä toden teolla etsiä niitä aukkoja jolloin oli mitään mahdollisuutta saada sinivalkoista ääntä kentälle asti kuulumaan. Venäläisten vierasviha oli käsinkosketeltavaa ja meitä kohti lentäneen syljen määrä mitattavissa litroissa. Mielessäni ajattelin, että ensi kesäkuussa nähdään uudestaan ja katsotaan kuka sylkee kenen päälle.
Ensimmäinen vartti meni vielä hyvin, mutta sen jälkeen Suomen joukkue oli kentällä aivan yhtä vastaantulija kuin me katsomossa. Ensin kreikkalainen avustava missasi silmiemme alla pari selvää kulmapotkun paikkaa Suomelle ja hetkeä myöhemmin Pasanen huitaisi viidestä metristä pallon omiin venäläisen fanikatsomon edessä. Pommit ja savut paukkuivat ympäri stadionia kun ryssät juhlivat ensimmäistä maaliaan. Toivottavasti edes se sankari, joka ampui hätäraketin stadikan kattorakenteisiin, kärsi saadessaan pommin takaisin niskaansa. ”ROS-SI-JA ROS-SI-JA”-huudot vyöryivät järjettömällä äänenpainolla paikallisten ”tuulareiden” ja katkarapukatsomon jenginkin lähtiessä kannustukseen mukaan. Muina aikoina n. 5000-päinen fanikatsomo, neljän capon ja neljän rumpusektion voimalla piti kyllä huolta illan viihdemusiikista.
Puoliaikatulos oli siis yhden maalin kotijohto. Tauon aikana saimme jaloitella miliisien valvonnassa stadionin karulla käytävällä, betonikaton alla. No, olihan meillä sentään jonkinlainen myyntipöytä viihdykkeenämme. Sen antimet tosin olivat tasan venäläinen tee ja venäläinen kahvi. Piste. Miliisimuurin toisella puolella slobot joivat olutta tölkeistä ja söivät jos jonkinlaista leivonnaista. Kusipäät vielä tulivat miliisien selän taakse eväitään esittelemään. Ryssäviha kasvoi kasvamistaan.
Tauolta ei kuitenkaan tullut takaisin kentälle niin aktiivinen Suomi kuin pieni, mutta sinnikäs katsomomme olisi toivonut ja venäläinen palloshow jatkui vahvana. Jakson puolivälissä Lampi sohaisi pallon omiin ja peli alkoi olla selvä. Ryssäviha meinasi kuohua yli viereisen katsomon slobojen näyttäessä omalla vammaisella pantomiimillaan ”kahta ja nollaa”. Sinnepäin ei kuitenkaan ollut mitään asiaa rynniä opettamaan venakoille tapoja; välissä seisoivat miliisit äärimmäisen vihaisen näköisinä valmiina vetämään teleskooppipamput esiin silmänräpäyksessä, jos tarvetta ilmenisi. Viimeisenä tehokeinona aloimme heilutella passejamme ja rahatukkoja ilmassa ja huudella ”Eurooppa”. Hieman alatyylistä kyllä, mutta siinä tunnekuohussa ei paljon asiaa ehtinyt miettiä.
Kotijoukkueen todellinen sankari, Arshavin, lisäsi vielä yhden maalin sarakkeeseen ja peli loppui onnettomien tähtien alla. Saimme toki aplodit Suomen joukkueelta ja joku pelaajista taisi mainita haastattelussa matsin jälkeen kuulleensa kentälle pariin otteeseen pätkän ”sinistä ja valkoista”. Sitä voi jo pitää vallinneissa olosuhteissa melkoisena saavutuksena. Myös viereisten katsomojen ryssät antoivat rehellisen tunnustuksen yrityksestä, mutta eivätpä nämä seikat paljoa lohduttaneet tappion masentamia matkaajia.
Odottelimme puolisen tuntia tyhjenevällä peliareenalla ja pääsimme parinsadan metrin pituista miliiseistä koottua ihmisputkea pitkin busseihimme. Nämä kaverit eivät kyllä ottaneet mitään riskejä.
Bussit ajoivat suoraan stadionin porteille ja sisään siirtyminen tapahtui nopeasti ja tehokkaasti miliisien tiukassa valvonnassa. Metallinpaljastimet eivät onneksi turhia paljon piipanneet ja meidät ohjattiin tiukan asiantuntevasti vieraskannattajille varattuun sektioon. Katsomonosassamme oli hämmästyttävän paljon miliisejä joille esimerkiksi suomenlippujen virittäminen katsomoon oli selkeä punainen vaate. Onnettomat yrityksemme siniristien esille levittämiseksi kohtasivat tuttua ”njetnjet” vasta-argumentointia. ”East Midlands Massive”-lipun saimme kuitenkin jostain kumman syystä pikaisesti viritettyä katsomomme sisään, penkkien päälle. Jälkeenpäin saimme kuulla, että suomifanit oli sensuroitu TV-lähetyksestäkin lähes kokonaan. No, tuhatkunta meitä kuulemma paikalla, Lokomotivin stadionilla, oli ja toinen mokoma miliisejä vahtimassa haukankatseellaan vieraskatsomon toimintaa.
Ryssiä olikin sitten hieman enemmän. Vain kuusi vuotta vanha, hieno Lokomotiv-stadion täyttyi ääriään myöten puna-sini-valkoisiin pukeutuneesta veli venäläisestä ja 27 000 sloboa pitikin korviahuumaavaa meteliä ottelun alusta loppuun. Vielä joukkueiden alkuverryttelyjen aikaan meille annettiin mahdollisuus laulaa laulujamme suhteellisen rauhassa, mutta matsin aikana sai kyllä toden teolla etsiä niitä aukkoja jolloin oli mitään mahdollisuutta saada sinivalkoista ääntä kentälle asti kuulumaan. Venäläisten vierasviha oli käsinkosketeltavaa ja meitä kohti lentäneen syljen määrä mitattavissa litroissa. Mielessäni ajattelin, että ensi kesäkuussa nähdään uudestaan ja katsotaan kuka sylkee kenen päälle.
Ensimmäinen vartti meni vielä hyvin, mutta sen jälkeen Suomen joukkue oli kentällä aivan yhtä vastaantulija kuin me katsomossa. Ensin kreikkalainen avustava missasi silmiemme alla pari selvää kulmapotkun paikkaa Suomelle ja hetkeä myöhemmin Pasanen huitaisi viidestä metristä pallon omiin venäläisen fanikatsomon edessä. Pommit ja savut paukkuivat ympäri stadionia kun ryssät juhlivat ensimmäistä maaliaan. Toivottavasti edes se sankari, joka ampui hätäraketin stadikan kattorakenteisiin, kärsi saadessaan pommin takaisin niskaansa. ”ROS-SI-JA ROS-SI-JA”-huudot vyöryivät järjettömällä äänenpainolla paikallisten ”tuulareiden” ja katkarapukatsomon jenginkin lähtiessä kannustukseen mukaan. Muina aikoina n. 5000-päinen fanikatsomo, neljän capon ja neljän rumpusektion voimalla piti kyllä huolta illan viihdemusiikista.
Puoliaikatulos oli siis yhden maalin kotijohto. Tauon aikana saimme jaloitella miliisien valvonnassa stadionin karulla käytävällä, betonikaton alla. No, olihan meillä sentään jonkinlainen myyntipöytä viihdykkeenämme. Sen antimet tosin olivat tasan venäläinen tee ja venäläinen kahvi. Piste. Miliisimuurin toisella puolella slobot joivat olutta tölkeistä ja söivät jos jonkinlaista leivonnaista. Kusipäät vielä tulivat miliisien selän taakse eväitään esittelemään. Ryssäviha kasvoi kasvamistaan.
Tauolta ei kuitenkaan tullut takaisin kentälle niin aktiivinen Suomi kuin pieni, mutta sinnikäs katsomomme olisi toivonut ja venäläinen palloshow jatkui vahvana. Jakson puolivälissä Lampi sohaisi pallon omiin ja peli alkoi olla selvä. Ryssäviha meinasi kuohua yli viereisen katsomon slobojen näyttäessä omalla vammaisella pantomiimillaan ”kahta ja nollaa”. Sinnepäin ei kuitenkaan ollut mitään asiaa rynniä opettamaan venakoille tapoja; välissä seisoivat miliisit äärimmäisen vihaisen näköisinä valmiina vetämään teleskooppipamput esiin silmänräpäyksessä, jos tarvetta ilmenisi. Viimeisenä tehokeinona aloimme heilutella passejamme ja rahatukkoja ilmassa ja huudella ”Eurooppa”. Hieman alatyylistä kyllä, mutta siinä tunnekuohussa ei paljon asiaa ehtinyt miettiä.
Kotijoukkueen todellinen sankari, Arshavin, lisäsi vielä yhden maalin sarakkeeseen ja peli loppui onnettomien tähtien alla. Saimme toki aplodit Suomen joukkueelta ja joku pelaajista taisi mainita haastattelussa matsin jälkeen kuulleensa kentälle pariin otteeseen pätkän ”sinistä ja valkoista”. Sitä voi jo pitää vallinneissa olosuhteissa melkoisena saavutuksena. Myös viereisten katsomojen ryssät antoivat rehellisen tunnustuksen yrityksestä, mutta eivätpä nämä seikat paljoa lohduttaneet tappion masentamia matkaajia.
Odottelimme puolisen tuntia tyhjenevällä peliareenalla ja pääsimme parinsadan metrin pituista miliiseistä koottua ihmisputkea pitkin busseihimme. Nämä kaverit eivät kyllä ottaneet mitään riskejä.
Kulttuurivaihtoa Itänaapurissa / Osa 2: Moskovan Meininkiä
Leningradin juna-asemalla Moskovassa paistoi aurinko ja kahdeksan bussia lähti miliisisaattueessa kohti Punaista Toria. Jokaisessa bussissa oli järjestystä valvomassa Omonin, miliisin erikoisjoukkojen tylynnäköinen, aseistettu univormumies, sekä matkaopas. Meidän tapauksessamme jälkimmäinen oli n. 70-vuotias, entinen Suomi-Neuvostoliitto-seuran aktiivi, joka puhui suomea käsittämättömän hienolla rybyaksentilla: ”Stämä Moshkhovan khaupunkhi on mjinun mjieleshthä tjodella hjieno khaupunkhi”. Loistavaa!
Aamuoluita bussissa nauttiessamme naureskelimme oppaan hyväntahtoisille kertomuksille Moskovasta ja ihmettelimme kaupungin käsittämätöntä kokoa; juna-asemalta poliisisaattueessa Punaiselle Torille matkaa oli varmaan pari tuntia. Voi vain kuvitella kuinka tehokasta matkanteko olisi ollut, jos olisimme odotelleet liikennevaloissa. Matkalla maisemat vaihtelivat äärilaidasta toiseen; vastaan tuli alueita, jotka näyttivät aivan Stadin Senaatintorin arvokkaalta ympäristöltä. Välillä taas näimme kunnon neuvostokolhooseja joiden betonielementtien luotaantyöntävä rumuus oli jotain, mihin vain kunnon epäonnistunut kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän kokeilu pystyy.
Dösät jäivät parinsadan metrin päähän Punaisesta Torista ja meidät, pahaa-aavistamattomat vodkaturistit, päästettiin muutamaksi tunniksi vapaalle jalalle. Tori oli paikan legendaarisuuteen verrattuna hämmentävän pieni, toki valtavan iso verrattuna minkä tahansa normaalin kaupungin mihin tahansa normaaliin toriin, mutta tässähän oltiinkin kommunistisen uhon alkulähteillä. Pettymykseksemme Lenin oli kiinni ja kostoksi joimme Kossua.
Päätimme lähteä Kremliin moikkaamaan Putinia. Pienehkön nousuhumalaisen haahuilun jälkeen löysimmekin lipputiskin ja avuliaiden turistien avustuksella myös sisäänpääsyportin. Siitä ongelmat sitten alkoivatkin; portilla partioineet miliisit osasivat tasan tarkkaan sanoa ”njet” ja osoitella ilmeettöminä asioita ja esineitä. Ymmärrän kyllä hyvin, että muutamia täysinäisiä Koff-tölkkejämme tai kosamiitiinjämää ei voinut viedä muurien sisälle, mutta että homma jäisi kiinni mukanamme olleista suomenlipuista! Ryssät eivät siis sulattaneet sitä, että meillä, täysiin fanitamineisiin pukeutuneilla futismatkaajilla, oli laukuissamme sisällä suomenliput. Sinne menivät lipuista maksetut muutamat kymmenet eurot sen siliän tien ja pääsyliput luovutettiin suuttuneina joillekin tuntemattomille vastaantulijoille. Arvokas opetus oli tosin saatu; tässä sivistymättömässä valtiossa mikä tahansa asia oli milloin tahansa kenen tahansa univormupukuisen täydellisen mielivallan alaisena. Tarvitsee vain sanoa ”njet”, eikä mitään rationaalisia vastaväitteitä ole olemassa.
Emme päässeet puusta pitkään pikaisesti kyhätyssä suunnitelmassamme räjäyttää Kreml ja tästä kaikesta ryssävihasta selviydyttyämme, oli korkea aika tasoittaa veren sokeri- ja alkoholipitoisuuksia jonkinlaisella ruuankuvausmassalla. Eli ei muuta kuin syömään. Suuntasimme uhmaamaan paikallista bakteerikantaa Mäkkärin viereiseen pizza- pastaruokalaan. Ei siis kovin eksoottista, mutta viimeinen asia mitä unohtumattomaan futisiltaan olisi kaivattu oli pahalaatuisia vatsanpuruja. Ja tarjoiltiinhan mestassa kuitenkin venäläistä olutta. Toki varautuneina turisteina joimme Heinekenia ja Solia.
Ruokailun jälkeen siirryimme etsimään mitä tahansa kauppaa, josta voisimme ostaa loppupäiväksi eväitä. Tehtävä ei ollutkaan niin helppo kuin uskoimme ja päädyimme pyörimään eksyneinä Kremlin viereisen ostoskeskuksen ympärillä ja uhmaamaan varmaa kuolemaa ylittäessämme puolirampoina kuusikaistaista autotietä. Päivä oli kaunis ja jano kova, eikä olutta ollut näköpiirissä. Oli siis pakko uskaltautua kysymään paikallisilta alkuasukkailta.
Torin laidalla hengailivat Alek ja nimetön kaverinsa, Toinen Ryssä. Kyseiset slobot olivat yllättävänkin iloisia mennessämme selvittämään heille, että nyt olisi olutta saatava ja mahdollisimman paljon. Toverit eivät tietenkään puhuneet mitään sivistyneitä kieliä, mutta kyllähän janoinen aina keinot keksii ja hyvinkin nopeasti Alek hävisi paikalta jonnekin. Toivoimme, että hakemaan olutta.
Odotellessamme kävimme äärettömän yksipuolisen keskustelun jalkapalloilevan maailman tilasta Toisen Ryssän kanssa. Onneksi Alek, se edes hieman englanninkielentaitoinen slobo, palasi nopeasti mukanaan säkillinen jo edellisenä iltana hyväksi havaittua Baltikaa. Paikalle valui myös muutamia muita suomifaneja ja iloksemme heillä oli tiedossa jonkinlainen alkoholiliike lähitienoilla. Aikaa dösän lähtöön oli enää puolisen tuntia, joten päätimme hajottaa porukan ja lähteä Nizon kanssa eväidenhakuretkelle. Johnny jäi viihdyttämään sloboja pantomiimiteatterillaan ja nauttimaan Alekin oluiden mukana tuomaa kuivattua kalaa, joka maistui aivan, hmmm, kuivatulta kalalta.
