Ilmeisesti koko porukka oli jollain keinolla päässyt konttaamaan takaisin hostelliin, sillä matsipäivä valkeni kauniina ja päänsisäisesti utuisena, mutta kaikkien yllätykseksi aivan omassa sängyssä. Pelipäivän jännitys selvästi esti nukkumisen hirveän pitkään, koska jo kymmenen aikoihin aamulla Juuso huhuili jonkun ”turkkilaisen” nukkuvan nurkkasängyssä. Kebabmaan kaveri kuitenkin paljastui tylsästi supisuomalaiseksi JT:ksi, eikä ketään tarvinnut seivästää vartaaseen, vaikka sellaistakin yleisesti hieman ehdoteltiin.
Jo kolmelta iltapäivällä pelattava matsi vei muutenkin kaiken mielenkiinnon aamutoimista, eivätkä esimerkiksi sellaiset pikkuseikat, kuin vessan toimimattomuus, kadonneet käteisvarat, kuuman veden loppuminen suihkusta ja teillä tietymättömillä edellisillan rientojen jälkeen seikkailleet muistikuvat jaksaneet kiinnostaa juuri ketään. Hyvin nopeasti askeleet suunnattiinkin kohti tutuksi tullutta Owainia. Aamun ensimmäiset todelliset sydämentykytykset saatiin siinä vaiheessa kun kävi selväksi, etteivät baarit tässä entisessä imperiumissa, nykyisessä kehitysmaassa olleet vielä näin aikaisin aamulla auki. Tilanne korjattiin kuitenkin nopeasti kiinalaisen kulmakaupan tölkkiantimilla ja lyhyen, Lidlin katoksen alla vietetyn sateenpitotauon jälkeen oltiin taas tutuilla kulmilla Cardiffin aurinkoisessa keskustassa.
Owainin terassilla oltiinkin sitten edellisen illan leikkimielisten laululeikkien vastapainoksi aivan tosissaan. ”Oi Suomi on” kaikui äärettömän komeasti Cardiffin keskustan kauppakadulla ja uskollinen ”Roihuvuoren Ruisku”-lippu ripustettiin mahdollisimman näkyvälle paikalle. Terassi täyttyi nopeasti suomalaisista, eikä kenellekään meidät mahdollisimman kaukaa kiertäneelle ohikulkijalle varmasti jäänyt epäselväksi minkä joukkueen puolesta tässä oltiin matkassa. Aurinko paistoi ja tunnelma alkoi nousta aivan uusiin sfääreihin.
Parin tunnin äärimmäisen intensiivisten pregame-sessioiden jälkeen Owainin portsarit ilmeisesti kyllästyivät itselleen käsittämättömään älämölöön ja tulivat ystävällisesti kertomaan, että ainakin liput olisi nyt laskettava alas, ehkä desibelitkin. Ongelmia kuulemma olisi tiedossa jos paikallisia huligaaneja osuisi paikalle. Noh, meidän päämme olivat jokatapauksessa jo käännetyt kohti uusia Stelloja; muutama ohikulkeva sinivalkoisiin pukeutunut oli nimittäin vihjannut ”virallisista” aloittelusessioista St. Mary’s Streetin Walkaboutissa. Ei muuta kuin matkaan, matsin alkuunhan oli vielä pari mukavan nousuhumalaista tuntia aikaa.
Walkabout olikin sitten aivan tupaten täynnä suomalaisia. Joku seisoi pöydällä ja johti laulua, toiset spekuloivat kokoonpanoilla ja yksi asia oli selvä; kaikille tuntui maistuvan. Meininki oli niin infernaalinen, että välillä tuli mieleen, onkohan matsi jo pelattu.
Kun alkuvihellykseen oli n. tunti aikaa, lähdettiin kohti Cardiffin kattojen yllä jylhänä siintävää Milleniumia. Aluksi matkaa tehtiin kiltisti jalkakäytävällä, mutta hyvin nopeasti arviolta 700-päinen joukkomme olikin jo vallannut mestat koko kadun leveydeltä. Paikalliset poliisitkin ilmestyvät kuin tyhjästä raivaamaan tietä, eikä meille kyllä olisi pysäyttäjää löytynytkään mistään keskikokoista norsulaumaa kevyemmästä joukosta. ”Sinivalkoinen, sinivalkoinen, se on väri meidän sydänten”!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti