Kuten syksyllä, valtavaan pettymykseen päättyneen venäjänreissun jälkeen lupasin, porukkamme Suomi-huivit, pelipaidat ja komeaakin komeammat lauluäänet pakattiin seuraavan kerran vieraspelimatkalle Walesiin viime viikonloppuna. Tällä kertaa ”omaa jengiämme” tosin oli kolme-neljä kertaa enemmän kuin Venäjällä, kuten myös suomifaneja kokonaisuudessaan. SMJK oli yksinään myynyt viitisen sataa lippua, Palloliitto tuhatkunta ja kun mukaan laskettiin vielä esimerkiksi paikalliset Huuhkaja-kannattajat ja muut ”omia” reittejään lippunsa hommanneet, reissumielialaa nosti kummasti paikanpäällä Cardiffissa odottanut parituhatpäinen vieraskannatus. Vielä kun viestit Sumujen Saarilta kertoivat paikallisten hylänneen alisuorittavan joukkueensa (vain 17 000 – 20 000 lippua oli myyty valtavalle Millenium-stadionille), ounastelimme jo hyvissä ajoin aivan mahtavaa futisreissua. Ei muuta kuin Cardiff haltuun ja kolme pistettä kotiin! Tätä on odotettu!
Mielialat nousivat samaa matkaa SAS:n lentokoneen kanssa perjantaiaamuna. Koneessa oli runsaasti muitakin sinivalkohuiveihin pukeutuneita ja oluita ja muita juhlajuomia tilailtiin heti alkumatkasta siihen tahtiin, ettei pahaa-aavistamaton lentoyhtiö ollut moiseen varautunut. Ilmeisesti MM-kisojen karsintakalenteria ei ihan vielä ymmärretä ottaa vakavasti huomioon lentojen tarjoiluvarastoja suunniteltaessa; hädin tuskin oli ehditty Ruotsin ylle kun varastot oli kuulemma jo imetty tyhjiksi. Pari Jyväskylästä matkaan lähtenyttä kaveria hoiteli oman osuutensa hieman liian innokkaasti ja väsähti huomattavasti jo heti puolenpäivän jälkeen, mutta muilta osin tunnelma oli katossa kaikkialla lentokoneessa.
Tutut Heathrown tulomuodollisuudet hoituivat nousuhumalaisen sulavasti lauantain kokoonpanoja spekuloitaessa ja kun laukutkaan eivät tällä kertaa matkanneet Murmanskin kansainväliselle lentokentälle, lähdimme intoa puhkuen etsimään matkanjohtaja Markkasen tilaamaa privaattiminibussia kohti Cardiffia. Dösäkuski oli luvannut olla iloista joukkoamme tuloaulassa vastassa kädessään ”East Midlands Massive”-kyltti ja päässään joku yksityissuharin asuun kuuluva hattu. Kundia ei kuitenkaan näkynyt missään ja joukkomme johtaja; matkailututkinnon suorittanut ja jonkinlaisessa matkatoimistossa päivätöissä käyvä Boksi, oli yllättävän hiljaisella tuulella. Kaveri joutuikin painostuksen alla tunnustamaan jännittävänsä hieman sitä faktaa, että viimeiset sähköpostit bussifirmaan olivat baunssanneet takaisin vastaanottajalle toimittamattomina. Pienimuotoisen panikoinnin jälkeen bussikuskimme olinpaikka kuitenkin selvisi; patalaiska ajurinrenttu ei ollut jaksanut poistua ajopelinsä uumenista suomalaisia jalkapallokannattajia vastaanottamaan, vaan odotteli meidän jotenkin löytävän ”sinne missä bussit ovat parkissa”. Heathrowhan on juurikin niin pieni lentokenttä, että kyllähän nyt moinen mesta löytyy alta aikayksikön… jep, jep…
Kuski siis onneksemme löytyi ja kun iloisen joukkomme viimeinenkin, Intiassa muutaman viikon vasemmanpuoleista liikennettä harjoitellut Johnny liittyi porukkaan, päästiin lähtemään muutaman tunnin ajomatkalle kohti Walesin pääkaupunkia, Cardiffia. Matka toki sujui mukavasti jo tutuksi tulleen Yksinäisen, mutta onnellisen Tähden alla ja välissä käytiin vielä huitaisemassa reissun ensimmäiset Whopper-ateriat Burger Kingissä. Splendid!
Perillä Cardiffissa odotti paras, eli halvin löytämämme majoitus; 14-hengen dormitorio kaupungin laitamilla. Seinille viriteltiin nopeasti muutamia suomenlippuja ja paikkoja sotkettiin sen verran, ettei kenellekään sattumalta paikalle osuvalle, alipalkatulle paki-siivoojalle tulisi mieleenkään penkoa laukuistamme mitään rahanarvoista ulos. Meininki alkoi kuitenkin kuivua nopeasti kälyisessä hostellinloukossa ja joltain paikalliselta alkuasukkaalta selvitettiin nopeasti minne päin piti kävellä päästäkseen kosteampien lounaiden ääreen. Matkaa oli kuulemma muutaman kilometrin verran, eikä pienehkö päiväkävely keväisessä Cardiffissa meitä paljon haitannut. Matkaan lähdettiin iloisina kannatuslauluja laulaen, eikä muutamalla välitankkauspisteellä pysähtymiseltäkään voitu välttyä. Oh, joy!
Cardiffin keskustassa suunnistettiin muiden suomifanien meille neuvomaan Owain Glyndwr -pubiin, jossa olikin valmiiksi runsaasti samanhenkistä porukkaa. Burgerit ja Stellat tekivät kauppansa, kun laulujen sanoja kertailtiin vähän isommalla porukalla. Alkoi tuntua siltä, että Cardiff oli kokonaan suomalainen kaupunki ja huominen voitto jo lähes kirkossa kuulutettu. Itse asiassa, juttu oli juurikin näin, sijaitsihan aivan Owainin vieressä komea anglikaanikirkko.
Owain vaihtui vielä saman illan aikana useisiin muihin ravitsemusliikkeisiin, mutta sen ihmeempiä tapahtumia päivään ei enää mahtunut. Paikalliset vaikuttivat näin ensi silmäyksellä olevan mukavaa porukkaa ja tulivat mielellään spekuloimaan ottelua humalaisten, mutta iloluontoisten suomalaiskannattajien kanssa. Ei siinä mitään; ”Litmanen is king, innit mate” ja muita tarkoitukseen sopivia sammalluksia…
0 kommenttia:
Lähetä kommentti