Bissekauppa löytyi nopeasti ostoskeskuksesta ja palasimme torin laidalle hakemaan Johnnya slobojen kynsistä. ”Kynsistä” siksi, että noin minuutin kuluttua siitä, kun olimme palanneet paikalle, iskivät Venäjän suurimmat turistirosvot, miliisit, iloisen joukkiomme kimppuun kuin korppikotkat haaskalle. Slobokyttiä oli viisi ja kundit patsastelivat paikalle nahkatakeissaan tupakkaa poltellen, rasvaisissa hiuksissaan ja rumissa ryssänaamoissaan aivan kuin sodanjälkeisen valvontakomission jäsenet Hotelli Tornin baariin. Halvan feikkiparfyymin ja tupakansavun, siis perus rybytuoksut, saattoi aistia vastatuuleen useiden metrien päähän. ”Perkele, oishan noi ryssät pitänyt edes haistaa ja tajuta lähteä pois”. Tässä sitä kuitenkin oltiin slobojen piirittämänä keskellä vilkkainta turisti-Moskovaa. Miliisit eivät sanoneet mitään muuta kuin ”mani”, jonka Alek iloisena poikana käänsi meille. Fyrkkaahan hepuille oli siis annettava, mitä enemmän, sitä varmemmin pääsisimme takaisin omiemme joukkoon. Kaljan juomisesta tai jostain muusta yhtä naurettavasta syystä meitä oltiin laittamassa varmasti kodikkaaseen moskovalaiseen putkaan iltaa viettämään. Porukkamme moottoriturpa, Johnny, otti roolin puhemiehenä ja me yritimme Nizon kanssa pysytellä taka-alalla ja olemaan ärsyttämättä ryssiä. Aina jos joku miliisikoira osoitti meihin päin sanoen ”mani” tai ”moor” pyörittelimme päätämme ymmärtämättöminä ja osoittelimme Johnnya. ”He’s our money-man. He has all the money”. Naurahdin itsekseni hieman ymmärtäessäni tilanteen absurdiuden; tässä tilanteessa ei paljon voinut huudella ympärillä oleville, että kutsukaa poliisit. Meitähän ryöstivät juurikin kyseiset poliisit. Siinä sitä seliteltiin noin vartin verran ja esiteltiin itsepintaisesti Johnnyn toiseen takataskuun tungettua nippua rypistyneitä kymmenen ruplan seteleitä. Totta kai meillä rikkaan lännen lapsilla ja pahaisilla vodkaturisteilla oli ruplia niin että ranteet paukkuivat, mutta sloboille niitä ei suostuttu antamaan. Loppujen lopuksi parinkymmenen minuutin väittelyn jälkeen ryssät päättivät meidän olevan niin köyhiä, ettei meitä kannattanut edes ryöstää. Sankarit heittivät venäjäksi jotain käsittämätöntä tiuskien setelimme maahan ja palasivat tarkkailemaan seuraavia helppoja uhreja.
Seuraava etappi oli selvä; Torin poikki suorinta tietä ja kotoisen, pullantuoksuisen ja ennen kaikkea tutun Omonin yrmynaaman suojelukseen. Sille kaverille ja ilkeän näköiselle konepistoolille tuskin uskaltaisivat minkäänlaiset peruskytät avautua. Suurin osa porukasta olikin jo dösien ympärillä vertailemassa Moskovan tuliaisiksi ostettuja karvahattuja ja vodkapulloja. Meitä ei yllättänyt se asia, että hyvin suuri osa porukasta oli joutunut pulaan miliisien kanssa. Osa oli joutunut luovuttamaan jopa lounassetelinsä päästäkseen jatkamaan matkaa.
Busseihin siirryttäessä kävi ilmi, etteivät oppaamme halunneet meidän tuovan alkoholia busseihin. ”Njet, tjeidjän pjitää ljopethaa juominen hjeti”. Vähän vaikeahan sitä oli tässä vaiheessa päivää enää estää ja niinpä matkaan kohti stadionia lähdettiin Baltika-tölkkien iloisen sihahtelun säestämänä.
Aamuoluita bussissa nauttiessamme naureskelimme oppaan hyväntahtoisille kertomuksille Moskovasta ja ihmettelimme kaupungin käsittämätöntä kokoa; juna-asemalta poliisisaattueessa Punaiselle Torille matkaa oli varmaan pari tuntia. Voi vain kuvitella kuinka tehokasta matkanteko olisi ollut, jos olisimme odotelleet liikennevaloissa. Matkalla maisemat vaihtelivat äärilaidasta toiseen; vastaan tuli alueita, jotka näyttivät aivan Stadin Senaatintorin arvokkaalta ympäristöltä. Välillä taas näimme kunnon neuvostokolhooseja joiden betonielementtien luotaantyöntävä rumuus oli jotain, mihin vain kunnon epäonnistunut kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän kokeilu pystyy.
Dösät jäivät parinsadan metrin päähän Punaisesta Torista ja meidät, pahaa-aavistamattomat vodkaturistit, päästettiin muutamaksi tunniksi vapaalle jalalle. Tori oli paikan legendaarisuuteen verrattuna hämmentävän pieni, toki valtavan iso verrattuna minkä tahansa normaalin kaupungin mihin tahansa normaaliin toriin, mutta tässähän oltiinkin kommunistisen uhon alkulähteillä. Pettymykseksemme Lenin oli kiinni ja kostoksi joimme Kossua.
Päätimme lähteä Kremliin moikkaamaan Putinia. Pienehkön nousuhumalaisen haahuilun jälkeen löysimmekin lipputiskin ja avuliaiden turistien avustuksella myös sisäänpääsyportin. Siitä ongelmat sitten alkoivatkin; portilla partioineet miliisit osasivat tasan tarkkaan sanoa ”njet” ja osoitella ilmeettöminä asioita ja esineitä. Ymmärrän kyllä hyvin, että muutamia täysinäisiä Koff-tölkkejämme tai kosamiitiinjämää ei voinut viedä muurien sisälle, mutta että homma jäisi kiinni mukanamme olleista suomenlipuista! Ryssät eivät siis sulattaneet sitä, että meillä, täysiin fanitamineisiin pukeutuneilla futismatkaajilla, oli laukuissamme sisällä suomenliput. Sinne menivät lipuista maksetut muutamat kymmenet eurot sen siliän tien ja pääsyliput luovutettiin suuttuneina joillekin tuntemattomille vastaantulijoille. Arvokas opetus oli tosin saatu; tässä sivistymättömässä valtiossa mikä tahansa asia oli milloin tahansa kenen tahansa univormupukuisen täydellisen mielivallan alaisena. Tarvitsee vain sanoa ”njet”, eikä mitään rationaalisia vastaväitteitä ole olemassa.
Emme päässeet puusta pitkään pikaisesti kyhätyssä suunnitelmassamme räjäyttää Kreml ja tästä kaikesta ryssävihasta selviydyttyämme, oli korkea aika tasoittaa veren sokeri- ja alkoholipitoisuuksia jonkinlaisella ruuankuvausmassalla. Eli ei muuta kuin syömään. Suuntasimme uhmaamaan paikallista bakteerikantaa Mäkkärin viereiseen pizza- pastaruokalaan. Ei siis kovin eksoottista, mutta viimeinen asia mitä unohtumattomaan futisiltaan olisi kaivattu oli pahalaatuisia vatsanpuruja. Ja tarjoiltiinhan mestassa kuitenkin venäläistä olutta. Toki varautuneina turisteina joimme Heinekenia ja Solia.
Ruokailun jälkeen siirryimme etsimään mitä tahansa kauppaa, josta voisimme ostaa loppupäiväksi eväitä. Tehtävä ei ollutkaan niin helppo kuin uskoimme ja päädyimme pyörimään eksyneinä Kremlin viereisen ostoskeskuksen ympärillä ja uhmaamaan varmaa kuolemaa ylittäessämme puolirampoina kuusikaistaista autotietä. Päivä oli kaunis ja jano kova, eikä olutta ollut näköpiirissä. Oli siis pakko uskaltautua kysymään paikallisilta alkuasukkailta.
Torin laidalla hengailivat Alek ja nimetön kaverinsa, Toinen Ryssä. Kyseiset slobot olivat yllättävänkin iloisia mennessämme selvittämään heille, että nyt olisi olutta saatava ja mahdollisimman paljon. Toverit eivät tietenkään puhuneet mitään sivistyneitä kieliä, mutta kyllähän janoinen aina keinot keksii ja hyvinkin nopeasti Alek hävisi paikalta jonnekin. Toivoimme, että hakemaan olutta.
Odotellessamme kävimme äärettömän yksipuolisen keskustelun jalkapalloilevan maailman tilasta Toisen Ryssän kanssa. Onneksi Alek, se edes hieman englanninkielentaitoinen slobo, palasi nopeasti mukanaan säkillinen jo edellisenä iltana hyväksi havaittua Baltikaa. Paikalle valui myös muutamia muita suomifaneja ja iloksemme heillä oli tiedossa jonkinlainen alkoholiliike lähitienoilla. Aikaa dösän lähtöön oli enää puolisen tuntia, joten päätimme hajottaa porukan ja lähteä Nizon kanssa eväidenhakuretkelle. Johnny jäi viihdyttämään sloboja pantomiimiteatterillaan ja nauttimaan Alekin oluiden mukana tuomaa kuivattua kalaa, joka maistui aivan, hmmm, kuivatulta kalalta.
Bissekauppa löytyi nopeasti ostoskeskuksesta ja palasimme torin laidalle hakemaan Johnnya slobojen kynsistä. ”Kynsistä” siksi, että noin minuutin kuluttua siitä, kun olimme palanneet paikalle, iskivät Venäjän suurimmat turistirosvot, miliisit, iloisen joukkiomme kimppuun kuin korppikotkat haaskalle. Slobokyttiä oli viisi ja kundit patsastelivat paikalle nahkatakeissaan tupakkaa poltellen, rasvaisissa hiuksissaan ja rumissa ryssänaamoissaan aivan kuin sodanjälkeisen valvontakomission jäsenet Hotelli Tornin baariin. Halvan feikkiparfyymin ja tupakansavun, siis perus rybytuoksut, saattoi aistia vastatuuleen useiden metrien päähän. ”Perkele, oishan noi ryssät pitänyt edes haistaa ja tajuta lähteä pois”. Tässä sitä kuitenkin oltiin slobojen piirittämänä keskellä vilkkainta turisti-Moskovaa. Miliisit eivät sanoneet mitään muuta kuin ”mani”, jonka Alek iloisena poikana käänsi meille. Fyrkkaahan hepuille oli siis annettava, mitä enemmän, sitä varmemmin pääsisimme takaisin omiemme joukkoon. Kaljan juomisesta tai jostain muusta yhtä naurettavasta syystä meitä oltiin laittamassa varmasti kodikkaaseen moskovalaiseen putkaan iltaa viettämään. Porukkamme moottoriturpa, Johnny, otti roolin puhemiehenä ja me yritimme Nizon kanssa pysytellä taka-alalla ja olemaan ärsyttämättä ryssiä. Aina jos joku miliisikoira osoitti meihin päin sanoen ”mani” tai ”moor” pyörittelimme päätämme ymmärtämättöminä ja osoittelimme Johnnya. ”He’s our money-man. He has all the money”. Naurahdin itsekseni hieman ymmärtäessäni tilanteen absurdiuden; tässä tilanteessa ei paljon voinut huudella ympärillä oleville, että kutsukaa poliisit. Meitähän ryöstivät juurikin kyseiset poliisit. Siinä sitä seliteltiin noin vartin verran ja esiteltiin itsepintaisesti Johnnyn toiseen takataskuun tungettua nippua rypistyneitä kymmenen ruplan seteleitä. Totta kai meillä rikkaan lännen lapsilla ja pahaisilla vodkaturisteilla oli ruplia niin että ranteet paukkuivat, mutta sloboille niitä ei suostuttu antamaan. Loppujen lopuksi parinkymmenen minuutin väittelyn jälkeen ryssät päättivät meidän olevan niin köyhiä, ettei meitä kannattanut edes ryöstää. Sankarit heittivät venäjäksi jotain käsittämätöntä tiuskien setelimme maahan ja palasivat tarkkailemaan seuraavia helppoja uhreja.
