Suomen jalkapallomaajoukkueen ykköskokoonpano on keski-iältään eräs Euroopan vanhimmista. Korkeimman profiilin pelaajamme ovat 38-vuotias Jari Litmanen, 35-vuotias Sami Hyypiä ja 33-vuotias Jussi Jääskeläinen. Näiden takana tulevat 34-vuotias Joonas Kolkka, 33-vuotias Jonatan Johansson ja muutamat muut yli 30-vuotiaat maajoukkueratsut. Runkopelaajista 30 ikävuoden alle pääsevät vain Petri Pasanen, Mikael Forssell ja Roman Eremenko. Suoranaisia teinitähtiä ei joukkueessa siis vakituisesti pelaa.
Tässä ei sinällään ole mitään pahaa; kysymyksessä ei ole mikään sosiaalipallo, vaan parhaat pelaavat ja sillä hyvä. Vuosia nämä mainitsemani ns. kultaisen sukupolven edustajat ovatkin olleet suvereenisti niitä parhaita pelaajia huuhkajapaitaan. Kultaa ja kunniaa ei ole sen kummemmin siunaantunut, mutta muutamia erittäinkin mieltälämmittäviä tuloksia kyllä.
Vanhojen sotaratsujen pitkään jatkunut itsevaltiaanasema on kuitenkin aiheuttanut sen, ettei Suomen paitaan ole ”luonnollisessa” tahdissa noussut uusia pelaajia. Terävimmän kärjen takana tulee nimittäin paljon 80-luvun alkupuolella syntyneitä pelureita, joita tämä ns. ”kultainen sukupolvi” on jatkuvasti pitänyt varamiesten roolissa. Nämä kundit ovat vuosia pelanneet ammattilaisina, Veikkausliigassa ja Euroopan kentillä, mutta eivät ikinä ole saavuttaneet Suomessa, tässä jalkapallomedioiden kehitysmaassa, muita kuin pieniä väliotsikoita vanhojen taistelijoiden kerätessä formulauutisoinnilta säästyneet palstamillit. Pentti Perusmies, tuulipukuun pukeutuva kimifanihan, luulee, että suomella ei ole pelaajan pelaajaa Litmasen ja Hyypiän jälkeen. Eihän Pentti-raukka edes tiedä muiden pelureiden nimiä.
Väitänkin, että tästä mediapimennosta johtuen, maajoukkueen valmentajat eivät ole uskaltaneet vanhoja sotaratsuja syrjäyttää. Suurimmat otsikot olivat varmasti nousseet siitä, että Litmanen ei olisikaan joskus ollut avauksessa. Nyt tiedetään, että nuorennusleikkaus olisi ehdottomasti pitänyt aloittaa Antti Muurisen aikakauden lopussa ja jatkaa luonnollisesti Roy Hodgsonin ollessa maajoukkueen peräsimessä. Jälkeenpäin on aina helppo olla viisaampi. Nyt, Stuart Baxterin ollessa puikoissa, on hänellä valtavat paineet ajaa nuorempia pelureita vanhainkotia muistuttavaan joukkueeseen.
Lyhytnäköinen tai asiantuntematon voisi helposti argumentoida, että näistä ”hukatun sukupolven” pelaajista ei olisi ollut ajallaan kantamaan maajoukkuepaitaa. Uskon kuitenkin, että normaalioloissa, siis sellaisissa, joissa valmentaja uskaltaisi rohkeasti kokeilla uusia pelaajia joukkueessaan silloin kun siihen mahdollisuus tarjoutuu, ei moista ongelmaa olisi. Suomen matsinhan on viimeisen kymmenen vuoden aikana lähes voinut peruuttaa, jos Litmanen ei ole 10-paikallaan ollut kunnossa. Kukaan ”uusi” ei ole todellakaan saanut rehellistä mahdollisuutta kaavoihin kangistuneessa pelijärjestelmässä. Hyvänä esimerkkinä Mika Väyrysen hukkaaminen vuosiksi vaihtopenkille ja sittemmin täysin väärään rooliin, kun häntä yritettiin väkisin istuttaa piilokärjeksi ja Litmasen manttelinperijäksi, vaikka kaveri on ominaisuuksiltaan ja seurajoukkuestatukseltaan täydellinen keskikentän pohjan pelaaja.