Seuraava etappi oli selvä; Torin poikki suorinta tietä ja kotoisen, pullantuoksuisen ja ennen kaikkea tutun Omonin yrmynaaman suojelukseen. Sille kaverille ja ilkeän näköiselle konepistoolille tuskin uskaltaisivat minkäänlaiset peruskytät avautua. Suurin osa porukasta olikin jo dösien ympärillä vertailemassa Moskovan tuliaisiksi ostettuja karvahattuja ja vodkapulloja. Meitä ei yllättänyt se asia, että hyvin suuri osa porukasta oli joutunut pulaan miliisien kanssa. Osa oli joutunut luovuttamaan jopa lounassetelinsä päästäkseen jatkamaan matkaa.
Busseihin siirryttäessä kävi ilmi, etteivät oppaamme halunneet meidän tuovan alkoholia busseihin. ”Njet, tjeidjän pjitää ljopethaa juominen hjeti”. Vähän vaikeahan sitä oli tässä vaiheessa päivää enää estää ja niinpä matkaan kohti stadionia lähdettiin Baltika-tölkkien iloisen sihahtelun säestämänä.
Kulttuurivaihtoa Itänaapurissa / Osa 1: Moskovaa Valtaamaan!
Lauantaina Azerbaidzan-voitto ja Pohjoispäädyn futiskiimaa parhaimmillaan.
Sunnuntaina intensiivisten jälkipelien aiheuttama käsittämättömän kova krapula.
Maanantaina täydet kahdeksan tuntia epätoivoista työnteon simulointia toimistolla.
Tiistaina aamupäivän verran vieläkin huonommin naamioitua nettisurffailua toimistolla ja lounaan jälkeen kotia kohti. Reppu selkään, ruokakauppaan, Alkoon, Mäkkäriin ja Rautatieasemalle, jossa sadat itsemme kaltaiset iloiset idänmatkaajat jo antoivatkin kiinnostuneille tiedotusvälineille haastatteluja, vertailivat eväitään, polttelivat tupakkaa, nauttivat virvokkeita ja tapasivat Pohjoiskaarteesta tuttuja naamoja. Sää oli aivan kauhea, mutta meitä se ei haitannut; tässä oltiin menossa valloitusretkelle itään, tarkoituksena käydä ryöstämässä täydet kolme pistettä kotiin tuomisiksi. Meitähän ei tänään pidättelisi mikään, ei edes venäläinen tullimies, vaikka se prospekti meitä 80-luvun liennyttyneessä Suomessa kasvaneita hieman salaa pelottikin.
SMJK:n tilausjuna oli kuin suoraan neuvostoliittolaisesta mykkäelokuvasta; ulkoasu oli äärettömän karu, ruosteinen, eikä ruosteettomien kohtien tummanvihreä myrkkyväri tehnyt junasta yhtään houkuttelevamman näköistä menopeliä. Sisätilat oli taas suunniteltu siperialaisille, 40-kiloisiksi nälkiintyneille rangaistusvangeille tai kääpiöille; yöllä kylkeä kääntäessä tulisi varmasti mustelmia. Itse pysyin hädin tuskin istuallani penkillä, saati sitten nukkuessa tajuttomuuden sekaista unta aamuyöstä. Itse asiassa onneksemme koitui lopulta yhden idänmatkaajamme yllättävä peruminen viimeisellä hetkellä ennen matkaan lähtöä. Kaverille taisi iskeä ryssävihan sijasta ryssäpelko. Meitähän asia ei haitannut, yksi tyhjä sänky tavaroille ei todellakaan ollut pahitteeksi. Kolme heppua neljän hengen hytissä siis.
Eväät olivat pitkälti nestemäiset; pari koria Koffin kapakkatunnelmaa, muutama litra matalahiilihappoista, sammakon makuista kivennäisvettä, jonkin verran ameriikan maitoa ja koko komeus toki asiaankuuluvalla tavalla parin Yhden Tähden Jallupullon onnellisen tähden alla. Ruokapuolelta kaukopartiomatkalle oli kelpuutettu nachoja ja salsaa, Kotasavun kestomakkaraa ja karjalanpiirakoita ja Saarioisen kumisia lihapullia. Eiköhän näillä seteillä yksi kulttuurireissu selvittäisi, matkanjärjestäjän taholta kun oli varoiteltu, että borsch-keittoa ei ihan jokaiselle olisi ravintolavaunussa tarjolla.
Juna nytkähti liikkeelle ja matka kohti villiä itää alkoi. Oluita korkkailtiin ja tunnelmaa haettiin ensin suomalaiskansalliseen tyyliin omien joukossa, eikä käytävillä hirveän montaa iloista matkaajaa näkynyt. Kouvolan pysähdyksen jälkeen eri puolilla junaa alkoi muodostua rätinäradioiden ympärille porukoita seuraamaan Pikkuhuuhkajien ratkaisevaa EM-karsintaottelua Itävaltaa vastaan. Vielä kun sähköt olisivat vähän väliä katkeilleet ja taustalla kuulunut summittaisen tykkitulen ryminä, olisi sodanaikainen tunnelma ollut täydellinen. Omassa hytissämme seuranta perustui pelkästään junan käytävältä kuultuihin tilanneraportteihin ja muutamien ystävällisten kotona päivystävien tekstiviestipalveluihin. Menoa se ei haitannut; matsissa elettiin täysillä mukana ja hyvin nopeasti olivat unohtuneet vielä Kouvolan kohdalla hyvin eläväisenä itäneet suunnitelmat itäjunasta hyppäämisestä ja turvallisessa sivistysvaltiossa pysymisestä.
Rajalle saavuttaessa Pikkuhuuhkajat olivat taistelleet itsensä tappiotilanteesta jatkoajalle ja sitä kautta rankkareihin. Yrmyt tullimiehet tarkastivat passeja ja koko juna eli mukana rankkariskabassa. Psyko Maanojan ratkaisevan torjunnan jälkeen meteli oli valtaisa ja koko illan viritellyt ”oi Suomi on”:it ja muut laulut saivat ensimmäistä kertaa tuulta purjeisiinsa ihan tosissaan. Loistava voitto nosti selvästi fanijunan tunnelmaa, eivätkä edes ne pelätyt venäläiset tullimiehet onnistuneet sotakoirineen pelottamaan meitä urheita matkaajia.
Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana venäläinen tehokkuus alkoi tosin hieman epäilyttää kun passit, tai ”paistit”, kuten vaunumme venäläinen huoltoemo niitä kutsui, kerättiin Alepan muovipussiin, sen enempiä merkintöjä tekemättä. Se siitä virallisuudesta; tässä sitä oltiin, matkalla Vainikkalasta Pietariin ilman paisteja. Promillet tietysti alkoivat olla sen verran korkealla, että humalainen huolettomuus oli jo ottanut vallan oikeastaan kaikista matkaajista, eikä mikään voinut pilata fiilistä. Ja saatiinhan paistitkin takaisin, ensin toki asiaankuuluvasti joidenkin ihan muiden heppujen, mutta kuka näitä laskee.
Ravintolavaunu oli aivan tukossa jonkinlaista anarkistista bingoa pelanneista ihmisistä, Baltikaa tarjoiltiin tutuille ja tuntemattomille, lauluja viriteltiin ja lähes joka hytissä tuntui olevan joku jolle oli jotain äärettömän tärkeää asiaa huomisesta pelistä. Tätä matsiahan ei vaan yksinkertaisesti voitaisi hävitä.
Illalla silmiin särähti erityisesti venäläisen junahenkilökunnan avoin dokaaminen; baarimikkona toiminut kaveri ainakin nautti yhden junanvaunullisen faneja edestä olutta ja vodkaa. Mehän emme halunneet toki jäädä itänaapureille toiseksi ja loppuillan muistikuvat ja Suomen peliä syväluotaavat analyysit ovatkin jääneet hieman hämäriksi. Seuraava selkeä muistikuva onkin se, kun junaemäntämme aamulla ryntää hyttiin laittamaan sadistisesti valot päälle huutaen samalla ”thee”, ”koffi” ja ”sata rubla”. Brutaali valo oli halkaista kalloni, mutta kuten vanha totuus sanoo; niin pahaa tilannetta ei olekaan, että sitä ei pari tuhtia jallubatteryä korjaisi. Kanaemon cowboykahvit vielä huiviin, eikä parin tunnin mittaiseksi jäänyt yöuni olisi vähempää voinut haitata.
Sunnuntaina intensiivisten jälkipelien aiheuttama käsittämättömän kova krapula.
Maanantaina täydet kahdeksan tuntia epätoivoista työnteon simulointia toimistolla.
Tiistaina aamupäivän verran vieläkin huonommin naamioitua nettisurffailua toimistolla ja lounaan jälkeen kotia kohti. Reppu selkään, ruokakauppaan, Alkoon, Mäkkäriin ja Rautatieasemalle, jossa sadat itsemme kaltaiset iloiset idänmatkaajat jo antoivatkin kiinnostuneille tiedotusvälineille haastatteluja, vertailivat eväitään, polttelivat tupakkaa, nauttivat virvokkeita ja tapasivat Pohjoiskaarteesta tuttuja naamoja. Sää oli aivan kauhea, mutta meitä se ei haitannut; tässä oltiin menossa valloitusretkelle itään, tarkoituksena käydä ryöstämässä täydet kolme pistettä kotiin tuomisiksi. Meitähän ei tänään pidättelisi mikään, ei edes venäläinen tullimies, vaikka se prospekti meitä 80-luvun liennyttyneessä Suomessa kasvaneita hieman salaa pelottikin.