Nyt urheilumedioiden puppelijournalistit ovat heränneet vaatimaan muutosta. Ja millä tavalla? Toistuvilla täydellisillä ylilyönneillä. Suomalaisten futiskirjoittajien mahtava oivallus on se, että joukkuetta on nuorennettava hinnalla millä hyvänsä. Uskoni kaikkeen futisjournalismiin ei todellakaan horjunut silloin kun Urheilulehti vaati kovaan ääneen junnusensaatio Teemu Pukin nostamista maajoukkueeseen. Ko. julkaisuhan nyt yleensä yrittää vain räksyttää, rationalismista ja järkiperäisistä argumenteista viis veisaten. Mieltäni ei myös hetkeäkään horjuttanut se, että molemmissa iltapäivälehdissä on hiihto- ja ralliuutisten lomassa huudeltu Hetemajn veljesten perään. Kaikkia vierasperäisillä nimillä varustettujahan on muodikasta vaatia maajoukkueeseen, huolimatta siitä minkälaisia pelimiehiä on kyseessä. Todellinen isku vasten kasvoja oli se, että myös lähes laatujulkaisuna pitämässäni Veikkaajassa, vaadittiin tulevien karsintapelien avaukseen Pukkia ja Lauri Dalla Vallea.
Ei nuorennusvaatimuksissa nyt sinällään mitään pahaa ole, mutta esimerkiksi Dalla Vallea on hehkutettu suomifutiksen pelastajana, vaikka erittäin harva on nähnyt pojan koskaan pelaavan. Pukki nyt on jo debytoinut miesten sarjoissa, Veikkausliigassa ja La Ligassa, eli hänen vaatimisensa mukaan saattaa olla jossain tapauksessa ihan perusteltuakin. Toivottavasti kundia vain ei murskata liian suurien odotusten alle samoin kuin vaikkapa Daja Sjölundia ja kumppaneita takavuosina. Sjölundin tragediaksihan koituivat valtavat paineet ja sittemmin täysi unohtaminen kun maailmanvalloitusta ei kuulunutkaan. Vasta nyt on huomattu, että hänkin on varsin käyttökelpoinen pelaaja maajoukkueessa, vaikka pelaakin ”vain” Ruotsissa.
Miksiköhän muuten Dalla Vallen matseista harvemmin näkee tai kuulee raportteja edes niissä medioissa, joissa häntä vaaditaan maajoukkueeseen? Noh, varmaankin siitä yksinkertaisesta syystä, ettei poika ole ikinä pelannut aikuisten pelejä muualla kuin kakkosdivarin Joensuun Jipossa! Kaveri on varmasti lahjakas, mutta eiköhän odotella ensin, että hän saa ensimmäiset miesten pelit edes seurajoukkueessa alle ennen kuin istutetaan poikaa maajoukkueen pelastajaksi. Legendaarisessa Championship Managerissahan pystyi nostamaan vaikka 15-vuotiaan superlupauksen suoraan maajoukkueen avauskokoonpanoon, mutta todellisuus on hyvin erilainen. Hyvin erilainen.
Toivon ettei maajoukkuetta nuorennettaisi väkisin, vaan harkitusti ja luonnollisesti. Vastuuta olisi ehdottomasti annettava myös ns. unohtuneen sukupolven pelaajille, kunhan vain pelijärjestelmä muokataan pelaajien ominaisuuksien mukaan. Miltä kuulostaisi esimerkiksi vuosina 81-85 syntyneiden maajoukkue 4-4-2-formaatissa;
Forssell – Tarvajärvi
Porokara – Väyrynen – A. Eremenko – Sjölund
Moisander – Patronen – Halsti - Lampi
Mäenpää
0 kommenttia:
Lähetä kommentti