SMJK:n tilausjuna oli kuin suoraan neuvostoliittolaisesta mykkäelokuvasta; ulkoasu oli äärettömän karu, ruosteinen, eikä ruosteettomien kohtien tummanvihreä myrkkyväri tehnyt junasta yhtään houkuttelevamman näköistä menopeliä. Sisätilat oli taas suunniteltu siperialaisille, 40-kiloisiksi nälkiintyneille rangaistusvangeille tai kääpiöille; yöllä kylkeä kääntäessä tulisi varmasti mustelmia. Itse pysyin hädin tuskin istuallani penkillä, saati sitten nukkuessa tajuttomuuden sekaista unta aamuyöstä. Itse asiassa onneksemme koitui lopulta yhden idänmatkaajamme yllättävä peruminen viimeisellä hetkellä ennen matkaan lähtöä. Kaverille taisi iskeä ryssävihan sijasta ryssäpelko. Meitähän asia ei haitannut, yksi tyhjä sänky tavaroille ei todellakaan ollut pahitteeksi. Kolme heppua neljän hengen hytissä siis.
Eväät olivat pitkälti nestemäiset; pari koria Koffin kapakkatunnelmaa, muutama litra matalahiilihappoista, sammakon makuista kivennäisvettä, jonkin verran ameriikan maitoa ja koko komeus toki asiaankuuluvalla tavalla parin Yhden Tähden Jallupullon onnellisen tähden alla. Ruokapuolelta kaukopartiomatkalle oli kelpuutettu nachoja ja salsaa, Kotasavun kestomakkaraa ja karjalanpiirakoita ja Saarioisen kumisia lihapullia. Eiköhän näillä seteillä yksi kulttuurireissu selvittäisi, matkanjärjestäjän taholta kun oli varoiteltu, että borsch-keittoa ei ihan jokaiselle olisi ravintolavaunussa tarjolla.
Juna nytkähti liikkeelle ja matka kohti villiä itää alkoi. Oluita korkkailtiin ja tunnelmaa haettiin ensin suomalaiskansalliseen tyyliin omien joukossa, eikä käytävillä hirveän montaa iloista matkaajaa näkynyt. Kouvolan pysähdyksen jälkeen eri puolilla junaa alkoi muodostua rätinäradioiden ympärille porukoita seuraamaan Pikkuhuuhkajien ratkaisevaa EM-karsintaottelua Itävaltaa vastaan. Vielä kun sähköt olisivat vähän väliä katkeilleet ja taustalla kuulunut summittaisen tykkitulen ryminä, olisi sodanaikainen tunnelma ollut täydellinen. Omassa hytissämme seuranta perustui pelkästään junan käytävältä kuultuihin tilanneraportteihin ja muutamien ystävällisten kotona päivystävien tekstiviestipalveluihin. Menoa se ei haitannut; matsissa elettiin täysillä mukana ja hyvin nopeasti olivat unohtuneet vielä Kouvolan kohdalla hyvin eläväisenä itäneet suunnitelmat itäjunasta hyppäämisestä ja turvallisessa sivistysvaltiossa pysymisestä.
Rajalle saavuttaessa Pikkuhuuhkajat olivat taistelleet itsensä tappiotilanteesta jatkoajalle ja sitä kautta rankkareihin. Yrmyt tullimiehet tarkastivat passeja ja koko juna eli mukana rankkariskabassa. Psyko Maanojan ratkaisevan torjunnan jälkeen meteli oli valtaisa ja koko illan viritellyt ”oi Suomi on”:it ja muut laulut saivat ensimmäistä kertaa tuulta purjeisiinsa ihan tosissaan. Loistava voitto nosti selvästi fanijunan tunnelmaa, eivätkä edes ne pelätyt venäläiset tullimiehet onnistuneet sotakoirineen pelottamaan meitä urheita matkaajia.
Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana venäläinen tehokkuus alkoi tosin hieman epäilyttää kun passit, tai ”paistit”, kuten vaunumme venäläinen huoltoemo niitä kutsui, kerättiin Alepan muovipussiin, sen enempiä merkintöjä tekemättä. Se siitä virallisuudesta; tässä sitä oltiin, matkalla Vainikkalasta Pietariin ilman paisteja. Promillet tietysti alkoivat olla sen verran korkealla, että humalainen huolettomuus oli jo ottanut vallan oikeastaan kaikista matkaajista, eikä mikään voinut pilata fiilistä. Ja saatiinhan paistitkin takaisin, ensin toki asiaankuuluvasti joidenkin ihan muiden heppujen, mutta kuka näitä laskee.
Ravintolavaunu oli aivan tukossa jonkinlaista anarkistista bingoa pelanneista ihmisistä, Baltikaa tarjoiltiin tutuille ja tuntemattomille, lauluja viriteltiin ja lähes joka hytissä tuntui olevan joku jolle oli jotain äärettömän tärkeää asiaa huomisesta pelistä. Tätä matsiahan ei vaan yksinkertaisesti voitaisi hävitä.
Illalla silmiin särähti erityisesti venäläisen junahenkilökunnan avoin dokaaminen; baarimikkona toiminut kaveri ainakin nautti yhden junanvaunullisen faneja edestä olutta ja vodkaa. Mehän emme halunneet toki jäädä itänaapureille toiseksi ja loppuillan muistikuvat ja Suomen peliä syväluotaavat analyysit ovatkin jääneet hieman hämäriksi. Seuraava selkeä muistikuva onkin se, kun junaemäntämme aamulla ryntää hyttiin laittamaan sadistisesti valot päälle huutaen samalla ”thee”, ”koffi” ja ”sata rubla”. Brutaali valo oli halkaista kalloni, mutta kuten vanha totuus sanoo; niin pahaa tilannetta ei olekaan, että sitä ei pari tuhtia jallubatteryä korjaisi. Kanaemon cowboykahvit vielä huiviin, eikä parin tunnin mittaiseksi jäänyt yöuni olisi vähempää voinut haitata.